keskiviikkona, joulukuuta 28, 2011

Toivotuksia ja tähteitä

Pääsipä käymään niin, että Pagistaanin virallinen jouluntoivotus jäi tänä vuonna tyystin väliin. Toivotetaan nyt sitten hyvää viattomien lasten päivää.

Huomennahan voitaisiin, jos se olisi allekirjoittaneesta kiinni, viettää viallisten aikuisten päivää. Sellaista lohdullista merkkipäivää, jolla muistettaisiin kaikkia meitä, jotka olemme tavalla tai toisella vinoon kasvaneita ja tunarointiin taipuvaisia.

Syy siihen, ettei edes joulua ehditty toivottaa, olivat tämänvuotiset juhlajärjestelyt: emme lähteneetkään koirinemme ja pakaaseinemme Pohjois-Karjalaan, vaan haalimme omaiset tänne Hämeen suuntaan, osan siskon luo Tampereelle ja osan meille. Koska yletön jouluhössötys on kaikkinensa turhaa ja stressaavaa, yritimme hoitaa juhlapyhät keveähköin järjestelyin hyasintin haisteluun ja glögin nauttimiseen keskittyen. Silti tekemistä oli riittämiin.

Nyt ovat vieraat lähteneet ja jääkaappi ja kellari täynnä outoja rääppeitä, vaikka koetimme tehdä ruokaa niin, ettei sitä jäisi kovin paljon yli (vinkkinä todettakoon, ettei kannata katsoa netistä, paljonko jouluruokia suositellaan varattavaksi minkäkin kokoiselle joukolle; laskelmat lienee tehty massaansa kasvattavia sumopainijoita silmällä pitäen). Porkkanalaatikosta paistoin jo sovellettuja karjalanpiirakoita - kannattaa muuten kokeilla! Juureslaatikon jämistä tein sosekeiton ja graavilohesta kalapiiraan. Loputkin tähteet saataneen jalostettua johonkin järjelliseen muotoon, mikä on helpotus ruoan pois heittämistä kammoksuvalle.

Näillä eväillä - kirjaimellisesti - mennään tämän lumettoman joulukuun ja sen myötä vuoden loppuun.

torstaina, joulukuuta 08, 2011

Sattumanvaraisuusyhteiskunta

-Elämme sattumanvaraisuusyhteiskunnassa. Ei ole enää sitä turvaraamia, joka ennen oli. Maisteriksi valmistuminenkaan ei enää takaa mitään. Ainoa viesti, mitä minulla opiskelijoilleni on, on se, että sattuma korjaa satoaan. (Helsingin yliopiston historioitsija, luokkatutkija Laura Kolbe, HS 4.12.)

On taas se aika, kun joululaulut soivat ja tutkimusrahoituslotto pyörii niin että heikompia huimaa. Moni jännittää, tärppääkö, saako mahdollisuuden tehdä työtään taas vuoden eteenpäin, parhaimmillaan jopa kaksi tai kolme. Osa-aikaisena onnettarena toimii edellä mainittu sattuma. Esimerkiksi Suomen Akatemia kertoo, että "rahoituksen riittämättömyydestä johtuen kaikkia parhaimmankaan arviointituloksen saaneita hakemuksia ei kyetä rahoittamaan." Oma lukunsa on, miten moni hakemus edes yltää parhaaseen arviointitulokseen.

Akateemisessa kilpajuoksussa onkin vain yksi varma voittaja: krooninen riittämättömyyden tunne.

Olen ollut siinä mielessä onnekas, etten ole ollut päivääkään työttömänä näinä yhdeksänä vuotena, jotka ovat kuluneet maisteriksi valmistumisestani. Aina on ollut rahoitusta, jota olen täydennellyt lehtitöillä (ja eräällä sinänsä antoisalla siivouspätkällä). Se on tällä alalla ihan hyvä saavutus. Tyly tosiasia kuitenkin on, että tohtorina rahoituksen saaminen on paljon vaikeampaa kuin tohtoriopiskelijana. Kuten muuan vanhempi kollega rohkaisevasti totesi, tutkijanpolun viimeiset ruusut nähdään väitöskaronkassa.

Niin, ajat ovat muuttuneet. Enää yliopistotutkinto, korkein mahdollinenkaan, ei takaa toimeentuloa kuin hyvin harvalla alalla. Mieleen tulevat lähinnä lääke- ja lakitieteet sekä erityisopettajien koulutus.

Pagistaanissa eletään siis jälleen kerran jännittäviä aikoja. Nykyinen rahoitus loppuu huhtikuussa, ja vaikka vieheitä on heitelty joka suuntaan, hyvin mahdollista on, että tarttumaan pääsee toimen sijasta työvoimatoimiston ovenkahvaan. Ajat kun ovat sellaiset, ettei varasuunnitelmanikaan - toimittajantöihin keskittyminen - taida lyödä leiville. Aiheesta voi lukea vaikkapa Ira Koivun Journalisti-lehteen kirjoittaman kolumnin Freelancereiden inflaatio.

Mutta on kai vain oltava tyytyväinen siitä, mitä on saanut ja mihin päässyt ja yrittää pitää mieli avoimena joka suuntaan, monille vaihtoehdoille. Menneitä valintoja ei voi enää muuttaa, eikä siihen välttämättä olisi edes syytä: silloin vaihtoehtoina olleet valinnat olisivat hyvin voineet tuoda minut tähän samaan pisteeseen, kenties jo vuosia aiemmin.

(Jälkimmäinen kappale edustaa poliittisesti korrektia, myönteistä ja rakentavaa suhtautumista haasteellisiin elämäntilanteisiin. Oikeasti taistelen pessimismiä, synkkyyttä ja itsesääliä vastaan nähden itseni miehen elätettävänä seuraavat kaksikymmentä vuotta, tai vaihtoehtoisesti veneen alla sammalta syömässä.)

perjantaina, joulukuuta 02, 2011

Fregattaa

Eilen ihmettelin, kun päässä alkoi soida "Kai muistat kannella kun fregatin". Sitä sitten laulelin suihkussa, kaunis ja tunteikas kappale kun on kyseessä. Mutta mistä se päänsisäiselle levylautaselle putosi kaamospäivän horteisena iltana?

Sitten hoksasin, että mies oli juuri kertonut työpaikkansa tämäniltaisten pikkujoulujen teeman olevan Love boat (no comment).

Niinpä tietysti.

Ja nimi laivan, se on Rakkaus.
Ei löydy toista niin suurenmoista
Ja voittamaton on sen purjehdus.


Korvamatojen tiet ovat ihmeelliset. Tai purjehdukset voittamattomat, miten vain.

Kysyin siipalta, tietääkö hän tuon Kipparikvartetin tunnetuksi tekemän laulun. Hän esitti vastakysymyksen, tiedänkö minä, mitä tarkoittaa "fregattaa".

Kuulemma Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Pedro Hietasen legendaarisessa Yömyöhä-radio-ohjelmassa oli ollut tietovisa, jossa oli mainittu kysymys.

Laulu jatkoi soimistaan päässäni, mutta jokin oli muuttunut. Muuttunut iäksi.

torstaina, joulukuuta 01, 2011

Valmiiksi paloiteltua luettavaa

Tämä syksy on ollut tavallista työläämpi tarpoa läpi. Töitä ei sinällään ole ollut liikaa - reippaamminkin käsikirjoitus olisi voinut edistyä - mutta päässä on pyörinyt liian paljon asioita. Eksistentiaaliset kysymykset ovat vaatineet huomiota erityisesti aamuöisin, mikä syö aina jaksamista päivästä.

No, jotain luettua tähän väliin. Vasta nyt huomasin, että kaikki viime aikoina lukemani kirjat ovat olleet novelli- tai kirjoituskokoelmia. Ilmeisesti marraskuun aivokapasiteettini ei ole riittänyt pitkien, juonellisten teosten käsittelyyn. Sellaista se on.

Ahola, Suvi & Koskimies, Satu (toim.): Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt (Tammi, 2005)
Sisko antoi lainaksi tämän kiintoisan koosteen L. M. Montgomeryn kirjoihin liittyvistä muisteloista. Annat ja Runotytöt (varsinkin jälkimmäiset) on tullut luettua vuosien myötä moneen kertaan, mutta eivät ne minulle ole koskaan olleet mitään kirjoja ylitse muiden. Kirjoituksia lukiessaan oli kuitenkin hauska tiedostaa, miten yksityisiksi luullut lukukokemukset olivat osa jonkinlaista sukupolvet ylittävää yhteistajuntaa.

Lappalainen, Tertti (toim.): Valamon kävijöitä (WSOY 1988)
Osin viran puolesta, osin muusta kiinnostuksesta luettu kirja on edellisen tavoin kokoelma ihmisten kirjoituksia, kertomuksia siitä, miten Heinäveden Uuden Valamon luostari on itse kunkin elämään vaikuttanut. Mukana on eri alojen ihmisiä, ortodokseja ja ei-ortodokseja, nuoria ja vanhoja. Tästä jäi jotenkin lämmin ja mukava olo.

Чехов, А. П.: Рассказы (2000)
Anton Tsehovin tuhdista novellikokoelmasta löytyi tuttuja, jo aikaa sitten suomennettuja kertomuksia, joiden lukemisesta oli vierähtänyt niin monta vuotta, että ne tuntuivat uusilta. Ehkä niiden tarkkaa, mutta lempeää psykologista otetta ei teini-iässä edes osannut arvostaa samalla tavoin kuin nyt. Tsehov lienee ollut myös varsin eläinrakas, niin herkällä viivalla hän hahmotteli niin koiria kuin muitakin eläimiä. Luen edelleen venäjänkielistä kaunokirjallisuutta hitaasti verrattuna suomeen tai englantiin, mutta kestävätpähän tällaiset herkkupalat pidempään.

Mörö, Mari: Vapaasti versoo. Rönsyjä puutarhasta (Kirjapaja, 2010)
Mari Mörön puutarha-, kana- ja lammasaiheiset pakinat ovat hervottoman hauskoja. Välillä olen pelännyt herättäväni kanssanukkujani hytkymiselläni. Mitä parhainta kaamoslukemista meille kaikille viherturaajille ja miksei muillekin.