Hakemussyksy

Nyt on taas hakemussyksy. Kaksi hankerahoitushakemusta on jätetty, yksi jäljellä. Keväällä sitten nähdään, suosiko akateeminen arpaonni. Aina sitä uumoilee, ettei suosi, mutta jostain on jotakin kuitenkin tullut ja matka jatkunut. 

Syyskuu kului siis työkoneen ääressä. Irtosin tuolistani lähinnä koiralenkille ja kerran viikossa ratsastamaan. Siippa hoiti pitkälti huushollin ja poimi puolukat. Eilen ehdin pitkästä aikaa sienimetsään, mutta eihän siellä enää oikein mitään ollut (heinä- ja elokuussa oli sitäkin enemmän, pakastimeen asti). Mutta lämmin syyspäivä tutussa rantametsässä ei mene koskaan hukkaan. Etenkään, kun suurisuuntaisemmat ruskaretket jäivät tänä(kin) syksynä väliin. 

Shakkia koronanappuloilla

Minulla on shakinpelaajan pää: koetan aina ennakoida siirtoja eteenpäin ja soveltaa niitä erilaisiin skenaarioihin. 

Nyt, kun tästä keväästä tuli toisenlainen kuin kukaan odotti, pääni on tehnyt tällä saralla töitä enemmän kuin koskaan. En liene ainoa. Mutta miten shakkia voi pelata koronapelin nappuloilla? Ei mitenkään.

Juuri muuta en aiheesta jaksa edes sanoa. Muut ovat sanoneet siitäkin edestä - kysyttäessä tai kysymättä. Mikään lähivuosikymmenten ajankohtainen teema on tuskin nostanut pintaan yhtä paljon asiantuntemusta ja vankkaa tietämystä kuin tämä. Myönnettäköön, että olen minäkin korteni sosiaalisen median mielipidekekoon kantanut.

Nyt en enää viitsi. Menen mieluummin kaivamaan talikolla maata.

Kymmenen vuoden aikana

Hyvää joulua toivottaa ensiksikin Pagistaan kaikille (loppiaiseenhan se kestää, niin ettei tässä mitenkään myöhässä olla).

Seuraavaksi todetaan, että blogi on sätkinyt hengissä jo hämmästyttävät 15 vuotta, vaikka viime vuosina hengissä olo on ollut jonkinlaista hibernaatiota ennemmin kuin aktiivista elämistä. Aiemmasta viisastuneena en edes yritä lupailla enempää.

Ja sitten tehdään vielä ajan trendin mukaisesti pikainen katsaus kuluneeseen vuosikymmeneen. Vaikka oikeastihan se päättyy vasta vuoden kuluttua.

Kymmenen vuoden aikana olen väitellyt tohtoriksi, julkaissut kolme kirjaa, tutkinut, opettanut ja toimittanut, kokenut elämäni pahimman eksistentiaalisen kriisin, liittynyt esivanhempieni kirkkoon, haudannut isäni, saanut autismikirjon diagnoosin, paluumuuttanut Riihimäeltä Pohjois-Karjalaan, asunut kahteen otteeseen Englannissa, tehnyt kaikkiaan neljät talokaupat ja kahdet hevoskaupat sekä kosolti remonttia. Puoliso on pysynyt samana ja kyydissä mukana. Hyvä niin. Koiralaumasta on lähtenyt kaksi ja siihen on liittynyt kaksi jäsentä. On kannettu reppua vuorilla ja kiskottu ahkiota tunturissa.

Onhan tuossa jo.

Jatkolta ei näin keski-iässä tohdi toivoa muuta kuin terveyttä ja kuntoa niin itselle kuin läheisillekin. Pysyvä työpaikka olisi toki mukava myös, mutta ei nyt heittäydytä hurjaksi. Maailman tilasta en edes aloita.

Kuin haudan pohjalta

Vuosi vuodelta tuntuu enemmän siltä kuin syyskuussa joku alkaisi kuroa säkin suuta kiinni. Lokakuussa pilkottaa vielä vähän valoa, mutta viimeistään marraskuussa pimeä saa vallan.

Ja joka vuosi syvin kaamos on tiukemmin ohjelmoitu niin, ettei ole mahdollisuutta noudattaa luonnon rytmiä; nukkua vähän enemmän, tehdä vähän vähemmän. Aamuisin herää kuin haudan pohjalta, mutta jotenkin, ihmeen kaupalla sitä aina käynnistyy ja vertyy miten kuten päivän töihin.

Juuri nyt tuntuu uskomattomalta, että valo ja lämpö vähenevät vielä yli kahden kuukauden ajan, ennen kuin lähdemme taas pikku hiljaa kiertymään niitä kohti. Edessä on pitkä talvi, pitkä kylmyys, pitkä pimeys.

Eletty ja voitettu ne on toki ennenkin.

Jurtta siirtyy

No niin. Pagistaanin historian pisin päivitystauko päättyy. En ole näköjään kirjoittanut joulukuun jälkeen mitään, ja sitten päätän naputella jotain juuri sillä viikolla, jolla on ilmankin liki tuntiaikataulu.

Eduskuntavaalit olivat ja menivät, eikä niistä sen enempää. Aika näyttää, mihin suuntaan uusi kokoonpano Suomea vie. Olen huomannut, että yhä vaikeammaksi on käynyt sopivan ehdokkaan - tai oikeastaan puolueen - löytäminen. Johtuneeko se minusta vai puolueista, mene ja tiedä.

Huushollimme kannata ravistelevampi uutinen on ehkä se, että jurttamme siirtyy taas. Ei tosin kovin kauaksi nykyisestä. Tilaisuus teki varkaan: kun muuan 30-luvun hirsitalo Liperin kirkonkylällä oli ja pysyi myynnissä useamman vuoden ajan, annoimme lopulta periksi ja kävimme ihan vain katsomassa sitä. Ja niinhän siinä sitten kävi, että vastoin päätöstäni olla muuttamatta taajamaan ennen kuin on aivan pakko, olemme päätymässä kuntakeskukseen tuon kahdelle hengelle turhan ison talovanhuksen pehtooreiksi. Tämä rakkaaksi käynyt hehtaarin pikkutila taas saa uuden omistajan (totuuden nimissä vähän lisätilaa olemme kyllä kaipailleet jo pidempään; nyt sitä sitten tulee niin, että pelkkä tupa on nykyisen talomme kokoinen).

Remonttikin jatkuu. Johan sitä on tehty yhteen menoon kymmenkunta vuotta kolmessa kohteessa. Kuvassa tulevan makuuhuoneen seinään päätyy ikisuosikkimme Kiurujen yö vuodelta 1958, tällä kertaa alkuperäisenä, sinimustana versiona.

Oikeastaan nykyisestä kodista luopumisesta tekee vaikeanhaikeaa juuri se, että olemme tehneet täällä niin paljon itse. Hirsisen saunarakennuksenkin kokosimme käytännössä kahdestaan. Pari kaveria pistäytyi auttamassa ja timpurit tekivät joutessaan kattopanelointeja, joihin meillä olisi mennyt ikä ja terveys.

Ja aina, kun muuttaa, jättää asunnon tai talon myötä taakseen yhden elämänvaiheen. Tämä näkökohta on varmaan se, mikä asiassa eniten kirpaiseekin. Tulevasta ei tiedä, mennyttä sävyttää jo jonkinlainen nostalgia. Ensi kesänä kukkamaastamme nousevia maatiaisperennoja katselee ja (toivottavasti) hoitaa joku muu, minä taas katselen jonkun toisen aikoinaan istuttamia kasveja.

Hieman myöhässä

Kovin hiljaiseksi käynyt Pagistaan toivottaa leppoisaa joulunaikaa hieman myöhässä. Mutta vielähän se joulu jatkuu.

Olemme olleet siipan kanssa kimpassa pikaisesti laskettuna 14 joulua. Kaksi niistä on ollut sellaisia, jolloin emme ole lähteneet kotoa minnekään joulunviettoon, vaan meillä on ollut ilo kattaa pöytä myös jouluvieraille. Tämä oli toinen niistä. Toki on mukavaa saada kutsuja joulunviettoon muualle, mutta kyllä oman saunan lämmittämisessä aattona on kiistämätön hohtonsa - ja meidän osaltamme siis myös harvinaisuusarvonsa.

Tulevalle vuodelle haluaisin luvata hieman tiheämmän päivitystahdin, mutta kalenteri näyttää jo nyt siltä, etten taida tohtia. Kommenttilaatikon hiljaisuudesta voinee päätellä, ettei kollektiivinen menetys ole kovin suuri. Jostain syystä kuitenkin tykkään pitää blogin hengissä, vaikka näin kituliaanakin. Täyttäähän tämäkin jo 14 vuotta ihan näinä päivinä.

Ei pitänyt tulla

Meillehän ei pitänyt tulla skotlanninhirvikoiraa. Verrattain lyhyt ikä, isojen vinttikoirien terveysriskit... monta hyvää syytä oli jättää hankinta haaveen tasolle.

Ei se sinne kuitenkaan jäänyt. Meillä on laumassa taas kolme koiraa - ja lisäksi Rocky äidin luona etäjäsenenä. Nessa, koko nimeltään Black Jade's Dirleton, on kohta 15-viikkoinen ja jo bedlingtoninterrieriä isompi. Kuten kuvasta näkyy, ei mene kauaa, ennen kuin residentti lurcherkin jää tulokkaaseen nähden pieneksi. Voi olla, että pikkuinen torppamme alkaa pian toden teolla tuntumaan ahtaalta, joskin skotit ovat aikuisina varsin rauhallista porukkaa.

Jouduin keväällä luopumaan hevosestani kolmen vuoden jälkeen; aika ei kerta kaikkiaan enää riittänyt sen täysipainoiseen liikuttamiseen ja hoitamiseen, kun työperäiset velvoitteet vähitellen lisääntyivät. Kai siitä löytyi sitten hyvä syy edes hankkia ponin kokoiseksi kasvava koira. Ja huolten määrän pitänee ihmisen elämässä olla enemmän tai vähemmän vakio.

Miltä ilmastonmuutos kuulostaa

Vastauksena otsikon kysymykseen: se kuulostaa esimerkiksi siltä, kun serakki - eli jääpylväs - tai kokonainen jäätikön reuna sortuu alas kalliojyrkänteeltä.

Kävimme tekemässä taas perinteisen kesälomareissun Alpeilla. Pienen akklimatisoitumispatikan jälkeen pystytimme telttamme Breithornin alapuoliselle jäätikölle aivan Sveitsin ja Italian rajalle. Samoilla kieppeillä siippa oli telttaillut kiipeilykavereineen 13 vuotta sitten. Tavoitteenamme oli kiivetä muutamia nelitonnisia - muun muassa kaksoset Castor ja Pollux - ja se täyttyikin jopa odotuksia paremmin.

Ennen ylöspäin lähtöä yövyimme Valtournenchen kylässä eräässä pikkuhotellissa, jonka omistaja työskentelee myös vuoristo-oppaana. Suunnitelmistamme kysellessään hän huomautti, että köytemme oli jäätiköllä liikkumiseen aivan liian lyhyt; kuulemma railoja oli paljon ja kulkeminen vaarallista.

Oikeassahan hän köytemme pituudesta oli - se on ollut kompromissi näillä yhdistetyillä patikka- ja kiipeilyreissuilla - joten kävimme vielä aamulla ostamassa reilusti pidemmän köyden kylän urheilukaupasta. Ja hyvä niin. Noiden 13 vuoden aikana jäätikkö oli käynyt tosiaan reilusti rikkonaisemmaksi, ja hellejakso vielä hankaloitti tilannetta. Aamulla railon yli saattoi kulkea hyvä lumisilta - joskaan ei niihinkään ole koskaan luottamista - mutta iltapäivällä palatessa se oli sulanut ja tyhjyyden yli oli tehtävä kunnon loikka. Ensimmäisenä päivänä telttapaikkaa etsiessämme hupsahdinkin railoon, onneksi vain nivusiani myöten.

Niin ikään alussa mainittuja jäätikönreunojen murtumisia ja sortumisia tapahtui pitkin päivää; tuon tuostakin jostain kuului ukkosenkaltainen jyrinä. Ikiaikaiset jääkentät antavat periksi sekä rymisten että hiljaa huveten, kun lämpötila nousee. Jo omien alppireissujeni aikajänteellä, eli 12 vuoden aikana, jäätiköiden sulaminen on ollut silminnähtävän nopeaa (esimerkiksi Gran Paradisolle kiipesin vuonna ensin 2008 ja uudestaan 2016, ja kahdeksassa vuodessa jäätikön reuna oli vetäytynyt niin, että reitin alku oli muuttunut täysin).

On tietysti hurskastelua taivastella ilmastonmuutosta samalla, kun itse on edistänyt sitä lentämällä maailmalle ja takaisin. Mutta yhtä kaikki, jäätiköiden sortumista kuunnellessa käy kouriintuntuvaksi se ikävä aavistus, että nyt ovat käynnistyneet kehityskulut, joihin ihmisellä ei enää ole todellista kontrollia.

Yrittää silti pitää. On pakko.

Koska se on minusta nätti

Kuvassa ei ole lupiinia, vaan pihaniittymme koiranputkipitsiä (joka odottaa hypoteettisten lampaiden tai akuutimmin raivaussahan käsittelyä, ennen kuin alta puskeva pelto-ohdake pääsee kukkaan). Mutta lupiini on viime aikoina ollut taas puheenaiheena sosiaalisen median puutarhakeskusteluissa.

Alkukesähän on aikaa, jolloin kannustetaan vieraslajien torjuntaan. Luonnonkasveilta aggressiivisesti kasvutilaa vieviä tulokaslajeja ovat muun muassa jättipalsami, jättiputket, kurttulehtiruusu - ja komealupiini. Jälkimmäinen on se, joka näyttää herättävän vuosi toisensa jälkeen suurimmat intohimot. Moni puolustaa lupiinia suureen ääneen ja uhkailee jopa sen edelleen levittämisellä.

Miksi? Koska se on minusta nätti. Koska siitä ei minusta ole mitään haittaa. Koska se on minusta tienpientareilla kivemman näköinen kuin jotkut mitättömät ruohot.

Suuri lupiinikeskustelu on hyvä esimerkki yleisestä ajattelumallista, jossa oma mielipide tai tuntemus on argumenttina aivan yhtä arvokas kuin tutkittu fakta. Jokainen voi tässä mallissa olla kaikkien alojen asiantuntija ja ajaa omaa näkemystään varmana sen paremmuudesta muihin nähden. 

Keskustelu on tietysti vain keskustelua. Mutta kun ajatuksesta siirrytään toimintaan, vaikkapa nyt lupiinien tarkoitukselliseen levittämiseen, vahinkoa alkaa tapahtua.

Ihmisten inttämisestä ärtyessä on toki hyvä muistaa, että kenties meillä jokaisella - itseämme valistuneina ja analyyttisinä pitävilläkin - on omat lupiinimme. Ei tehne yhtään pahaa olla tarkkana varsinkaan silloin, kun huomaa keskustelun kääntyvän itselle tärkeisiin, tunteita nostattaviin aiheisiin.

Virpomisesta ja "kulttuurisesta omimisesta"

Virpominen karjalaisessa ja ortodoksisessa kulttuurissa hyväksyttiin juuri UNESCO:n aineettoman kulttuuriperinnön listaan yhdessä noin puolensadan suomalaisen perinteen kanssa. Siitäpä juohatuin miettimään kulttuurista omimista. 

Suomessahan kulttuurista omimista eli appropriaatiota on pohdittu ennen muuta saamelaiskulttuurin näkökulmasta, näkyvänä esimerkkinä niin sanottujen feikki-saamenpukujen käyttäminen sekä saamelaisuuden karnevalisointi ja banalisointi. Keskustelua on käyty myös muun muassa intiaanipäähineistä, rap-musiikista, rastahiuksista ja joogasta. Menemättä nyt sen syvemmälle aiheeseen tai esimerkkeihin todettakoon lyhyesti, että käsitteellä tarkoitetaan pääsääntöisesti sitä, että enemmistökulttuurin edustaja lainaa tai omii toisen kulttuurin - yleensä vähemmistökulttuurin - piirteitä omaan käyttöönsä. Siihen katsotaan liittyvän erilaisia vallankäytön ja sorron elementtejä.

Sitäpä siis puoliksi huvittuneena tuumin, että eipä kukaan ole vielä virpomista ottanut puheeksi tämän teeman tiimoilta. Ortodoksithan ovat jo vuosikymmeniä harmitelleet länsisuomalaisen trulliperinteen sekoittumista karjalaiseen virvontaperinteeseen (jossa siis ajatuksena on toivottaa siunausta ystäville ja sukulaisille). Niin ikään ovelta ovelle kiertely karkkien tai rahan toivossa ei alkuperäiseen virpomisajatukseen kuulu. Kun esimerkiksi karjalaistaustainen arkkipiispa on aihetta medioissa kommentoinut, on hänet oitis leimattu mielensäpahoittajaksi, niuhottajaksi ja ankeuttajaksi. Onhan sentään kyseessä lasten viaton hupi! 

Kulttuurisen omimisen käsite ja sen rajojen määrittäminen - edes nykypäivässä, menneisyydestä puhumattakaan - on monin tavoin ongelmallista, enkä tosiaankaan vakavissani sano, että keskustelua tulisi nyt virpomisesta käydä, sen enempää kuin karjalanpiirakoiksi kutsutuista paistopisteiden paksukuorisista einespiirakoistakaan.

Mutta sitä kyllä pohdin, että aivan lähelle on yleensä ottaen vaikeampi nähdä kuin kauas. Samaten kuin sitä, että suhteessamme uskontoihin on hieman "rusinat pullasta"-ajattelua. Vuodenkierron juhliin liittyy kaikenlaisia kivoja uskontolähtöisiä ruoka- ja askarteluperinteitä, joita on mukava soveltaa, mutta itse uskonnollisuus lajista riippumatta tuottaa jonkinlaista kollektiivista ahdistusta ja kiusaantuneisuutta. Niinpä se siivotaan mieluummin visusti pois nykyihmisen silmistä kaikilla elämänalueilla, tai vaihtoehtoisesti vähätellään ja pilkataan satuolentoihin aikuisinakin uskovia tolvanoita. Esimerkiksi joulun ja pääsiäisen osalta näyttää olevan myös trendikkäämpää tähdentää perinteiden esikristillisiä juuria, vaikka uskonnottomiksi julistautuvien voisi kuvitella kavahtavan loogisesti niitäkin. 

Pagistaanin virtuaalivitsalla virvotaan joka tapauksessa onnea ja menestystä tasapuolisesti kaikille. Tuoreeks terveeks, tulevaks vuueks! Palkaksi riittää, että yritetään olla siivosti itse kukin.

Peak District revisited

Pistäydyin joutessani viikonloppuretkellä Peak Districtin kansallispuistossa. Kävimme siellä jo viisi vuotta sitten siipan kanssa, tosin pohjoisempana. Nyt menin eteläosaan, jonne pääsi kätevästi Birminghamista käsin junalla.

Kysehän on, kuten brittiläisten kansallispuistojen osalta muutenkin, jostain muusta kuin asumattomasta erämaa-alueesta tai ikimetsistä. Peak District perustettiin vuonna 1951, ja se on Britannian ensimmäinen kansallispuisto. Se muodostuu nummialueista, pelloista ja laitumista, joiden lomassa on pieniä kyliä. Kyliä yhdistää luonnollisesti tieverkko. Vaikkei olisi autoa - kuten minulla ei yksin liikkuessani ole - päiväpatikoiden suunnittelua helpottavat paikallisbussit, joilla pääsee kätevästi siirtymään kylien välillä.

Peak Districtin alueella (kuten tietysti koko saarella) on asuttu jo tuhansia vuosia, mistä kertovat hautakummut ja kivikehät. Kylät ovat autoja ja asfalttiteitä lukuun ottamatta osapuilleen samassa kuosissa kuin 400-500 vuotta sitten. Esimerkiksi pienessä Eyamin "ruttokylässä", joka vuosina 1665-1666 karanteenasi itsensä välttääkseen paiseruttoepidemian leviämisen sen ulkopuolelle, ovat edelleen pystyssä ja asuinkäytössä ne talot, joista tauti lähti liikkeelle (räätäli oli tilannut Lontoosta kangasta, jonka mukana tuli tautia kantaneita kirppuja).

Se, miksi tällä ruuhkaisella saarella asumista ja vierailemista rakastan kaikista pienistä riesoista huolimatta - ja miksi nytkin oloni on kovin ristiriitainen ajatellessani, että muutaman viikon päästä on edessä paluu Suomeen - on juuri ajallinen kerrostuneisuus; mahdollisuus maadoittaa itsensä menneeseen. Osaltaan kyse on tietysti ammatillisesta kiinnostuksesta, mutta jollain tapaa myös
sisäsyntyinen eksistentiaalinen ahdistukseni helpottuu 1500-luvun pubissa aivan eri tavalla kuin suomalaisella ABC-asemalla.

No, se nyt tuskin yllättää ketään. Mutta ehkä ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Villieläimille tärkeä

Viime viikolla eräänä yönä valvoessani luonnostelin mielessäni täydellisen blogitekstin, jonka ajattelin heti aamulla naputella ylös. Vaikka aie oli vielä herättyäni muistissa, teksti ei ollut. Yllätys.

Birminghamin-komennusta on vielä reilu kuukausi jäljellä. Kun liikkuvuusjaksolla on vain muutaman kuukauden, ei asemapaikkakunnalle oikein tule kotiuduttua ja asetuttua, kun tietää, että kohta on kuitenkin paluu edessä. Pidemmän jakson kyseessä ollessa sinne on oikeastaan pakko yrittää luoda omat kuviot ja ihmissuhteet, että pysyy järjissään. Niinpä Cambridgessa asuin, kun taas täällä tuntuu, että olen vain käymässä. Niin kuin olenkin.

Eikä Birmingham, Iso-Britannian toiseksi suurin kaupunki, ole paikkakuntana muutenkaan minun kuppini teetä, englanninkielistä sanontaa lainatakseni. Keskustasta puolet on rakennustyömaata ja puolet ostoskeskusta. Vaikka asun lähiössä - lähellä yliopistoa, jonka kampuksesta niin ikään puolet on rakennustyömaata - täältäkin saa ajaa polkupyörällä vilkasliikenteisen ja risteysten pirstoman tunnin, ennen kuin on maalaisteiden äärellä.

Onneksi täällä on teollistumisen muistona kanavia; sellaisen vartta yliopistollekin kuljen, ja keskustaan, jos en viitsi lähijunaa käyttää. Kävin viime kuussa kuuntelemassa paikallisen luontoyhdistyksen järjestämän esitelmän ja sain tietää, että kanavaverkosto on villieläimille tärkeä viherväylä paikasta toiseen liikkumiseen. Nekään eivät pidä liikenteestä ja yrittävät parhaansa mukaan selviytyä täällä liki neljän miljoonan ihmisen seassa (jos koko metropolialue lasketaan mukaan).

Näkyy taivasta

Terveisiä Pietarista. Olen ollut täällä tämän viikon taas kirjastotöissä ja tavannut siinä sivussa kollegoita. Maanantaina lennän takaisin Englantiin, mikä tuntuu hieman hullulta ottaen huomioon, että matka kotiin Liperiin taittuisi täältä sukkelasti junalla.

Tällä reissulla hoksasin vihdoin, miksi miljoonakaupungeista juuri Pietari on se, jossa minua ei ahdista oikeastaan ollenkaan (minullehan "kaupunkiloma" on jonkinlainen oksymoroni).

Toisaalta se johtunee toki siitä, että olen viettänyt täällä yhteensä aikaa enemmän kuin missään muussa suuressa kaupungissa. Osaan liikkua Pietarissa, ja tänne on kerrostunut muistoja vuosikymmenten ajalta. Mutta tärkeämpi syy lienee, että vaikka täällä on väkeä saman verran kuin Suomessa, kaupunkikuvaa leimaa ruuhka-aikoinakin tila ja väljyys (no, metrossa on tungosta, mutta matkat eivät kestä pitkään). Kiitos Pietari Suuren suuruudenhulluuden, kadut ovat leveitä ja aukiot suuria. Rakennukset eivät tunnu kaatuvan päälle. Taivasta näkyy joka paikasta reilusti ja leveä Neva avaa näkymiä omalta osaltaan.

Sen sijaan esimerkiksi New Yorkin Manhattan pilvenpiirtäjineen on paikka, jonne en halua mennä, jollei ole pakko. Siellä ainoa alue, missä henki tuntuu kulkevan, on Keskuspuisto. Lontoota siedän pieninä pätkinä kerrallaan: yksi iltapäivä läpikulkumatkalla on juuri sopiva annos, siinä ehtii käydä yhdessä museossa ja kuljeksia jossakin puistossa. Moskova menettelee, mutta väsyn siellä paljon nopeammin kuin Pietarissa.

Täällä tuntuu viikon oleskelun jälkeen, että toinenkin menisi, ja ehkä kolmas ja vielä
neljäskin. Aina voi katsoa ylöspäin ja antaa silmille tilaa.

Leicesterin lottovoitto

Kuva on lainattu täältä.

Tulin edellisen kerran Englantiin pidemmäksi aikaa tasan viisi vuotta sitten. Silloin täällä uutisoitiin ahkerasti mielenkiintoisesta projektista: kuningas Rikhard III:n (1452-1485) jäänteitä etsittiin leicesterilaisen parkkipaikan alta.

Kyseinen hallitsijahan oli viimeinen Plantagenetien suvun edustaja, ja hänen kuolemansa 32-vuotiaana Bosworthin taistelussa toi valtaan Henrik VII:n (1457-1509) ja Tudorin suvun. Rikhardin ruumis tuotiin aikalaistietojen mukaan Leicesteriin, pidettiin esillä kolme päivää ja haudattiin sitten ilman sen kummempia rituaaleja kaupungissa sijainneen luostarin kirkkoon. Henrik ei halunnut, että haudasta tulee Yorkin sukuhaaran kannattajien pyhiinvaelluspaikka, jonka maaperässä saattaisi itää vallankaappauksen siemen.

Rikhard oli ainoa kateissa ollut englantilainen hallitsija. Niinpä kun jäänteet vastoin realistisia odotuksia löytyivät vanhan luostarin esiin kaivetun alttarin liepeiltä ja niiden henkilöllisyys vahvistettiin seuraavana talvena DNA-tutkimuksen avulla, uutinen oli kuninkaallisiaan rakastavassa saarivaltakunnassa suuri.

Suuri se oli myös Leicesterin kaupungille, jonka katedraaliin kuninkaan maalliset jäännökset haudattiin (aiheesta väännettiin vielä ankarasti kättä, koska osa sukulaisista olisi halunnut hänen viimeiseksi leposijakseen Yorkin). Britit ovat mestareita menneisyyden tuotteistamisessa, joten ei ollut yllätys, että reilun neljän vuoden jälkeen Leicesterista löytyy jo komea vierailukeskus, jossa multimedia, interaktiivisuus ja taitava dramatisointi tuottavat kävijälle elämyksen toisensa perään. Keskus on perustettu luostarin paikalle, ja itse kaivauspaikkaa pääsee vielä lasin alta ihmettelemään (parkkipaikka siirrettiin suosiolla muualle). Luostarin sijainti oli sopivasti katedraalin vieressä, joten kierroksen voi aloittaa tai päättää nykyiselle haudalle.

Jos alla on auto - kuten meillä toissaviikonloppuna oli - voi käydä myös Bosworthin taistelusta kertovassa keskuksessa, joka sijaitsee parikymmentä kilometriä Leicesterista länteen. Se perustettiin jo 70-luvulla oletetulla taistelupaikalle, joka tosin 2000-luvun tutkimusten myötä osoittautui sijaitsevan noin mailin päässä keskuksesta.

Rikhardin osalta tämän tivolin tekee mielenkiintoiseksi se, että häneen liitetyt mielikuvat ovat perinteisesti olleet kaikkea muuta kuin imartelevia. Kiitos varsinkin Shakespearen näytelmän, hänet tunnetaan veljenpoikansa murhauttaneena rampana ilkiönä. Koska kirjoitettu historia on tunnetusti voittajien historiaa, voi olettaa, etteivät Tudoreiden historiankirjoittajat voitettua kuningasta juuri kehuneet, mikä lienee ollut pohjana myös Shakespearen tulkinnalle.

Britannissa on kuitenkin sitkeästi kokoontunut ricardiaanien yhdistyksiä, joiden tavoitteena on ollut kuninkaan maineenpalautus. Yksi näistä järjestöistä toimi aloitteentekijänä myös Leicesterin kaivauksissa. Nyt näyttää siltä, että Rikhardin rehabilitointi on onnistunut, sen verran myötäsukaisesti parkkipaikan alta kaivettu kuningas esitetään. Tuumasinkin katedraalissa, että jos anglikaaninen kirkko julistaisi ihmisiä pyhiksi, ei se Rikhardin osalta olisi kovin kaukana.

Yhtä kaikki, jos arkisesti tuberkuloosiin kuollut Henrik VII näkisi nykymenon, voisi häneltä päästä jokin keskienglantilainen voimasana.

Kesäkooste

Vaikka tämä ei mikään päiväkirja olekaan - tai ole sitä enää vuosiin ollut - niin pistänpä koosteena lyhyesti ylös kesän meiningit.

Touko- ja kesäkuun vaihteessa kävin työreissulla Kazanissa ja Moskovassa. Moskova oli tuttu jo ennestään (asuin siellä muun muassa kuukauden vuonna 1998), mutta Kazan ei. Hurjan mielenkiintoinen visiitti.

Varsinkin nykyisen maailmanmenon valossa oli ajatuksia herättävää käydä paikassa, jossa islam ja kristinusko ovat vuosisatoja eläneet varsin sopuisaa yhteiseloa. Vaikka Moskova kukisti Kazanin kaanikunnan vuonna 1552, tapauksesta ei ole kehitetty samanlaista historiallista kaunalähdettä kuin vaikkapa Kosovo pol'en taistelusta (1382) Serbiassa, vaan tataarit ja venäläiset ovat eläneet rinnakkain elämäänsä, naineet ristiin ja ylipäänsä olleet ihmisiksi.

Kotikonnuillakin on tapahtunut: torppaan valmistui kattoremontin yhteydessä yläkerta, tai pikemminkin käyttöullakko, jossa ei ole täyttä huonekorkeutta. Erittäin tervetullutta lisätilaa yhtä kaikki, vaikka tällä porukalla on viiteenkymmeneen neliöön mahduttu ihan hyvin. Vinssasimme kömmänään futonin, sohvan ja työpöydät, eli siitä tuli yhdistetty makuu- ja työtila. Koiria tietysti harmitti; ne eivät pääse kiipeämään jyrkkiä portaita.

Kesäkuun lopussa suuntasin siipan kanssa Englantiin, jossa varmistin majapaikan Birminghamista ensi syksyksi. Ehdimme viettää pari päivää "lomaa" Yorkshiren kieppeillä ja lentonäytöksessä Old Wardenissa, ennen kuin puoliso suuntasi takaisin Suomeen ja minä jatkoin matkaa konferenssiin vielä melkein viikoksi.

Kun palasin Englannista, siippa lähti puolestaan Kazakstaniin melkein kuukaudeksi kiipeilemään vanhojen kavereidensa kanssa. Eli tänä kesänä ei tehty yhteistä patikka- ja kiipeilyreissua. Minä olen pitänyt parhaani mukaan linnaketta pystyssä. Varsinaista lomaa en ottanut tänä(kään) kesänä ollenkaan; mitäpä tuolla, kun ei reissuun kerran päässyt. Viileä sadekesä on kasvattanut nurmikkoa sekä vartta perunoihin ja tomaatteihin, mutta mikään ei oikein ole kypsynyt vielä, eivät edes metsämarjat.

Ja kuukauden päästä olen siis jo Birminghamissa, josta suunnitelmissa on tulla vasta jouluksi pois. Liikkuva tutkija on hyvä tutkija, sanoo Suomen Akatemia. Mahdolliset puolisot ja perheet saattavat olla hieman toista mieltä.

Viikinkejä Tallinnassa

Yksityiskohta nk. Överhogdahlin tekstiileistä, jotka on ajoitettu 800-1000-luvuille.

Olimme jo maaliskuussa hyvää vauhtia menossa italialaissäveltäjä Ennio Morriconen konserttiin Helsinkiin, mutta 88-vuotiaan maestron sairastumisen vuoksi osa Euroopan-kiertueesta siirrettiinkin loppuvuoteen. Niinpä sovitin työreissun slaavilaiseen kirjastoon marraskuun viimeiselle viikolle ja siippa tuli perässä niin, että pääsimme vihdoin konserttiin (joka oli sivumennen sanoen upea).

Kun täältä ettään perältä lähtee isolle kirkolle, kannattaa aina yhdistellä reissuun useampia käyntikohteita tai hoidettavia asioita. Päätimme hektisen syksyn päätteeksi piipahtaa myös Tallinnassa. Siellähän on paitsi liki alkuperäisenä säilynyt hansakaupungin asemakaava - joka jo itsessään viihdyttää kerta toisensa jälkeen - myös maanmainioksi museoksi muutettu lentosatama, jossa elokuusta saakka on pitänyt majaansa Ruotsin historiallisen museon kokoama suurnäyttely viikinkikulttuurista. Näyttely on kiertänyt Yhdysvalloissa ja Euroopassa, mutta Suomeen se ei ainakaan tällä haavaa ole tulossa.

Ilolla totesimme, että näyttely purki ennemmin kuin pönkitti kansallisromanttisesti sävyttyneitä myyttejä viikingeistä (tai pikemminkin sellaisiksi myöhemmin kutsutuista skandinaavisen kulttuurin edustajista), niin kuin nyt järjestäjän tietäen odottaa saattoikin. Esinelöytöjä taustoituksineen oli näytteillä varsin runsaasti, ja interaktiivisuus oli valjastettu informatiivisuuden palvelukseen. Itse pidin erityisesti kosketusnäytöllä toimivasta esityksestä, joka havainnollisti viikinkiyhteisöjen kosmista maailmankuvaa ja myyttejä.

Tämä ei ole maksettu mainos, mutta jos Tallinnassa on käyntiä, pistäytykää ihmeessä myös Lentosatamassa - viikinkejä sieltä löytää aina 15. päivään tammikuuta saakka. Kannattaa siellä toki käydä muutenkin; jos hyvin käy ja visiitti osuu arkipäivään, sukellusvene Lembitin sisuskaluja voi päästä tutkailemaan ihan omassa rauhassaan, niin kuin me tällä vierailulla pääsimme.

(Päivä on lyhyt, joten samalla reissulla tuli piipahdettua muutamassa muussakin museossa tutkailemassa muuttuvaa ja modernisoituvaa museokulttuuria: Viron historiallisessa museossa sekä Suomen puolella uudistetussa Helsingin kaupunginmuseossa - sinne on muuten nykyisin vapaa pääsy - ja Sinebrychoffin taidemuseossa.)

Muistoja

Tänä vuonna tehtiin taas siideriä. Onneksi viime vuonna ei tullut omenoita.

Facebookin muisto-ominaisuus on siitä hauska, että se pitää kärryillä edellisvuosien tapahtumista ja niiden ajankohdista (naamakirjaa tuntemattomille tiedoksi, että systeemi poimii vanhoista postauksista "muistoja", joita voi halutessaan julkaista uudestaan).

Näin jälkikäteen olen miettinyt, miten oikein selvisimme tolkuissamme viime kesän ja syksyn urakoista ja muista koettelemuksista.Esimerkiksi nyt tuntuu, että syksy on jo hurjan pitkällä, mutta tähän aikaan lakkasimme vasta tuvan lattiaa ja muutto takaisin kotitorppaan häämötti jossain kuun puolivälin tienoilla.

Talvella piti sitten jo vähän puhallella ja vetää henkeä, mutta jotenkin tuntuu, etten vieläkään ole päässyt takaisin normaalille energiatasolleni (joka ei kyllä hurjan korkea ole sekään). Toki tieto töiden jatkumisesta helpotti suuresti elämää ja yleinen toimeentulostressi väistyi, mutta usko omaan jaksamiseen tuntuu olevan kroonisesti koetuksella. Pienikin kynnys näyttää korkealta portaalta, jota varten pitää vasiten kerätä voimia. Yritän olla kaukaa viisas ja pitää ylimääräiset velvoitteet edelleen minimissä - mikä on kyllä tuhoisaa muun muassa ihmissuhteille - mutta jotenkin sitä kuitenkin päätyy lupaamaan yhtä ja toista ja vielä kolmattakin, minkä myötä huomaa valvovansa taas öitä ja laskevansa huolissaan kalenteriin ilmestyneitä kalmanlinjoja.  

Hyvää on toki se, että lukuisista aiemmista syksyistä poiketen en viettänyt syys- ja lokakuun vaihdetta flunssassa. Tämänkin mielenkiintoisen tilastotiedon tarjosi Facebook, joka avuliaasti toi usean vuoden lentsukitinäni uudelleen nähtäväksi. En julkaissut niitä uudestaan.

Kevättöitä

Kun toimeentulo ja tulevaisuuden työkuviot ovat nyt onnellisesti järjestyksessä joksikin aikaa, on hauskempi tehdä kevättöitäkin. Hyvä niin, koska niitä riittää. On tämä oma hehtaarin maapala ja lisäksi kaksi perikuntien kesäpaikkaa, joista molemmista meillä on lähellä asuvina jonkinmoista talkkarinvastuuta, jos toki iloakin. Kaikki kolme olivat viime kesänä hieman hunningolla meidän osaltamme, kun oli yksi jos toinen muukin homma tehtävänä, ja nyt on takaisinmaksun aika. On kaikenlaista kitkettävää, raivattavaa, haravoitavaa, lannoitettavaa, leikattavaa, istutettavaa, kylvettävää, siivottavaa, ja koko ajan tuntuu, että oikeastaan olisi oltava toisaalla tekemässä jotain muuta.

Ihan kaikki kevättyöt eivät tietenkään ole niin sanotusti pakollisia, mutta esimerkiksi pienen kasvimaamme halusin pistää taas kuntoon vuoden tauon jälkeen. Hurskaana aikomuksenani oli kesannoida se viime keväänä jotenkin järkevästi kasveilla tai katteilla, mutta aikomukseksi jäi (ylemmässä kuvassa taustalla näkyy muuten yksi nykytilanteen aiheuttajista eli viime vuonna pystytetty saunamökkimme, joka sekin kaipailisi huomiota eli maalia pintaansa lähiaikoina).

Niinpä tuon pikkuisen maapalan kääntämiseen ja raivaamiseen meni hyvinkin viisi tuntia jaettuna useammalle iltapuhteelle, ja siihen päälle varsinainen maan kunnostus. Olin itse asiassa ennen rahoituksen saamista ehtinyt hakea puutarha-alan monimuotokoulutukseen, ja talikon varressa ehdin miettiä, että maan tonkiminen on ehkä kuitenkin hauskempaa harrastuksena.

Mutta juolavehnä yhtäläisen sinnikkäine ystävineen talttui lopulta. Toivon mukaan läntiltä irtoaa edes jokunen retiisi vaivanpalkaksi. Kasvuharsot olivat hukassa jossain viime kesän jäljiltä ulkorakennukseen asettuneissa kaaospesäkkeissä, joten jouduin hankkimaan uudet.

---

Iloinen asia on sekin, että nyt en ainakaan kuukausitulojen puutteessa joudu luopumaan töhöpäisestä turpaterapeutistani. Mutta ensi keväänä Englanti kutsuu taas allekirjoittanutta muutamaksi kuukaudeksi, joten jonkinlainen tuuraajajärjestely pitäisi kehitellä hevoisen ruumiinliikunnon turvaamiseksi (ja sen myötä mielenterveyden; Riku on kuin emäntänsä ja kestää hieman huonosti aloillaan olemista). Siippaparka joutuu jälleen töidensä ohella huoltamaan muun eläin- ja kasvilauman sekä olemaan omaisten apuna, joten lienee liikaa vaadittu, että hän opettelisi lisäksi ratsastamaan ja vinssautuisi tallille useamman kerran viikossa liikuttamaan kauniisti sanottuna persoonallista suomenhevosta. Mutta ehkä kesän ja syksyn mittaan tämäkin asia järjestyy. Elämme toivossa.

Oi laitumelle pääsyn onnea!

Tovessah nouzi!

Kristos nouzi kuollendoist! Tovessah nouzi! Eli hyvää pääsiäistä kaikille.

Pagistaanissa on vähitellen heräilty kevääseen talvihorteesta; saimme jopa aikaiseksi käväistä pienellä kevätreissulla etelässä (Helsingissä ja Tallinnassa). Siitä(kin) ehkä jossain vaiheessa lisää.

Viime aikojen helpottavin uutinen oli, että kirjakäsikirjoitukseni hyväksyttiin julkaisuun varsin myönteisin lausunnoin. Työstän sitä vielä jokusen kuukauden, mutta kustannussopimus on jo tehty. Asioita epäilemättä sujuvoitti se, että Brill Academic Publishers on julkaissut minulta jo yhden kirjan; jokainen käsikirjoitus tietysti arvioidaan omilla ansioillaan, mutta yhteys oli olemassa ja kustantajan taholta kai jonkinlainen luotto siihen, että urakka hoidetaan loppuun. Kävi akateemiselle uralleni miten kävi, ainakin tämä viime vuosien projekti saanee kunniallisen päätöksen.

Tietoisuus

Tässä räntäsateisina maaliskuun alkupäivinä ja Suuren paaston keskivaiheilla satuin lukemaan terapeutti Tommy Hellstenin tuoreen haastattelun. Siinä hän sanoi jotakin, mitä olen itsekin yrittänyt joskus selittää omaan maailmankatsomukseeni liittyen, mutta epäilemättä epätäsmällisemmin. "Uskovaisuus" ja "uskossa oleminen" käsitteinä saavat minulta joka tapauksessa aina niskakarvat pystyyn.

Voimme oikeutetusti kysyä: onko Hellsten tullut uskoon? Mies itse vierastaa uskovainen-sanaa ja puhuu mieluummin tietoisuudesta.
- Minulle uskovaisuus tulee jotenkin lähelle uskottelua. Siinä ihminen itse luo uskonsa, kun taas tietoisuus on enemmän tietämistä. Se on eräänlaista uskoon upotettua tietämistä ja syvään kokemukseen perustuvaa vakuuttuneisuutta.
- Kun olet tietoinen, sinun ei tarvitse vakuuttaa tai käännyttää ketään vaan olet rauhallisesti läsnä siinä, minkä tiedät olevan totta. Levollinen oleminen on vakuuttavampi viesti uskosta kuin uskosta jankuttaminen.

Tähän liittyy tietysti myös sen ymmärtäminen, että mikä minulle on totta - jonka siis jollakin tietoisuuden tasolla tiedän olevan totta - ei ole sitä välttämättä millään muotoa toiselle, eikä se selittämällä sen todemmaksi muutu. Selittämällä voi toki välittää tietoa kokemuksesta, muttei koskaan kokemusta itsessään, ja niinpä usein on paljon viisaampaa vaieta omista totuuksistaan kuin selittää niitä.

Ja aivan erityisesti silloin, jos selitystä ei edes pyydetä.