perjantaina, lokakuuta 22, 2010

Kiirettä ja kesäkurpitsakeittoa

Sitä jotenkin kuvitteli elämän rauhoittuvan edes vähän väitöksen jälkeen. Mutta vauhti vain kiihtyy vuoden loppua kohti. Kaikki tärkeät määräajat ovat kasaantuneet loka- ja marraskuulle limittäin, lomittain ja osin päällekkäin.

En edes muista, koska viimeksi olisin tehnyt arki-iltana jotain muuta kuin töitä. Viikonloputkin ovat menneet lähinnä tietokoneen ääressä ainakin kesästä saakka.

Jos en muuta ole tässä hulinassa oppinut, ainakin sen, etten halua ilta- ja viikonlopputöiden muuttuvan pysyväksi asiaintilaksi (se muuten käy hyvin salakavalasti; ihminen on sopeutuvainen eläin). Vaikka työllistyisin jatkossakin näihin yhä kilpailu- ja projektihenkisemmiksi käyviin akateemisiin ympyröihin, jollain tavalla on pystyttävä turvaamaan muukin elämä. En totisesti halua olla olemassa pelkkänä julkaisuluettelona!

Se on tietysti myös omien korvien välistä kiinni, tasapainon löytäminen. On pidettävä kiinni arjen mukavista asioista, kuten hyvästä ruoasta; etätyöläisen olisi niin kovin helppoa liukua kahvi- ja voileipälinjalle.

Tällä viikolla tein Pastanjauhajien julkistamalla ohjeella vallan erinomaista kesäkurpitsakeittoa. Aiemmat kokemukseni kesäkurpitsasta keitoissa ovat olleet vähän hengettömiä, mutta tämä sopii syksyyn ja tuo juusto- ja valkoviinilisäyksineen hohdokkuutta arkeen.

Tässä siis ohje vielä suoraan lainattuna pienin lisäyksin. Kasviskeittojahan voi tehdä sen mukaan, mitä vihanneslokerosta löytyy, mutta tässä maut ovat niin kohdallaan, että suosittelen ainakin kokeilemaan ohjetta tällaisenaan.

Kelpo kurpitsakeitto

1 iso tai 2 pienempää kesäkurpitsaa
(itse lisäsin yhden nahistumassa olevan paprikan väriä antamaan)
1-2 sipulia (laitoin pätkän purjoa ja yhden sipulin)
2-3 valkosipulinkynttä
kasvisliemikuutio
1 dl valkoviiniä
100 g Aura- tai vuohenjuustoa
n. 1 tl kuivattua rakuunaa
suolaa, sokeria
(persiljaa)

Pilko sipulit ja valkosipulinkynnet. Kuullota sipulia kattilanpohjalla öljyssä. Pilko samalla kesäkurpitsat karkeiksi kuutioiksi ja lisää kuullotuksen loppupuolella. Anna kuullottua hetki ja lisää kattilaan sitten vettä sen verran, että kasvikset melkein peittyvät. Lisää myös valkosipuli, valkoviini ja kasvisliemikuutio. Anna kiehua parisenkymmentä minuuttia ja lisää sitten juustoa pilkottuna. Anna kiehautella vielä 10 minuuttia, soseuta ja mausta. Maista ja säädä kohdilleen, silppua päälle tuoretta persiljaa ja tarjoile lämpimänä (seuraavana päivänä lämmitettynä soppa on, mikäli mahdollista, vieläkin parempaa).

maanantaina, lokakuuta 11, 2010

Kerjäämisestä ja muutoksesta

Suomen Kuvalehdessä oli silmiä avaava reportaasi Intian kastittomista. Tuntuu käsittämättömältä, miten perustavanlaatuisesti syntyperä voi määrätä ihmisen elämänkulun - ja miten järjestelmällisesti ja tietoisesti yhteiskunta edelleen moista tukee.

Suomessa ihmetellään romanikerjäläisiä ja mietitään, kieltääkö kerjääminen vai ei. Kerjuukieltoa on vastustettu, koska kerjäämisen perimmäisenä syynä on köyhyys, eikä sitä kieltämällä poisteta.

Kysymys on hirmuisen kiperä. Itse olen yrittänyt lähestyä asiaa kysymällä, mikä on kieltämisen vaihtoehto. Käytännössä se on hyväksyminen. Mitä silloin hyväksytään? Se, että Suomeen vakiintuu uusi "ammattikunta". Hyväksytään, että osa ihmisistä kerää elantonsa istumalla kadulla muiden heitellessä heille ropoja. Hyväksytään, että he ovat käytännössä sosiaaliturvan, työterveyshuollon ja eläkejärjestelmän ulkopuolella. Kerjäämisen hyväksymisellä hyväksytään myös se, että kaupunkien liepeille syntyy ensin leirejä, sitten slummeja omine ongelmineen.

Ennen muuta hyväksytään, että kerjäläisten lapset kasvavat samanlaiseen elämään. Vai onko tosissaan kuviteltu, että leireistä lähdettäisiin reppu selässä kouluun vanhempien lähtiessä kadulle kerjäämään?

Suoraan sanottuna minusta kerjäämisen hiljainen hyväksyminen kuulostaa tylymmältä kerjääviä ihmisiä kohtaan kuin se, ettei tällaista elannonhankkimistapaa haluta rakenteellisesti tukea. En nyt suoraan lähde vertaamaan asiaa Intian kastittomien tilanteeseen - se olisi aika kestämätöntä - mutta hieman samansukuisesta kollektiivisesta villaisella painamisesta tässäkin on kyse.

Romanikysymys noin ylipäänsä on ehdottomasti Euroopan yhteinen. Sitä ei EU:n ja vapaan liikkuvuuden aikana kukaan voine kieltää. Eikä kerjäämisen kieltäminen Suomessa tarkoita minusta sitä, että ongelmalle käännetään selkä. Ainakaan sen ei tarvitsisi, tai pitäisi, tarkoittaa sitä.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Pelkällä rahan syytämisellä tuskin päästään puusta pitkään. Ei myöskään sillä, että muutosta aletaan ohjata ylhäältä päin.

En tunne itäeurooppalaisia romanikulttuureja likikään tarpeeksi pystyäkseni pohtimaan, mitkä olisivat konkreettisesti parhaita tapoja ryhtyä rakentamaan pysyvää muutosta (takavuosina olen kyllä käynyt romanikylässä Romanian maaseudulla ja kokenut pyyteetöntä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta - ja olen myös nähnyt, millaista romanien elämä on saman maan kaupunkien kaduilla). Mutta syy- ja seuraussuhteet pitäisi ainakin selvittää juurta jaksaen. Miksi tilanne on se, mikä on - esimerkiksi sietämättömän köyhät olot? Mitä ihmiset elämältään haluavat? Mitkä tekijät estävät sen, etteivät he elä sellaista elämää kuin haluaisivat? Missä määrin kyse on ulkopuolisten harjoittamasta syrjinnästä, missä määrin omista perinteistä, tottumuksista ja niin edelleen?

Perinteet ja tottumukset ovat jännä juttu. Niiden voimaa ei minusta pitäisi aliarvioida ikinä, kun pohditaan inhimillisen muutoksen mahdollisuuksia ja väyliä. Juttelin joskus lestadiolaisen opiskelukaverini kanssa pitkään ja hartaasti. Hän kertoi, että sekä hän että hänen puolisonsa olivat kasvaneet lestadiolaisissa kodeissa. He tiedostivat, että monilla tavoilla elämäntapa - kuten rajaamaton lapsimäärä - oli jotain muuta, kuin mitä he henkilökohtaisesti olisivat valinneet. Kaverini omien sanojen mukaan koko asia tuntui monella tavalla "järjettömältä". Mutta koska he olivat siihen kasvaneet ja olivat osa yhteisöä, tuntui toisenlainen valinta täysin mahdottomalta. He olivat lestadiolaisia, pysyisivät sellaisina ja kasvattaisivat omat lapsensa kaltaisikseen.

Samalla tavalla me kaikki olemme kiinni omissa taustoissamme, tiedostimme sitä tai emme. Tavalla tai toisella tausta ja kasvuympäristö ovat ohjailleet elämänvalintojamme. Tärkeä, ehkä epäkorrektiksi koettu kysymys onkin myös se, miten romaniyhteisöissä suhtaudutaan vaikkapa juuri kerjäämiseen. Onko se sinällään hyväksytty tapa hankkia elanto, työ muiden joukossa? Vaikka suomalaisen valtaväestön edustajaa hävettäisi jo pelkkä ajatus istumisesta muki kourassa kadunkulmassa, ei omaa häpeäänsä pitäisi automaattisesti projisoida koskemaan kaikkia muitakin.

Onkin inhimillistä realismia kysyä, että jos koulutetut, nuoret, maailmaa nähneet ihmiset ajattelevat henkilökohtaisen muutoksen mahdollisuudesta (tai mahdottomuudesta) opiskelukaverini tavoin, mitä siitä voi odottaa ajattelevan ihmisten, jotka ovat kenties lukutaidottomia eivätkä ole nähneet juuri muuta kuin kotikylänsä, ehkä hyvinkin vahvan sukuyhteisön sekä edeltävät sukupolvet, jotka ovat toimineet jollain tietyllä tavalla? Etenkin, jos tähän yhdistetään vielä valtaväestön harjoittama avoin tai näkymättömämpi syrjintä ja pyrkimys pitää porukka "omalla paikallaan"? Tässä valossa esimerkiksi muualle kerjäämään lähteminen voi ihan oikeasti näyttäytyä järkevämpänä valintana toimeentulon turvaamiseksi kuin ryhtyminen rimpuilemaan olosuhteita vastaan.

Itse näen asian jotenkin niin, että on turha toivoa kokonaisten ihmisyhteisöjen lähtevän muutoksen tielle isollakaan rahalla, holhoamisella tai ulkoa ohjailluilla päätöksillä. Jos sellaista tapahtuu, se on poikkeus. Mutta "muutoshakuisemmille" yksilöille (joita löytyy aina joka yhteisöstä) on turvattava esteetön ja syrjimätön polku toisenlaisiin valintoihin ennen muuta koulutuksen kautta: lapset kouluun, jossa he myös pysykööt riittävän pitkään. Mahdollisuus - ja sopiva paine - kouluttautua on vajavaisen ymmärrykseni mukaan paras ja käytännössä ainoa tie pysyvään, ihmisyhteisön sisältä lähtevään muutokseen. Tietysti kouluttautumisen pitäisi myös johtaa johonkin, kuten parempaan työllistymiseen.

Me ihmiset olemme samaa lajia ja kulttuurieroista huolimatta monissa asioissa hyvin samanlaisia. Ainakin valtaosa meistä haluaa syntyperästä, kielestä tai kulttuurista huolimatta elää elämänsä joltisenkin mukavasti ja turvattuina, vailla suuria tai pysyviä uhkia. Tähän tavoitteeseen itse kukin pyrkii keinoilla, jotka kaiken opitun valossa tuntuvat järkeviltä. Mitä vaikkapa Euroopan romaneihin tulee, mahdollisuudet ja kannustimet turvattuun elämään on luotava muualle kuin eurooppalaisten kaupunkien kaduille tai rikollisuuteen. Se ei ole minusta syrjintää tai välinpitämättömyyttä, vaan inhimillisyyttä kaikkia asianosaisia kohtaan.

(Ja näin Pagistaanissa on ratkaistu jälleen yksi suuri kysymys. Ei kestä kiittää.)

perjantaina, lokakuuta 08, 2010

Ohi

Ihmisten yksityisyyttä suojatakseni käytin taiteilijan vapautta ja PhotoShopia ja lisäsin karonkkatunnelmiin hieman impressionistista häivettä.

Aivan aluksi haluaisin kiitt... tai ehken sittenkään. Mutta viikon toipumisaika on laannuttanut pahimmat traumat niin, että voin kuvitella palaavani varovasti viime lauantaihin.

Ei tässä ole kyllä ollut aikaakaan kirjoittaa. Eikä olisi nytkään. Mutta jos jotain.

Viime viikon Nyt-liitteessä kirjailija Riikka Pulkkinen totesi kaivaneensa kolmen vuoden ajan itselleen häpeäkuoppaa: "Mun kaltaiset neurootikot näkevät asioiden kääntöpuolet ja varautuvat pahimpaan". Sielunsisar! Minäkin olen suhtautunut suurella epäluulolla kommentteihin, joiden mukaan väitöstilaisuuteni meni hyvin. Itse näen vain takeltelut ja kompuroinnit. Jälkikäteen olen vielä hoksannut pari mokaa - ehei, en kerro, mitä ne ovat - jotka ovat saaneet minut luisumaan toviksi kuopan pohjalle ripottelemaan savea ylleni.

On tosiaan totta, ettei väitöstilaisuuteen voi oikein valmistautua. Olin itse varautunut perustelemaan väitöskirjassani tekemiäni valintoja, kun vastaväittäjä yllättikin minut kyselemällä aivan muita asioita. Ihmismielen toiminta on mielenkiintoista: stressaavassa tilanteessa voi käydä niin, että muistin yläkerroksiin nostetut asiat osaisi selittää etuperin ja takaperin, kun taas kaikki muu sinänsä tuttu aineisto on hautautunut alemmas, josta siihen on yllättävän vaikeaa päästä käsiksi.

Mutta ohi se on joka tapauksessa. Enkä voi sanoa, etten olisi nauttinut siitä jollain tasolla. Vastoin odotuksiani en jännittänyt juuri lainkaan. Väitös itse oli keskustelua enemmän kuin tenttaamista. Vastaväittäjäni oli sangen huomaavainen, eikä jättänyt minua pulaan silloinkaan, kun pääni löi tyhjää. Karonkassa oli mukavaa, etenkin, kun myös vieraat näyttivät viihtyvän - arvon vastaväittäjäni niinkin hyvin, että lähti vasta pikkutunneilla toiseksi viimeisenä vieraana.

Mutta ne kiitokset. Julkisesti kiitin jo avainhenkilöitä, mutta perheenjäseniä ei virallisissa puheissa sovi liikoja ylistää. Siispä kiitän ennen muuta siskoani hienosti onnistuneista karonkkajärjestelyistä. Kuten muutamaan kertaan totesin, ilman häntä olisin päätynyt viemään vastaväittäjän ja kustoksen torigrillille makkaraperunoita syömään. Vaikka karonkka ei ollut mitenkään mittava tai pompöösi, olisi siinäkin ollut järjestelemistä yli omien voimavarojeni ja käytettävissä olevan aikani. Jälki oli tyylikästä ja toimivaa, kuten odottaa saattoi sisareni ollessa kyseessä.

Kiitokset kuuluvat myös kaikille vieraille, jotka tunnetusti tekevät juhlan. Olin iloinen ja liikuttunut siitä, miten moni kollega ja ystävä tuli pitkienkin matkojen päästä juhlistamaan päivää, joka oli pieni askel ihmiskunnalle, mutta allekirjoittaneelle vuosien työn huipentuma.

Lämmin kiitos kuuluu toki myös teille virtuaalikannustajille.

Ja nyt leuka rintaan ja kohti uusia nöyryytyksiä.