Kyytipojalla töihin

Menin tänään siipan kyydissä Helsinkiin. Siinä aamuruuhkassa Hämeenlinnan moottoritiellä lipuessamme tulin kurkkineeksi sivusilmällä autojen matkustajalukuja. Jos nyt luvuista voi puhua, kun lähes kaikissa autoissa istua törötti vain kuljettaja. Ilmeisesti kimppakyyti-ideologia - jota muun muassa Yhdysvalloissa tuetaan tietyin helpotuksin - ei ole ottanut tulta suomalaisten työmatkalaisten parissa.

Täysin järjetöntähän tällainen on.

Mutta joukkoliikenne ei ole sekään kaikkien juttu, niin suositeltavaa kuin sen käyttäminen onkin. On oltava realisti. Jos kotoa on matkaa rautatieasemalle tai rautatieasemalta työpaikalle, kynnys junaan hyppäämiselle kasvaa. Linja-autot ovat usein hitaita ja niidenkin pysäkit voivat olla pyörä-, ratikka- tai paikallisbussimatkan päässä. Vaatii jo vakaumusta sytkytellä pakkasaamuisin kohmeisella fillarilla kuusi kilometriä asemalle ja iltahämärissä takaisin. Liityntäparkkipaikat ovat kuulemma monilla paikkakunnilla niin täynnä, että auton ratissa jo valmiiksi istuessa on sama hurauttaa suoraan työpaikalle.

Edestakaiselle junalipulle välillä Riihimäki-Helsinki tulee hintaa reilu pari kymppiä. Mietimme, eikö osapuilleen samaan hintaan olisi mahdollista järjestää kyytipoika-tyyppisiä kuljetuksia. Ainakin Pohjois-Karjalassa tuolla nimellä ovat liikennöineet pienet reittibussit, jotka hakevat asiakkaat tilauksesta kotoa, vievät heidät asioille ja tuovat asioinnin päätteeksi takaisin.

Jos vaikkapa Riihimäeltä keräiltäisiin kahdeksan hengen pikkubussi täyteen työmatkalaisia ja kuljetettaisiin heidät päivän päätteeksi kotiovilleen, olisi se paljon ekotehokkaampaa kuin yksityisautoilu, vaikkei varsinaisen joukkoliikenteen päästösäästöihin yltäisikään.

Toki kyytipoikayrittäjällä pitäisi olla mielekästä ja tuottavaa tekemistä myös asiakkaiden työpäivän aikana. Mutta luulisi, että tällainen kokeilu olisi järjestettävissä.

Raahattu

Hivenen masentavana tietona ilmoitettakoon, että Pagistaanin jurtta on raahattu taas Cambridgen akateemisten riemujen ja havisevan historian keskeltä Kanta-Hämeen savipeltojen kupeeseen. Kirjaimellisesti raahattu. Lontoon metro- ja junaverkoston läpi sompailtavaa tavaraa kertyi yli sata kiloa: kaksi isoa rinkkaa, yksi suuri kiipeilykassi, kaksi pienempää reppua ja koirankuljetuskoppa, joka tosin kulki mukana tyhjänä pisimmän tetsueen ajan.

Kelpo siippani kunnostautui ottamalla kantoonsa parhaimmillaan noin 80 kiloa - jättikassi selkään, yksi rinkka eteen ja yksi reppu käteen. Metron liukuportaissa ehdin jo pelätä varhaista leskeytymistä, kun kuli huolestuttavasti huojui näkemättä rinkan takaa eteensä. 

Olisi toki auttanut asiaa, jos mukana ei olisi ollut kahta rinkallista retkeily- ja kiipeilyvarusteita. Kaikki rompe ei siis suinkaan ollut minun Englannissa tarvitsemaani tai sieltä hankkimaani tavaraa - no, toki mies oli jo edellisellä reissullaan kotiuttanut kirjojani 23 kilon verran. Mutta halusimme itsepäisesti tehdä samalla reissulla Skotlannin-retken, mistä lisää piakkoin.

Huomenna lähden hakemaan koiranpoikia kotiin Itä-Suomesta vanhempien hoidosta. Poloiset eivät tiedä, mikä niitä odottaa. Jokin, jolla on terävät naskalihampaat, kova ääni, vinttikoiran pitkät koivet ja pentumaisen paljon energiaa.

Syksyä

On Pagistaanissa tehty muutakin kuin pohdittu kaiken katoavaisuutta. Historia on kyllä alana sellainen, ettei aihetta voi oikein paeta, vaikka haluaisikin. Kuolleiden kanssahan tässä seurustellaan.

Pikainen katsaus elävien kuulumisiin kertoo muun muassa seuraavaa:

Väitöskirjaa viimeistelen vimmaisesti ohjaajan kommenttien luotsaamana. Esimerkiksi sienimetsään en ole ehtinyt kertaakaan, mikä kuvaa tilannetta paremmin kuin mikään muu. Toisaalta uudella paikkakunnalla on aina oma urakkansa löytää hyvät apajat, eikä siihen urakkaan ole nyt ollut tilaisuutta.

Puolukatkin jäivät poimimatta ainakin Ylä-Karjalan tutuilta paikoilta, jotka kaupalliset poimijat kuulemma tyhjensivät aivan mökin pihapiiriä myöten. Sama koski koko suurta niemeä. Siinä, missä amatööripoimijan jäljiltä voi vielä kerätä toisen ja kolmannenkin saaliin, nämä olivat anopin mukaan tehneet äärimmäisen tarkkaa työtä. Kauempaa korvesta ja saarista olisi ehkä löytynyt marjaa, jos siis itään olisimme ylipäänsä ehtineet puolukka-aikaan.

En ole vielä oikein päättänyt, mitä ajatella asiasta - siis kaupallisen marjanpoiminnan lisääntymisestä ja sen käytännön järjestelyistä. Siispä en sano siitä mitään. Muuta kuin sen, että metsiinhän mahtuu väkeä ja marjaa riittää, mutta orjatyötä ei saa kenelläkään teettää, ja pihapiirit olisi syytä ohjeistaa jättämään rauhaan silloinkin, kun asukkaat eivät ole paikalla. Kunnon pelisäännöt tarvitaan, muuten on aivan turha toivoa sopuisaa yhteiseloa kaupallisten poimijoiden ja paikallisten välille.

Jos lie koskaan. Inhimillinen perikateus on sitkeää lajia ja kaikesta "omaksi" katsotusta pidetään lujasti kiinni, oli laillisia perusteita tai ei.

Sisko ja lankomies kävivät viikonloppuna kylässä, mikä toi mukavan ja tervetulleen tauon kirjapinon keskellä istumiseen ja näytön tuijottamiseen. Ilta kului sushin ja sympaattisen irkkubaarin merkeissä. Allekirjoittaneelle tosin iski puskan takaa ärhäkkä blitzkrieg-flunssa, joka ei jättänyt neuvottelun varaa. Sen kourissa pärskitään ja kärvistellään edelleen toivoen, ettei virus salamatkustanut Tampereelle.

Lopuksi pikku-uutiset:

Pihavaahtera alkaa saada väriä ja oravat juoksevat edes takaisin hakemassa tammesta terhoja.

Omenoita on saatu naapureilta ja marja-aronioita varastettu kaupungin pensaista. Sosetta ja hilloa on keitetty ja raastetta pakastettu. Myös piirakkaa on tehty muun muassa Kuusenkerkän ohjeella.

Kaksi kolmesta perhoskämmekästä kukkii, samoin kiinanruusu.

Koiranpoika venäytti käpälänsä hössöttäessään lauantaina ja ontui sitä jonkun tunnin surkeana, mutta unohti vaivansa saman tien vieraiden saavuttua.

Allekirjoittaneelta nyysittiin kengät kuntosalin kenkähyllystä, mikä aiheuttaa edelleen suhteetonta ja voimatonta kiukkua - jos se oli vahinko, miksei tyyriitä ja juuri minun jalkoihini täydellisiä töppösiä ole vetoomuksistani huolimatta tuotu takaisin? Uskoni ihmiskuntaan on kokenut tainnuttavan kolauksen.

Siinäpä tärkeimmät tällä erää. Nauttikaa harvinaisen kauniista ja lempeästä syksystä niin kauan kuin sitä riittää!

Sammakko ja snickarboa

Rautateiden solmukohtaan noussut Riihimäkihän on yksi niistä harvoista suomalaisista kaupungeista, joita ei ole rakennettu veden äärelle. Pienempiä lammikoitakaan täällä ei juuri ole. Sitä yllättyneempi olin, kun iltana muutamana angervonalusta peratessani esiin hyppäsi suuri sammakonrontti. Onneksi en ollut osunut siihen lapiollani! Sammakko löysi pensaikon vierestä sammaleisen painauman, johon se asettui häirityn ja loukkaantuneen näköisenä.

Jätettyäni väitöskirjatekstin ohjaajalleni luettavaksi olen yrittänyt kehitellä jos jonkinlaista sijaistoimintaa välttääkseni ylenmääräisen hermoilun, ympyrän kulkemisen ja seinille hyppimisen. Olen viilannut paria artikkelia ja koettanut ideoida ja pohjustaa mahdollisia tulevia työkuvioita (yritän valaa itseeni kenties katteetonta uskoa elämään väitöskirjan jälkeen). Myös keittiö on maalattu ja pihalla siirrelty kasveja paikasta toiseen sammakoiden ja muiden maanrajassa elävien harmiksi.

On onni, että torppamme kaltaisessa paikassa neuroottisen energiansa voi suunnata edes jossain määrin hyödylliseen toimintaan. Kerrostalossa saattaisin päätyä hakkaamaan pikku vasaralla lovia seinään tai kokoamaan kattiloista rumpupatteriston.

Siipalla on omat työpaineensa, joita hän purki viikonloppuna tyhjentämällä tulevan snickarboan - entisen autotallin - muuton aikana sinne kasatusta roinasta ja maalaamalla sen. Herkkä yhdistelmä sinapinkeltaista ja tummaa turkoosia vaihtui askeettiseen valkoiseen, joka suurensi ja valaisi tilan aivan toiseksi. Siellä mahtuu värkkäilemään niin lennokkeja, linnunpönttöjä kuin vanhoja huonekalujakin.

Vielä kun sen käytetyn höyläpenkin löytäisi jostakin. Grafiikkaprässistä ei edes tohdi puhua ääneen; se on hyvin kaukainen haave, jonka toteutuminen edellyttäisi sekä riittävää varallisuutta että "kerran elämässä"-tilaisuutta.

Ja näinkin on hyvä. Enemmän kuin hyvä.

Viihdettä iltapäivään

Uudessa naapurustossamme asuu paljon mukavia eläkeläisiä. He elelevät itse 60-luvulla rakentamissaan taloissa ja istuvat päivät kuistilla seuraamassa maailman menoa. Meille ehätettiin heti kättelyssä tähdentämään, ettei istuskelu missään nimessä tarkoita sitä, että he tarkkailisivat naapureiden tekemisiä, pois se heistä.

Yhtä kaikki, lienemme jo nyt tarjonneet kantaväestölle paljon viihdyttävää seurattavaa. Ainakin pariksi päiväksi juttua taisi riittää siitä, kun Pohjois-Karjalassa ollessamme pihallamme vieraili keskellä yötä palokunta ja poliisi. Ohi kulkenut koiranulkoiluttaja oli kuullut sisältä palovaroittimen huutoa ja mennyt herättämään naapurin. Tämä oli yrittänyt soittaa meille, mutta pahaksi onneksi siipalla oli ollut puhelin kiinni, enkä minä ollut herännyt soittoon.

Niinpä naapuri oli kutsunut paikalle palokunnan. Palomestari oli niin ikään koettanut saada meitä kiinni selvittääkseen mahdollisen vara-avaimen sijainnin. Kun tämä ei ollut onnistunut, palomiehet olivat joutuneet murtautumaan sisään, minkä vuoksi paikalle oli tarvittu myös poliisi.

Hälytyksen syyksi osoittautui onneksi vain viallinen palovaroitin, minkä palomestari rauhoittavasti minulle kertoi soittaessani hänelle aamulla ääni kauhusta täristen. Ei ole kovin mukavaa herätä reissussa ja huomata, että yön aikana on tullut puhelu sekä naapurilta että palomestarilta.

Koska palomestarin mukaan lukoton ovi oli laitettu narulla kiinni niin, että siitä ei päässyt sisään, aikaistimme paluutamme vain parilla päivällä. Tullessamme iltamyöhällä kotipihaan katsoimme kovia kokenutta ulko-oveamme ja repesimme nauruun.

Lukko oli murrettu niin siististi, ettei siinä ulkopuolella näkynyt juuri jälkiä, mutta koko komeuden ylle oli viritetty punakeltainen "Pääsy kielletty"-nauha, joka näkyi ainakin parinsadan metrin päähän.

Päättelimme nauhan laittamisen olevan lakisääteinen juttu: jos asiattomat pyrkivät nauhasta huolimatta sisään taloon, he syyllistyvät lain rikkomiseen. Mutta kovin dramaattiselta se näytti. Mietimme, joko naapurustossa on pohdittu, kumpi tappoi kumman.

Ja kuten ystävä totesi: ei kukaan enää jonkin ajan päästä muista, miksi pihallamme pyöri pelastusviranomaisia. He vain muistavat, että poliisi siellä kävi melkein heti muuton jälkeen.

- - -

Pitkäkestoisempaa huvia naapureille ovat tarjonneet yrityksemme saada hienosta, uudesta aidastamme koiranpitävä. Karvainen Kolumbuksemme on osoittautunut kerta toisensa jälkeen meitä nokkelammaksi pyrkiessään valloittamaan uusia mantereita. Se on luikertanut käsittämättömän kapeasta raosta portin ali, mennyt tiheääkin tiheämmän pensaikon läpi - siihen emme edes alun perin laittaneet aitaa, koska normaali koira ei ikinä saisi päähänsä tunkeutua moiseen ryteikköön - kaivautunut aidan alta ja ängennyt itsensä kuistin kaiteen läpi yli metrin pudotuksen kautta vapauteen.

Kaikki edelliset koiramme ovat pysyneet omalla pihalla vaikka ilman aitaa, mutta tämä Houdini haastaa kaikki esteet. Olemme nähneet, miten se katselee aitaa pitkät tovit ja selvästi miettii seuraavaa siirtoa.

Onneksi se ei mene kauas - tien toisella puolella asuva portugalinvesikoira Flora on usein saanut herravieraan - ja tulee heti kutsuttaessa, mutta kerta toisensa jälkeen naapurit ovat saaneet naureskella pitkin kylänraittia leuhottavalle koiralle ja meille, jotka huudamme pää punaisena Rockya heti kotiin. Ja sitten alkaa taas vimmattu nikkarointi.

Toissapäivänä - kun jälleen naiivisti uskoimme, ettei aidassa voi enää olla koiranmentäviä aukkoja - tieltä kuului kaamea rääkäisy. Koiranpoika siellä jahtasi onnellisena vähemmän onnellista fasaanikukkoa.

Onneksi tienpätkällä on vain vähän liikennettä. Mutta jos vahinko on sattuakseen, se sattuu. Eikä tällainen peli vetele muutenkaan. Alcatrazin linnoitustyöt siis jatkuvat hamaan tulevaisuuteen. Joskus konstit loppuvat, joko meiltä tai koiralta.

Siihen asti ainakin naapureilla on hauskaa.

Rocky on niitä poikia, joilla on bisneksiä joka kylällä. Tässä Nurmeksen hurmaava Piitu, australianterrieri. Kipakka Piitu-neiti ei lähde herrojen kanssa marjaan, joten Rockyakaan ei ole sanottavasti lykästänyt.

Sielu ja persoona

Palasin Moskovasta lauantaina puoliltapäivin - Venäjän arkistotyöt on nyt väikkärin osalta tehty - join kahvit ja lähdin siipan kanssa Riihimäelle. Siitä eteenpäin elämä onkin ollut lähinnä kahden paikan välillä reissaamista, pakkaamista, tavaroiden kantamista, hiomista, pakkelointia ja muuta mukavaa. Suurisuuntaista remonttia emme ole edes aikeissa tehdä; tässä vaiheessa riittää lautalattian hiominen ja lakkaaminen ja vanhojen, täyspuisten keittiönkaappien maalaaminen, joista jälkimmäisessä riittää puuhaa vielä toviksi.

Huomenna muutamme laatikoiden keskelle uuteen kotiimme, johon olemme tykästyneet päivä päivältä enemmän jo nyt. Sillä on sielu ja persoona. Sitä paitsi naapurit murtavat hämäläisittäin, mikä saa muistamaan, ettei Tampereelle ole kuin reilu sata kilometriä. Eilen meitä kävi tervehtimässä myös parin talon päässä asuva Pippuri-kissa. Sen murteesta ei kylläkään saanut selvää.

Moskovassa ehdin tehdä muutakin kuin istua tutkimassa 1800-luvun munkkien mielenliikkeitä. Perjantaina yöjunan lähtöä odotellessani hyppäsin paikallisjunaan ja piipahdin 70 kilometrin päässä sijaitsevassa Sergiev Posadissa (neuvostoaikana sen nimi oli Zagorsk). Kaupunki on syntynyt Pyhän Kolminaisuuden luostarin ympärille, jonka Sergej Radonezilainen - sittemmin yksi Venäjän tunnetuimmista pyhistä - perusti 1300-luvulla. Kävin siellä yksitoista vuotta sitten ollessani kieliharjoittelussa Moskovassa, jolloin pikkukaupungin verkkainen eloisuus ja luostarin rauha tuntuivat balsamilta miljoonakaupungin jälkeen. Niin tälläkin kertaa.

Elävään ja kasvavaan

Viime torstaina ennen siipan saapumista palkitsin itseni ahkeroinnista visiitillä Pietarin kasvitieteelliseen puutarhaan. Kasvitieteellisten tulppaanien - eli tulppaanien alkuperäismuotojen - ja muiden kevätihanuuksien keskellä vierähti huomaamatta useampi tunti. Löysin itseni pohtimasta taas kerran lisäkouluttautumista puutarha- ja kasvialalle, jolleivät historia ja tutkimus sellaisinaan riitä leiväntuojaksi. Tuskin kasveistakaan koko elantoa saisi, mutta toiminimellä voisi tehdä jos jotakin istutustöistä toimittajanhommiin ja historiikeista puutarhaneuvontaan.

Haikailua, ehkä. Mutta viehtymykseni kaikenlaiseen elävään ja kasvavaan tuntuu voimistuvan vuosi vuodelta, mikäli se on enää lähtötilanteen huomioon ottaen mahdollista. Sitä paitsi kirjoitustöiden lisäksi puutarhahistoria ja perinnekasvit - joista olen ollut vimmaisen innostunut jo vuosikaudet - yhdistäisivät luontevasti aiemman osaamisen uuteen.




Toisaalta olen löytänyt itseni harkitsemasta myös muun muassa poliisin ja konduktöörin ammatteja, joten lienee parasta tehdä vain se väitöskirja rauhassa loppuun ja miettiä sitten. Epäilen olevani tällä haavaa aika syyntakeettomassa tilassa, mitä tulevaisuudensuunnitelmiin tulee.

Juolahduksia ja jutusteltavaa olisi enemmän ja vähemmän, mutta pidemmät pähkäilyt saavat jäädä odottamaan aikoja parempia. Eilen saimme talon avaimet, joten jurtan siirto Leppävaarasta Riihimäelle voi pikku hiljaa alkaa. Tarkoituksena olisi myös hioa ja lakata vanha lautalattia ennen varsinaisen rompekuorman tuomista kuun lopussa.

Ettei elämä liian helpoksi kävisi, sunnuntaina allekirjoittaneen on suunnattava vielä viikoksi Moskovaan viimeistelemään arkistohommia. Nauttikaahan keväästä, satakielet laulavat jo!