keskiviikkona, kesäkuuta 29, 2011

Lomista ja lantuista

Tänä keväänä olen ollut väsyneempi kuin aikoihin, ehkä koskaan. Aamut ovat touko- ja kesäkuussa tuntuneet samanlaisilta kuolleista heräämisiltä kuin syvimmän kaamoksen aikaan. Normaalistihan en keväisin ja kesäisin pysty nukkumaan juuri kuutta, seitsemää pidempään. Nyt voisin nukkua miten pitkään vain, mikä tuntuu oudolta.

Ehkä osin tästä syystä olen myös ollut hieman tavallista happamampi, kun ihmiset ovat kyselleet, koska aion pitää lomani. Alun perin olin ajatellut, että tänä kesänä, väitöskirjaurakan jälkeen, minulla olisi niin sanotusti varaa pitää se "oikea" loma, jota en ole vuosikausiin - no, oikeastaan koko aikuisiällä - pitänyt. Mutta jotenkin tässä on käynyt taas niin, että tietyt asiat on saatava tehtyä tiettyyn aikaan mennessä, meneillään oleva rahoitusjakso ei kanna pitkälle, heti syksyllä ovat edessä tärkeät jatkohaut - ja lopputuloksena on, että ajatus kuukauden totaalitauosta on liki mahdoton. Menetetty aika kun pitäisi maksaa jotenkin takaisin.

Älytöntähän tämä tavallaan on. Ihan kuin minun työni olisivat oleellisen tärkeitä yhteiskunnan toiminnan kannalta. Mutta juuri se, etteivät ne sitä ole, ajaa tilanteeseen, jossa on herkeämättä taktikoitava ja yritettävä varmistaa mahdollisuus noiden töiden tekemiseen myös tulevaisuudessa.

Ehkä ne, jotka lopulta pärjäävät näissä kisoissa, ovatkin niitä, jotka ovat riittävän organisointikykyisiä ja kovapäisiä pitääkseen lomansa tilanteessa kuin tilanteessa?

Tai päinvastoin - ehkä pärjääjät eivät pidä vapaata edes viikonloppuisin tai iltaisin, vaikka olisi talo maalattavana ja muu elämä elettävänä?

Ehkä. Ehkä siirryn jossain vaiheessa viljelemään lanttuja. Joskin luulen, että lanttupelloillakin rehottavat nykyisin byrokratian juolavehnä ja markkinatalouden savikat. No rest for the wicked.

Toisaalta on niinkin, että kotona työskentelevänä tutkija-kirjoittajana pystyn itse säätelemään ajankäyttöäni arjessa keskimääräistä paremmin. Se tietysti auttaa - voi liu'uttaa työaikaansa tai hoitaa päivän muita asioita. Esimerkiksi siippani lienee monin verroin loman tarpeessa - ja luvalla sanoen alkaa näyttääkin siltä.

Yhtä kaikki, kaksi viikkoa repun kantamista Alpeilla saa taas toimittaa kesäloman virkaa. Ja hyvin se sitä toimittaakin, ei silti (asioita suhteuttaa myös se, että esimerkiksi Amerikassa tai Japanissa kahdenkin viikon loma on harvinaista luksusta). Nimittäin se, mitä tarvitsisin, olisi loma omasta päästäni, ja se olisi vähän vaikeammin toteutettavissa oleva juttu ainakin tällä mentaalisella kokoonpanolla. Lähimmäksi tavoitetta pääsee juuri vaellusreissun tapaisella fyysisellä rutistuksella.

Tosin tänä kesänä myös ajatus alppipatikasta sisältää haaveen, että sitä ennen voisi nukkua viikon. Ja sen jälkeen voisi käyttää vielä toisen mokoman toipumiseen.

maanantaina, kesäkuuta 27, 2011

Nauravat koirat

Jokseenkin kunnianhimottomassa räpsäyksessä nauravat iloiset juhannuskoirat, joista nuorempi (oikealla) on toipunut hienosti taannoisesta miehuutensa menetyksestä. Kuuma näyttää olevan, mutta uimaan näitä kavereita ei kyllä taida saada. Sandykin - nelijalkainen uimahyppymestarimme - on jo niistä hommista eläkkeellä, eikä voi näyttää mallia.

Päivitin lajitovereiden listaa, joka löytyy tuosta oikealta sivupalkista. Lisäsin sinne myös tuon kauan odotetun opuksen, jonka tekijänkappaleet ovat pari viikkoa Hollannista matkattuaan vihdoin pöydällä. En taida uskaltaa avata.

keskiviikkona, kesäkuuta 22, 2011

Juhannuspioni

Viime kesänä pihassamme innostui kukkimaan oudon varhainen ja rönsyillä leviävä pioni, joka pienen selvittelyn jälkeen osoittautui vuoripioneihin (Paeonia humilis) kuuluvaksi juhannuspioniksi.

Juhannuspioni on vanha maatiaislajike, joka näyttää säilyneen vain Suomessa, mutta jääneen komeampien kiinanpionien varjoon. Se on nyt "löydetty uudelleen", ja kiinnostus tätä sitkeää perennaa kohtaan näyttää olevan suurta.

Meillä on kaksi muutakin pionipusikkoa, fuksianpunaista, joista toisen kukat tuoksuvat aivan minttusuklaalta. Istutin viime keväänä niiden seuraksi Haikalan puutarhalta hakemani valkoisen pionin taimen; minusta pionit ovat parhaimmillaan, kun ne ovat suuria ja valkoisia tai mansikkajäätelön värisiä. Juuri sellaisia kasvoi Tampereen-yksiöni oven pielessä Iidesrannassa. Kun pari kukkaa toi sisälle maljakkoon, koko huone tuoksui sanoinkuvaamattomalle. Pitääköhän nykyinen vuokralainen pioneista huolta?

Pagistaan toivottaa hyvää kesäpäiväntasausta - päivän myöhässä - ja leppoisaa juhannusta. Tehkää halutessanne taikoja, mutta älkää tätä sosiaalisessa mediassa tänään kiertänyttä:

Juhannustaika miehille: Kun juhannusyönä juo itsensä känniin, soutaa järvelle ja nousee sepalus auki seisomaan veneen reunalle, voi rannalla nähdä tulevan leskensä.

keskiviikkona, kesäkuuta 15, 2011

Itsesääli

Itsesääli on muuten erikoinen juttu. Itseään syystä tai toisesta säälivähän odottaa, että muut yhtyisivät myötätuntoon. Mutta empiiriset kokeet osoittavat, että syyhyn nähden suhteettomalta vaikuttava itsesääli saa kanssaihmisissä aikaan juuri päinvastaisen reaktion: turhautuneen ärtymyksen ja tarpeen potkia ihminen tekemään elämälleen jotain rakentavaa surkeilun sijaan. Sääli- ja paapomiskiintiö kun näyttää olevan täynnä ihan omastakin takaa.

Läheisten reaktio taas saa itsesäälissä vellovan käpertymään loukkaantuneena nurkkaansa: "kukaan ei ymmärrä eikä välitä".

Tässä on jotain samaa kuin ilmiössä, josta olen jonkin kerran kirjoittanutkin: mitä enemmän yrittää olla ärsyttämättä kanssaihmisiään, sitä varmemmin heidän leukapielensä saa kiristymään. Jostain syystä siis yritykset saada ihmiset reagoimaan jollain tietyllä tavalla omiin tunnetiloihin tapaavat johtaa juuri päinvastaisiin tuloksiin. Saako vastareaktion aikaan manipulointiyrityksen - tietoisen tai tiedostamattoman - vaistomainen tunnistaminen? Aavistus siitä, että toinen ei halua kantaa täyttä vastuuta omista valinnoistaan ja tunteistaan, vaan yrittää sälyttää niitä sivullisten niskoille?

Kysehän ei ole siitä, etteikö edellä mainituilla tavoilla ärsytyshermoa tökkivästä ihmisestä välittäisi, tai ettei kanssaihmisten heikkouksia ylipäänsä sietäisi. Päin vastoin, luulen ärtymyksen olevan suoraan verrannollinen välittämisen määrään. Turhautuminen syntyy osin siitä, että tietää - tai ainakin haluaa kovasti uskoa - toisen kykenevän kantamaan itseään pystypäisemminkin ja elämään siten täydemmin omaa elämäänsä.

Kyllä, molempia esimerkki-ilmiöitä on havainnoitu sekä sisältä että ulkoa päin.

torstaina, kesäkuuta 09, 2011

Ulitskaja ja Saisio

Viimeiset pari viikkoa Pagistaanissa on paitsi opiskeltu latinaa kuusi tuntia päivässä, koetettu saada myös muita työhommia aikaan sekä maalattu taloa. Lukeminen on jäänyt auttamatta vähemmälle; saatan sängyssä saada luettua ruhtinaalliset kolme sivua, ennen kuin tajunta alkaa hämärtyä. Yöpöydällä on kuitenkin kasa siskolta lainassa olevia kirjoja, joiden kimppuun toivon mukaan ehdin vielä kesäkuun aikana. Kirjastoon en ole edes uskaltautunut muutamaan viikkoon.

Людмила Улицкая: Сквозная линия (Moskova 2011)

Kiitetyn moskovalaiskirjailijan Ljudmila Ulitskajan teos Skvoznaja linija on juuri suomennettu nimellä "Naisten valheet". Sanatarkka käännös voisi luullakseni olla "häilyvä viiva", tai jotain sinne päin. Herkullinen teos on jotakin romaanin ja novellikokoelman väliltä; päähenkilö Zenjan tarkkaileva hahmo yhdistää kertomuksia, joiden teemana on tavalla tai toisella valehteleminen ja sen moninaiset syyt. Kirja kuitenkin kysyy enemmän kuin vastaa. Urakoin teoksen läpi alkukielellä, mikä oli Ulitskajan hienovivahteisen kielenkäytön kanssa hitaahkoa, mutta palkitsevaa (ja yksi syy siihen, miksi alkukesän luettujen kirjojen lista on kovin lyhyt).

Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (WSOY 1998)

Olen jotenkin hassusti päätynyt lukemaan Saision omaelämäkerrallisen trilogian lopusta alkuun - Punaisen erokirjan ja Vastavalon luin jo vuosia sitten, mutta enkö sitten löytänyt tätä ensimmäistä osaa kirjastosta, vai miksi se oli jäänyt lukematta... En tosiaan ole mikään järjestelmällinen lukija siinä mielessä, että ryhtyisin käymään jonkun mieleisen kirjailijan tuotantoa systemaattisesti läpi. Yhtä kaikki, pidän hurjasti Saision tyylistä.

keskiviikkona, kesäkuuta 01, 2011

Linssikvinotto

Pagistaanissa pitää taas kiirettä muun muassa latinan intensiivikurssin kanssa. Niinpä lounasasiatkin on hoidettava sukkelasti. Tässä tulevat hätiin nopeasti kypsyvät punaiset linssit ja kvinoa, joka on eteläamerikkalainen, riisiä tai tavallisia viljoja proteiinipitoisempi ruokakasvi. Muinaisten inkojen ape on nyt löytänyt tiensä suomalaisiin ruokakauppoihin - ja allekirjoittaneen lounaspöytään. Kvinoa muistuttaa hyvin paljon couscousia, mutta on reippaasti vehnäpalleroita ravintopitoisempaa.

Ohje on siinä määrin mukailtu erinäisistä nettiohjeista, että laitan sen tähän omanani. Tästä reseptistä riittää kahdelle, mutta sen voi halutessaan tuplata, koska lämmittäminen vain parantaa makua.

Intialaisehko linssikvinotto

1 iso sipuli
1 iso porkkana
4 dl vettä
1 dl punaisia linssejä
1 dl kvinoaa
1/2 kasvisliemikuutio
1 rkl curryjauhetta (lisää tarpeen mukaan)
1 tl kuivattua inkivääriä, ripaus chiliä, mitä nyt kaapista löytyykin
suolaa, jos tarvitaan
(1 pkt Valion tai Ingmanin kotijuustoa kuutioituna)
öljyä paistamiseen

Silppua sipuli ja raasta porkkana, kuullota tovi öljyssä curryjauheen ja inkiväärin kanssa. Lisää vesi, liemikuutio, linssit ja kvinoa. Kiehauta ja anna kiehua hiljakseen kannen alla välillä sekoittaen noin 15 minuuttia, kunnes kvinoa muuttuu läpikuultavaksi. Tarkista ja säädä maku.

Ruoka on täyttävää tällaisenaankin, mutta jos haluat, lisää mukaan kotijuustokuutiot; itse olen joskus nakannut sekaan tähteeksi jääneet kasvispullat ja hyvää on ollut. Tarjoile maustamattoman jogurtin kanssa, jos et jaksa raitaa valmistaa.