Esterata

Ihmiset hahmottavat aikaa eri tavoin. Esimerkiksi minulle vuosi on aina näyttäytynyt kalenteriaukeamana, jossa ylhäällä on kuusi kuukautta tammikuusta kesäkuuhun ja alhaalla toiset kuusi heinäkuusta joulukuuhun.

Kun taas katson eteenpäin - tai "katson", eihän meistä kukaan oikeasti tulevaisuudesta tiedä - näen aikajatkumon, jossa on erilaisia esteitä: jonkinlaisia muureja, kallioita ja aidanpätkiä, joita ei voi kiertää. Ne ovat erilaisia arjen tasaisen soljunnan ja rutiinit katkaisevia tehtäviä, joko työhön tai muuhun elämään liittyviä. Opetusrypäs, esitelmä, erityisen paljon valmistelemista vaativa luento, työreissu. Tai sitten jokin kyläily tai muu vastaava sosiaalinen tapahtuma, joka vaatii niin kutsutulta omalta mukavuusalueelta lähtemistä (minulla se on itse asiassa aika pieni, se mukavuusalue; jollain tapaa ylitän sen rajan aina, kun lähden kotoa ihmisten pariin).

Tässä mielikuvassa tuskin on mitään omaperäistä, pahoitteluni siitä. 

Tälle arjen esteradalle on yhtä kaikki ominaista, että esteiden uhkaavuus kasvaa, kun niitä lähestyy - jossain vaiheessa toiselle puolelle ei näe ollenkaan - mutta jotenkin itse ylittäminen sujuu yllättävän vaivattomasti ja nopeasti, kun siihen on kerran ryhtynyt. Sitten sitä on hetken hirveän hämmästynyt ja helpottunut, kunnes nostaa katseensa ja näkee taas seuraavan, ei niin kovin kaukana häämöttävän vastuksen, jota kohti on vain pakko lähteä kulkemaan, vaikka miten väsyttäisi.

En tiedä, millaista olisi nähdä nuo tehtävät jännittävinä haasteina ja iloisina seikkailuina. Tai uskoa niin lujasti itseensä, ettei miettisi yhtään, onnistuuko ja pystynkö; ei käyttäisi kallista aikaansa ja energiaansa stressaamiseen ja pelkäämiseen, mitä tapahtuu, jos kerran ei jaksakaan kiivetä, tai jää sinne muurin harjalle, eikä pääse alas.

Siksi onkin joskus hyvä katsoa taakseen ja summata kaikki ne esteet, joiden yli on jo könynnyt, ja jotka joskus näyttivät niin lannistavilta. Ja ymmärtää, että niitä on kaikkiaan jo niin paljon, että osa eteen tulevistakin menee rutiinilla.

Ei se kyllä paljon auta. Mutta ehkä vähän.

Rutiinieläin ja lomailu

Mietin heinäkuisia mustikankypsymis- ja kantarelliuutisia lukiessani, että olisipa kiva, jos voisi töiden sijaan keskittyä tovin marjastukseen, sienestykseen ja kalasteluun, ulkoiluttaa kameraa kerrankin kunnolla ja käväistä vaikka jossain reissussa.

Sitten hoksasin, että tuollaista tovia kai tavataan kutsua kesälomaksi. Niitähän allekirjoittanut ei juuri ole harrastanut. Loma Pagistaanissa tarkoittaa yleensä - niin myös tänäkin vuonna - kahta viikkoa, joiden aikana nukutaan teltassa kivenkolossa ja patikoidaan itsensä niin pökerryksiin ja kipeäksi, että ihan mielellään istutaan työpöydän ääressä taas seuraavan vuoden ajan.

Olisihan minulla ollut joinakin vuosina niin sanotusti viralliset ja täydet lomat, mutta juuri silloin on pitänyt rytyyttää väitöskirjaa esitarkastukseen tai painovalmiiksi tai tehdä jotain muuta, jota ei voi jättää neljäksi viikoksi pöydälle (kuulostaa ehkä hullulta, kun kyseessä on historiantutkimus). Toisaalta - jos ihan totta puhutaan - en ole pitkää lomaa edes kaivannut, tai osannut kaivata. Olen käyttöliittymäni osalta niin rutiinieläin, että pärjään parhaiten, kun arki rullaa eteenpäin päivärytmiltään tuttuna ja ennustettavana. Häkellyn ja ahdistun, jos struktuuri tyystin katoaa. Patikkareissuillahan se ei katoa, muuttuu vain toisenlaiseksi ja oikeastaan vielä tavallista sotilaallisemmaksi.

Sitä paitsi korvaan lomailua ottamalla akateemisen vapauden suomia joustoja arjessa. Pidän ylimääräisen vapaapäivän, mikäli se on syystä tai toisesta tarpeen - ja jos juuri silloin ei jokin kalmanlinja paina päälle - ja käyn usein esimerkiksi lenkillä tai ratsastamassa hevosen ennen työpäivän aloittamista. Etäpäiviä harrastan silloin, kun siltä tuntuu, ja saatan kesken päivän puuhata jonkun tunnin jotain muuta kuin töitä.

Mutta jos pitäisin joskus ihan oikean kuukauden kesäloman, jakaisin sen niin, että ottaisin pari viikkoa kylvö-, käenkuuntelu- ja alkukesänfiilistelylomaa touko-kesäkuussa. Kaksi viikkoa reissu- ja marjankeruulomaa voisi sijoittaa heinä-elokuuhun.

Kaikille lomailijoille Pagistaan yhtä kaikki toivottaa leppoisaa ja akkuja lataavaa kesätaukoa!

Ettei merellä pohjaa, avaruudella äärtä

Olen ollut Markus Kajon suuri ihailija 80-luvulta saakka. Hänen viimeisin kolumninsa on tavallista henkilökohtaisempi, huikeaa tajunnanvirtaa ja osaltaan selittää, millaisista mielen rakenteista ja maisemista hänen tekstiensä arkipäivän nerous kumpuaa.

Että joku on saanut sanoiksi asti ne, joita itse ei. 

Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset, joiden tekisi mieli kiivetä puuhun, kätkeytyä oksien sekaan ja jäädä sinne, kauaksi mustien aukkojen näkymättömistä muurahaisleijona-antitötteröistä, joita väistämättä osuu kulkijan vaelluksen varrelle; kulkijat sokeita joka ikinen - mutta tötteröiden imulle alttiita vain pienen pieni osa; kuka yksilöity milläkin kirjainyhdistelmällä, tai sukunimellä Kanner, Asperger, Tourette tai joku muu heppu, tai varustettu leimalla ”epäspesifinen erilaisuus ihmisyyden kirjossa”, taikka autismin, tahi ei leimana mitään selkeää, vain kyky maistaa osa yksinäisistä ajatuksista appelsiininmakuisina tai kyvyttömyys olla muuta kuin ihmisjousena jatkuvassa jännittyneessä, säikähdysvalmiissa valmiustilassa tässä oudossa, käsittämättömässä maailmassa, jonka säännöt ovat käsitettäviä vain (suurimmalle) osalle väestä eikä juuri yhdellekään meistä muista, ainakaan koko ajan.

Ja tämä. Niin, tämä. Se vaikeasti määritettävä krooninen, puuskittainen, silti alati pohjavirtana kulkeva melankolia, joka allekirjoittaneen osalta on kerta toisensa jälkeen määritelty "lieväksi masennukseksi" ja johon olen kiltisti lääkkeitäkin syönyt, kun on kehotettu. Mutta ei se ole masennusta. Se on normiolotila, joillekin kannettavaksi annettu risti (siinä missä toisille muut):

Me, jotka joskus valtaa sellainen suru, ettei merellä pohjaa, avaruudella äärtä, yksinäisyydellä, joka soluun sisältyvällä, hahmoa eikä hahmottomalla palttoota eikä palttoossa jään tärkkäämää kaulusta josta taluttaa sen isäntä sielun ovesta ulos; me jotka itkemme sen vuoksi, ja Auschwitzin ja Jugoslavian ja kaatuneiden laivojen ja järisseiden maiden, särkyneiden nivelten ja kaikkien maailman surkeiden piruparkojen tähden, ja niiden, joille on säälittävä kynttiläryhmä palamassa tihkusateessa maantien vieressä, kauempana penkalla puinen risti. 

---

Me, jotka kauniina kesäpäivänä joen rannalla tai puistossa yksin syöty jäätelö saa kyyneliin, koska kaikki on äkkiä niin toivotonta ja säälittävää; me jotka hetkessä muutamassa tällä kertaa unohdamme sen ja teemme jäätelötikusta kömpelön pikku laivan Pielisjokeen tai rapakkoon. 

Haluaisin lainata koko upean tekstin, mutta käykää lukemassa itse.

Kevätväsymystä ei ole olemassa

Mediassa sanottiin, ettei kevätväsymystä ole olemassa. Käsite on kuulemma jäänne tuontihedelmättömistä ajoista, jolloin ihmisillä oikeasti oli C-vitamiinin puutetta keväisin.

Ehkä minulla sitten on pitkittynyt kaamosväsymys. Söin jo vitamiinikuurin - monivitamiinia jäi yli kanoilta - ja tein eräitä muutoksia nukkumajärjestelyihin. En sentään potkaissut siippaa sängystä, vaan Ferriksen, joka tapasi rampata pitkin yötä petiin ja pois sen mukaan, miten kuuma sille tuli. Koska Juri ei päästänyt sitä jalkopäästä sänkyyn, vaan murisi vakuuttavasti, se hyppäsi aina minun puolelleni, mihin tietysti heräsin mennen tullen. Ferris on myös taitava tunkkaamaan itselleen lisää tilaa potkimalla ja kiilaamalla.

(Kyllä, meillä koirat nukkuvat sängyssä. Paitsi siis nyt Ferris. Bedlingtonit koisivat siivosti kerällä yönsä.)

Näistä radikaaleista toimenpiteistä ei kuitenkaan ollut mainittavaa apua. Sen lisäksi, että haukottelen jatkuvasti ja olen yhtä ryydyksissä yhdeksän kuin kuuden tunnin unien jälkeen, olen vielä monin verroin hajamielisempi kuin tavallisesti. Unohtelen koko ajan jotain jonnekin, enkä tunnista kohtaamiani ihmisiä senkään vertaa kuin tavallisesti (taannoin muuten opin, että tälle kiusalliselle ilmiölle on nimi). Useampi lyhyellä aikavälillä hoidettava, rutiineista poikkeava tehtävä - vaikka pienikin - saa mittarin punaiselle. Työteho on muuta kuin mitä sen pitäisi olla, kun vasta puolivälissä olevaa käsikirjoitusta odotetaan syksyllä kustantamolle ja sivussa on hoidettava kaikenlaista muutakin.

Kuten muutama rahoitushaku, artikkelien viimeistelyä ja iso remontti kesällä. Mutta laiska töitään luettelee.

Sen verran jo tiedän, että arkisen kuormituksen sääteleminen auttaisi, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Vuosikymmenen diasporani aikana pärjäsin toisaalta hyvin, kun tein etätöitä ja pääasiallinen sosiaalinen kontakti oli puoliso. Tosin olin koko ajan epämääräisen onneton, enkä oikein osannut hakeutua harrastuksiinkaan. Nyt paluumuuton jälkeen teen lähitöitä ja välillä sivutöitä. Harrastusten osalta olen koettanut olla pidättyväinen, mutta niitäkin on taas mukaan tarttunut. Puolison lisäksi sosiaalista elämää on omaisista naapureihin - vastoin yleistä luuloa maalla ei pääse erakoitumaan - sekä vanhoista ystävistä kollegoihin, harrastuskavereihin ja kaikenkarvaisiin tervehtimistuttaviin.

Aika ja yty eivät tunnu millään riittävän kaikkeen, kuvaannollisten pikavippien saldo kasvaa, mutta mistään ei oikein osaa tai tohdi karsia (eikä meillä ole edes lapsia, joita pitäisi ruokkia, viihdyttää ja kuljettaa kiekkotreeneihin; en käsitä, mistä perheelliset ihmiset ottavat kaiken sen ajan ja energian). Olen paljon tyytyväisempi elämääni kuin ennen, mutta monin verroin väsyneempi.

Ei ole ihmisen koskaan hyvä. Kumma juttu.

Kahden pimeän välissä

Sosiaalinen media on taas täynnä tuskailua pimeydestä ja jaksamattomuudesta. Marraskuuhan se. Tuntuu, että joka vuosi minäkin mietin, etten ole aiemmin ollut aivan näin vetämätön päivän jäädessä viipaleeksi kahden pimeän väliin. Mutta ihan varmasti olen. Asian vahvistamiseksi ei tarvitse kuin selata Pagistaanin arkiston koottuja kaamosvalituksia.

Syysvetelyyttä vastaan olen tapellut tapani mukaan yrittämällä nukkua tarpeeksi ja pitämällä kiinni päivärytmistä, etenkin ulkoilusta ja liikkumisesta. Mitä enemmän tuntuu siltä, ettei jaksa lähteä lenkille tai vätkyttämölle eli kuntosalille, sen varmemmin - paradoksaalisesti kyllä - vaivannäkö virkistää enemmän kuin väsyttää.

Tänä syksynä olen alkanut urakalla elvyttää myös vuosikymmenen naftaliinissa olleita kouluratsastustaitojani - no, taidot ovat toki suhteellinen käsite, mutta yhtä kaikki. Vaikka iltapimeällä työpäivän ja koiranlenkityksen jälkeen ei millään jaksaisi raahautua tunnille väkertämään väistöjä ja laukkavoltteja kerrostalon korkuisella, laajaliikkeisellä puoliverisellä (jollaista myös nelijalkaiseksi tehosekoittimeksi voinee kutsua), jälkikäteen olo on mitä parhain ja työasiat ovat taatusti hölskyneet päästä ja sekoittuneet kentän hiekkaan.

Lisäksi työterveyslääkärin taannoin peräänkuuluttamat syvemmät vatsa- ja selkälihakset ovat saaneet tehotreenin.

Aikaan saamisesta ja vähän jaksamisestakin kävin jutustelemassa myös vieraisilla, kun pyydettiin - ensin naamakkain nk. neuropsykiatrisilla piirteillä varustettujen yliopisto-opiskelijoiden kanssa ja sitten kirjallisesti Valtone-hankkeen blogissa. Luettelemani yksinkertaiset apukonstit lienevät valtaosalle itsestään selvyyksiä, eikä niissä ole mitään ihmeellistä. Mutta ne ovat - kuten blogissakin totean - sekä allekirjoittaneen osalta varsin toimivaksi osoittautuneita että sellaisia, joiden kanssa joudun yhä edelleen tekemään töitä. Elinikäiseksi oppimiseksi kai tätäkin sanotaan.

Edes kuun tavoin

Vaihteeksi konkreettista tasapainoilua  Grib Gochin upealla harjannereitillä Walesissa. Kuvan otti siippa.

Tähän väliin taas ihan jotain muuta. Henkilökohtaisia avautumisia ja rakkauden kaltaisia rumia sanoja vieroksuvien kannattaa etsiä asiapitoisempaa luettavaa vaikkapa sivupalkista tai YLE:n uutissivustolta.

Elämäntaito-oppaista ja keittiöpsykologiasta tuttu fraasi on, että jos ei osaa ottaa rakkautta vastaan, ei osaa myöskään rakastaa (enkä tarkoita nyt vain romanttista rakkautta, vaan ylipäänsä lähimmäisenrakkautta, jonkinlaista pyyteetöntä avautumista kohdattujen ihmisten ainutlaatuisuudelle).

Se on muuten totta. Liki neljäkymmentä vuotta meni siihen, että oivalsin asian. Kun ei ole koskaan oppinut pitämään itseään - jonkinlaista suorituksista riippumatonta ydinminuuttaan - rakastamisen arvoisena, myös muista ihmisistä välittäminen tapahtuu ikään kuin negatiivisen kautta, eräänlaisena tuskallisena vaihdantasuhteena. Sitä esimerkiksi ajattelee, että on saanut läheisiltään niin paljon, eikä sitä kaikkea voi ikinä maksaa takaisin. Tai että ihmiset ovat olleet niin hyviä minulle, enkä ansaitse sitä. Tai että itse vain ottaa, eikä anna muille mitään.

Tämä kipeä - joskin epäilemättä kieroutunut ja neuroottinen - tietoisuus omasta arvottomuudesta saa osaltaan aikaan sen, että kaikki kanssakäyminen ihmisten kanssa on jollain tavalla väsyttävää, äreystaso nousee helposti varsinkin lähiomaisten kanssa ja mukaviakin tapaamisia seuraa aina jonkinlainen takaraivossa nakertava morkkis ja epäonnistumisen tunne (niihin toki vaikuttavat myös tietyt henkilökohtaiseen käyttöjärjestelmään liittyvät haasteet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa; oikeastaan nämä kaksi ruokkivat tehokkaasti toisiaan).

Mielenkiintoista kyllä, tähän mantereita siirtävään oivallukseen ovat johtaneet sellaiset harvinaiset, mutta sitä vaikuttavammat hetket, jolloin olen jonkin aikaa kokenut jonkinlaisen personoimattoman, mutta äärimmäisen voimakkaan rakkauden ja armon läsnäolon. En sitä paremminkaan osaa kuvata. Hengellisesti suuntautuneet lukijat voivat tehdä tästä omat johtopäätöksensä, muut välttäkööt kiusaantumisen vaikkapa pohtimalla aivokemian ihmeellisyyksiä.

Tunne on ollut kuin auringon esiin tulo pilvien takaa synkkänä sadepäivänä: tuttu maisema muuttuu tyystin toiseksi. Palaset ovat loksahdelleet kohdalleen, olen hetken ollut tasapainossa ja sovussa kaiken ja kaikkien kanssa, täynnä iloa ja kiitollisuutta. Kyse ei ole ollut mistään harhaisesta hippeilytuokiosta kosmisessa valossa kylpien, vaan sellaisesta aidosta olemassaolon balanssista, jota havaintojeni perusteella luulen joidenkin (harvojen) onnellisten kokevan suuren osan ajasta.

Jatkaakseni kliseisiä aurinkovertauksia väitän siis, että ihmisessä ei ole omavoimaista säteilyä. Vasta, kun kykenee avautumaan rakastettuna olemiselle, pystyy itse jakamaan samaa valoa muille, edes kuun tavoin.

Kääntöpuolena noille valon hetkille tietysti onkin, että paluu maakellarimaiseen normitilaan on tuntunut kahta tuskallisemmalta, kun on hetken saanut kokea, että myös näin voisi elää; myös näin voisi nähdä itsensä ja lähimmäiset.