sunnuntaina, toukokuuta 19, 2013

Hyvät perustelut

Ferris noin kahdeksanviikkoisena. Kuva on kasvattajan, Tish Curranin ottama.
- Kaksi sitoo joka tapauksessa siinä missä kolmekin. Ja jossain vaiheessa se kolmas olisi kuitenkin taas hankittava.

Nämä eivät ole minun sanojani, uskokaa tai älkää. Ne lausahti koira-aiheisessa keskustelussa rakas siippani, joka on siis kahdeksan kuukautta hoitanut kahta koiraa, kolmea akvaariota, kasveja sekä sisällä että ulkona ja lisäksi tietysti vielä taloa lumi- ja pihatöineen.

Vähemmästäkin pääparka pehmenee.

Mutta oikeastaan pääasiallinen syymme hankkia juuri nyt jalkaan kolmas karvainen pallo - vaikka kahdessakin on sinällään riittävästi varsinkin hoitopaikkoja etsiessä - on se, ettei Suomesta löydy sellaista nelijalkaista, johon lopulta pohdinnoissamme päädyimme.

Laumamme vahvistukseksi on siis tulossa peribrittiläinen lurcher, eli tässä tapauksessa bedlingtoninterrierin ja whippetin sekoitus. Tämän suuntaisiahan uhkailin jo alkuvuodesta. Moni pitää meitä varmasti umpihulluina, kun lähdemme vasiten raahaamaan Englannista sekarotuista koiranpentua - miksei saman tien muulin varsaa! - mutta tälle on hyvät perustelut. Siis meidän mielestämme hyvät.

Bedlingtoninterrieri - jollaisen tuontia tietysti jokunen kasvattaja minulta kyseli - on Englannissa pitkälti eriytynyt käyttö- ja näyttelylinjaisiin, jotka eivät juuri ole tekemisissä toistensa kanssa. Jälkimmäiset ovat rekisterissä, ensin mainitut harvoin. Rekisterissä olevien osalta tuonti ei juuri suomalaista geenipohjaa laajentaisi, koska samat geenit kuulemma pyörivät jo suomalaisissa, ruotsalaisissa ja englantilaisissa koirissa (en ole myöskään perehtynyt nykytilanteeseen tarpeeksi osatakseni tehdä parhaan mahdollisen valinnan).

Käyttökoirasta taas ei olisi jalostusmielessä iloa, koska se ei ole rekisterissä, ja siihen on hyvin saatettu sekoittaa esimerkiksi lakelandinterrieriä.

Sitä paitsi liki 40 vuoden bedlingtonkokemuksen jälkeen allekirjoittanutta kiinnostaa kovasti "kokeilla" jotakin muuta (ei sillä, että hyvää olisi sinällään tarvetta vaihtaa). Vinttikoiraharkinnoista unelmarotuni skotlanninhirvikoira putosi pois, koska se on auttamattoman lyhytikäinen. On kovin surullista, jos koira on jo seitsenvuotiaana vanhus. Greyhoundilla on puolestaan hyvin ohut nahka ja ne ovat muutenkin tapaturma-alttiita. Myös kokoero bedlingtoneihin on suuri ja lisää onnettomuusriskiä kaikkien juostessa täyttä vauhtia. Whippet olisi periaatteessa mukava, mutta silläkin on ohut turkki ja nahka.

Bedligton-whippet-lurcher on mainittuja vinttikoiria maastokelpoisempi turkkinsa ja kestävyyttä lisäävän terrieriperimänsä vuoksi. Se on myös potentiaalisesti terve yhdistelmä, jos - kuten tässä tapauksessa - vanhemmat on testattu. Tietysti koskaan ei tiedä, mitä eteen tulee*. Se ei ole myöskään mikään satunnainen roturisteytys tai muodin oikku, vaan pikemminkin vankasti vakiintunut tyyppi. Ja itse asiassa whiplington näyttää minikokoiselta skotlanninhirvikoiralta, mikä ei suinkaan ole huono asia.

En halua juosta koiranäyttelyissä, ellei ole "pakko", eikä minusta ole kasvattajaksi, vaikka kurssin olen käynytkin. Vastuu painaisi aivan liikaa. Sekarotuisen hankkimiselle ei siis ole harrastustenkaan puolesta mitään estettä. Sääli vain, ettei Suomessa ole lurchereille omia ratajuoksuja, kuten Englannissa!

Sattui niin sopivasti, että erittäin hyvämaineisella kasvattajalla oli maaliskuussa syntynyt pentue, josta hän paikallisesta jonotuslistasta huolimatta lupautui luovuttamaan pennun kauas pohjoiseen. Kävimme tapaamassa kasvattajaa ja pesuetta paikan päällä ja sovimme, että täältä lähtiessämme käymme kaappaamassa sirutetun, rokotetun ja lemmikkipassilla varustetun pennun matkaan. Toivon mukaan kaikki menee hyvin ja Ferris pääsee kommelluksitta aloittamaan elämänsä Suomen oletettavasti ensimmäisenä tyyppinsä edustajana.

*Terveysasioiden vierestä: on tietysti täysin mahdollista, että kaverissa yhdistyvät somasti vinttikoiran koulutettavuus ja terrierin itsepäisyys; geeneistähän ei koskaan tiedä.

tiistaina, toukokuuta 14, 2013

Kokemisesta ja kokemisen havainnoinnista


Palaan vielä C. S. Lewisiin, jonka teosten lukemista lämpimästi suosittelen kaltaisilleni vähemmän sofistikoiduille maallikkopähkijöille; ne ovat paitsi kirkkaan analyyttistä ajatuksenjuoksun raportointia, myös varsin hauskoja brittiläisen kuivakkaalla tavalla. Toki Lewisin filosofisemmisessa teoksissa kulkee punaisena lankana hänen tiensä ateistista kristityksi (jota muun muassa J. R. R. Tolkien omalta osaltaan pyrki vauhdittamaan), joten jos asetelma lähtökohtaisesti tökkii, saattaa lukukokemusta sävyttää ärtymys. Mutta tämä kirjoitukseni ei nyt sinällään liity uskonasioihin.

Eräässä kirjassaan Lewis kertoo filosofi Samuel Alexanderilta saamastaan oivalluksesta: kokeminen ja kokemisen havainnointi sulkevat aina toisensa pois. Ihminen ei voi samanaikaisesti tuntea jotakin tunnetta ja analysoida sitä. Nämä kaksi voivat tosin vaihdella nopeaan tahtiin, mutta se ei ole sama asia.

Heureka.

Tästä tuli mieleen kaksi asiaa. Ahdistuksen ja masennuksen itsehoidossa usein neuvotaan, että mielentila kannattaa pyrkiä "ulkoistamaan" ja tarkastelemaan sitä jonakin itsestä irrallisena ilmiönä. Tämähän perustuu juuri mainittuun havaintoon: analysointi sulkee kokemisen pois. Kun ihminen oppii havainnoimaan tunnetilojaan, tahdoton vellominen niiden armoilla vähenee väistämättä. Sama pätee suuttumiseen, loukkaantumiseen, pelkäämiseen tai mihin tahansa reaktioon tai tunteeseen, joka hallitsemattomana aiheuttaa henkilölle stressiä ja ahdistusta.

Tällä on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Paljon puhutaan "nykyhetkessä elämisestä". Nykyisin trenditerminä taitaa olla mindfulness, eli jonkinlainen tietoinen läsnäolo. Olen miettinyt, miksi se on minulle - ja varmasti monelle muullekin - niin vaikeaa; kuriton mieli karkaa väkisin laukkaamaan joko menneeseen tai tulevaan tai muuten vain retuamaan asiasta toiseen, sitten takertumaan johonkin huolenjyvään ja pilaamaan koko fiiliksen.

Väitän, että edellä kuvattu mekanismi toimii tässä yhtä lailla. Kun ihminen yrittää keskittyä nauttimaan hetkestä - semminkin, jos hän tiedostaa jonkin tietyn hetken erityisesti nauttimisen arvoiseksi vaikkapa sen puitteiden tai ainutlaatuisuuden puolesta - nautinto ja ilo karkaavat väistämättä käsistä. Ne eivät mitenkään mahdu samaan hetkeen tuon yrittämisen kanssa. Tämän turhauttavan paradoksin myös Lewis omalta osaltaan huomasi.

Mikä siis ratkaisuksi? Tässä ajaudutaan jo astetta metafyysisemmille vesille, mutta asiaa mietittyäni totesin, että ainakin allekirjoittaneella hetkeen tarttuminen onnistuu silloin harvoin, kun olen tavalla tai toisella päässyt karkuun huomiota kärttävää egoani; kun unohdan toviksi itseni kokonaan ja siirryn johonkin kepeämpään olotilaan, osaksi kokonaisuutta. Tähän on monta polkua. Jokainen tietänee omansa.

Tosin oletan, että monilta hetkessä eläminen käy luonnostaan. Heidän ei tarvitse koskaan miettiä koko asiaa. He vain elävät. Mutta joillekin meistä itsetarkkailu ja omien - ja usein myös toisten - tunnetilojen analysointi on kuin tietokoneessa aina taustalla rouskuttava prosessi, jonka katkaiseminen on vaikeaa. Silloin voi auttaa, jos huomaa juuri liian yrittämisen olevan ongelman ydin.

Kunhan sitä(kään) ei juutu liiaksi pohtimaan.

sunnuntaina, toukokuuta 12, 2013

Screwtapen kirjeet

Olen suuresti nauttien lukenut C. S. Lewisin (1898-1963) kirjaa The Screwtape Letters. Letters from a Senior to a Junior Devil. Lewishan on tunnettu paitsi kirjailijana ja kirjallisuudentutkijana, myös filosofina ja teologina - joskaan viimeksi mainittuun hänellä ei ollut varsinaista koulutusta.

Vuonna 1942 ilmestyneessä kirjassa siis Screwtape-niminen piru kirjoittaa Wormwood-veljenpojalleen ohjeita ihmisten käsittelyyn. Lewis pistää parastaan mustan huumorin saralla ja osoittaa rahkeensa - sanoisinko - pirullisen hyvänä ihmistuntijana.

Tässä pikaisesti kääntämässäni pätkässä Screwtape opastaa Wormwoodia, miten "potilaan" ja tämän äidin keskinäisiä suhteita voi sorkkia huonompaan suuntaan (tämä ei tokikaan ole mikään äitienpäivän kannanotto).

Kun kaksi ihmistä on elänyt saman katon alla vuosikaudet, käy yleensä niin, että molemmilla on äänensävyjä ja ilmeitä, joita toinen pitää liki sietämättömän ärsyttävinä. Työstä tätä eteenpäin. Tuo potilaasi tietoisuuteen hänen äitinsä tietty kulmakarvojen kohotus, jota hän oppi inhoamaan jo lapsena ja anna hänen pohtia tämän inhoamisen syvyyttä. Anna hänen olettaa, että äiti tietää ilmeensä ärsyttävyyden ja käyttää sitä nimenomaan ärsyttääkseen - jos teet työsi hyvin, potilas ei ymmärrä olettamuksensa äärimmäistä epätodennäköisyyttä. Äläkä tietenkään anna hänen epäillä, että hänellä itsellään olisi vastaavia äänensävyjä ja ilmeitä, jotka yhtä lailla ärsyttävät hänen äitiään. Koska hän ei voi nähdä tai kuulla itseään, tämä on helposti hoidettu.

Sivistyneessä elämänmenossa kotoinen viha ilmaistaan yleensä sanomalla asioita, jotka vaikuttaisivat sangen harmittomilta paperilla (sanat itsessään eivät ole loukkaavia), mutta äänensävy tai sanomisen hetki on sellainen, että ne ovat melkein kuin lyönti kasvoihin. Pitääksesi tätä peliä yllä sinun ja Glubosen* tulee huolehtia siitä, että molemmat näistä typeryksistä harjoittavat eräänlaista kaksinaismoralismia. Potilaasi tulee vaatia, että hänen sanomisensa otetaan sellaisina kuin ne ovat samalla, kun hän itse tulkitsee yliherkästi kaikki äitinsä sanomiset niin äänensävyn, viitekehyksen kuin epäiltyjen tarkoitusperienkin osalta. Äitiä tulee kannustaa toimimaan samoin poikansa kanssa. Näin jokainen riita päättyy siihen, että kumpikin on vakuuttunut, tai ainakin melkein vakuuttunut, omasta viattomuudestaan. Tiedäthän: "Kysyin häneltä ainoastaan, koska on päivällinen, ja hän sai raivokohtauksen". Kun tämä tapa on vakiinnutettu, teillä on käsissänne ilahduttava tilanne, jossa ihminen sanoo asioita yksinomaan loukatakseen, mutta kokee toisen loukkaantumisen vääryytenä itseään kohtaan.

*Glubose on piru, joka on "vastuussa" kyseisestä äidistä.

lauantaina, toukokuuta 11, 2013

Jota ei koskaan ole luvattu


Miksi kuormittaa itseään asialla, jota kutsutaan elinajanodotteeksi? Mitä merkitystä yksilölle on tuollaisilla tilastoilla? Pitäisikö minun murehtia päivien kiintiöstä, jota minulla ei koskaan ole ollut ja jota ei minulle ole koskaan luvattu? Täytyisikö minun vetää yli elämäni kuluneet päivät, aivan kuin vähentäisin tätä kuvitteellista varastoa? Ei, päin vastoin, lisään jokaisen päivän elettyjen päivien aarteistooni. Ja päivä päivältä aarteeni kasvaa, ei vähene. 

- Robert Brault

Oma huoli huomisesta alkoi tuntua taas joltisenkin nololta, kun tänään yhdeltä istumalta luin suomalaisystävän lainaksi lykkäämän, paljon puhutun kirjan Paljain jaloin, jonka kirjoittajan hän oli itse tuntenut. Kyseessä on "dokumenttiromaani", kertojanaan 28-vuotiaana luusyöpään kuollut lääketieteen opiskelija Laura Save. Rehellisesti, analyyttisesti ja paikoin mustalla huumorilla Save kuvaa karmeaa matkaansa, jonka kansiin päätymistä hän ei ehtinyt itse nähdä. 

Epäröin tuokion kirjan lukemista - en uskalla tällä haavaa hirveästi keikuttaa mentaalista venettäni - mutta turhaan. Nuorempana olisin varmasti ahdistunut sydänjuuriani myöten, mutta nyt, kaikessa sen vääjäämättömyydessä ja tuskallisuudessa, koin kertomuksesta kuultavan läpi jotain valoisaa ja kirkasta.

Jotain, joka syntyy siitä, kun ihminen - vaikka sitten pakon edessä, viimeiseen asti vastaan pantuaan - hyväksyy sen, mitä hänelle on tapahtunut ja tapahtuva.

Meillä oli jokin aika sitten koulussa vanhuspsykiatriaa, josta välittömästi innostuin oikein kovasti. Luulen, että se osaltaan johtuu siitä, että asia on minulle ajankohtainen. Elän oman elämäni vanhuutta ja käyn läpi samoja asioita kuin vanhukset: kropan raihnaistumista, sairastamista, kuoleman läheisyyttä, elämästä ja asioista luopumista. Minusta on tullut vanhus! --- Koko maailman mittakaavassa tämä vähän lyhyempikin elämäni taitaa olla sieltä parhaimmasta päästä.

Niin ikään käydessäni toissapäivänä lounaalla laitoksen johtajan kanssa hän kertoi opiskelijastaan, joka viime vuonna kuoli syöpään täytettyään 22 vuotta. Poika oli kuulemma viimeiseen asti - kuten Laura Savekin - opiskellut jaksamisensa mukaan, vaikka oli ollut täysin tietoinen tulevasta. "Kenties ystävistäni tulee parempia ihmisiä minun kuolemani ansiosta", hän oli vitsaillut. 

Klishee tai ei, tämän kun muistaisi: jokainen eletty päivä on lahja, ei meille luvattu oikeus tai itsestään selvyys. Ja kuten edellisessä tekstissäni toista klisheetä mukaillen totesin, meillä on aina vain nykyhetki - menneisyyttä ei saa takaisin, eikä tulevaisuudesta ole takeita.

perjantaina, toukokuuta 10, 2013

Henkistä siirtymää

Täysiverihevosten kuvat ovat kansallisesta siittolasta Newmarketista.
Enää kolmisen viikkoa jäljellä ennen Suomeen paluuta. Huomaan käyväni jo levottomaksi ja tavallistakin melankolisemmaksi, kuten aina muutosten edellä; tekeväni henkistä siirtymää. Vaikka pitäisi elää hetkessä ja nauttia kaikesta niin pitkään kuin voi - eihän meillä ihmispoloilla ole muuta kuin katoava nykyhetki - mietin jo paluuta ja sen myötä odottavia järjestelyjä ja päätöksiä.

On jollain tapaa helpompaa elää tilanteessa, jonka tietää tilapäiseksi. Ainakin, jos on varustettu pääkopalla, joka jatkuvasti ja pyytämättä pähkii ja problematisoi kaikkea mahdollista ja mahdotontakin. Välitilassa kelluessaan voi tavallaan ottaa lomaa omasta kaoottisesta mielestään - ajatella toki kaikenlaista, mutta unohtaa hetkeksi sen pohtimisen, pitäisikö juuri nyt olla jossain muualla tekemässä jotain muuta ja onko ylipäänsä menossa elämässään oikeaan suuntaan, mikä se sitten onkin. Voi ajatella, että hoidetaan tämä ensin ja katsotaan sitten; nyt tiedetään ainakin reitti seuraavalle rastille, jossa otetaan kompassilla taas uusi suunta.

Se "sitten" vain tapaa tulla vastaan kerta toisensa jälkeen.

Tännekin voisi kyllä jäädä. Historiatyöläiselle, joka rakastaa ulkoilmaelämää, koiria ja hevosia, on vaikea keksiä virikkeellisempää asuinmaata. Siipalle täällä riittäisi kallioita kiivettäväksi ja vanhoja lentokoneita ihailtavaksi. Toki lunta, metsiä ja omaa kieltä on ja olisi hurja ikävä, mutta voisin kuvitella asuvani täällä enemmän tai vähemmän pysyvästi, jos käytännön kuviot järjestyisivät sellaisiksi, että ratkaisujensa kanssa voisi elää edes jossain määrin levollisin mielin (siis sikäli, kuin se tällä piuhoituksella on mahdollista). Ja se on paljon sanottu.

Mutta Suomeen täältä nyt kuitenkin ollaan tulossa reppu selässä ja koiranpentu kainalossa. Sitä ennen suuntaamme vielä siipan kanssa Skotlannin Ylämaille patikoimaan. Siihenkin on pari viikkoa aikaa, joten koetan elää Englannin lempeänvihreää alkukesää kaikilla aisteilla ja tulevaisuuteen luottaen - tai ainakin kovasti yrittäen. 

maanantaina, toukokuuta 06, 2013

Sotakuva

Huhtikuun lopulla Puolustusvoimat ja Kansallisarkisto julkistivat liki 170 000 suomalaista sotakuvaa virtuaalisen SA-arkiston muodossa. Hakemalla löytyy kuvia laidasta laitaan; vain kaikkein raaimmat otokset on rajattu julkisesta aineistosta tutkijoiden käyttöön. Valtaosan nyt digitoiduista kuvista ovat tosin ottaneet viralliset TK-kuvaajat, joiden joltisenkin propagandistinen toimenkuva oli muutenkin tarkkaan määritelty. Tavallisten rintamamiesten kuvista on avautunut toisenlainen sotarintaman arki. 

Suomalaisia arkisto kiinnosti kovasti: jo ensimmäisen vartin aikana sivustolle pyrki 100 000 kävijää ja se jouduttiin sulkemaan tilapäisesti ylikuormituksen vuoksi.

En ole vielä ehtinyt itse tutkimaan arkistoa, mutta sen avaaminen toi mieleeni erään täällä Englannissa taannoin näkemäni sotakuvan, joka on kertovuudessaan vertaansa vailla - etenkin, jos sitä vertaa taistelumielen kohottamiseksi otettuihin "virallisiin" otoksiin.


Kuva on otettu Fowlmeren sotilaslentokentällä syksyllä 1940, kun Britannian kuninkaalliset ilmavoimat ja natsi-Saksan Luftwaffe kävivät niin kutsuttua taistelua Britanniasta. Siinä ovat juuri taistelulennolta palanneet hävittäjälentäjät Walter "Farmer" Lawson, Brian "Sandy" Lane ja George "Grumpy" Unwin (vasemmalta oikealle).

Näistä kolmesta Lawson ja Lane kuolivat myöhemmin ilmataistelussa.

Kuva on lainattu täältä.

perjantaina, toukokuuta 03, 2013

Vieraita, vuokra-autoilua ja vappulento

Kulunut viikko on ollut sen verran tiivistahtinen, että hyvä jos on päivistä perillä pysynyt. Kyse ei tällä kertaa ollut työkiireistä. Viime viikon torstaina saapuivat kylään vanhempani ja anoppi siipan saattelemina. Perjantaina Cambridgeen tuli myös Koillis-Englannissa asuva serkkuni puolisoineen. Jälkimmäiset - kaltaisinamme makuupussireissaajina - majoittuivat pariksi yöksi asunnolleni, toisin kuin seniorit, joille oli varattu huoneet aamiaismajoituksesta kivenheiton päästä. Kolmen päivän ajan vyörytimme vuokra-autolla lähiseudun nähtävyyksiä sen, mikä oli järkevää jaksamisen kannalta päiväohjelmaan mahduttaa. 

Varhain maanantaiaamuna kyyditsimme seniorit lentokentälle ja jatkoimme miehen kanssa matkaa Lounais-Englantiin katsomaan koiranpentua, joka näillä näkymin liittyy laumaamme, kun palaan kuukauden päästä Suomeen (tästä hullutuksesta lisää myöhemmin). Paluumatkalla piipahdimme katsomaan Stonehengea (kuva siipan), kun se sopivasti tien varrelle osui ja iltapäivän lopulla turistilaumatkin olivat jo harventuneet. 

Kun kurvasimme yhdeksän aikaan illalla kotipihaan, menneet päivät alkoivat tuntua melko hyvin suoritetuilta, joskin toki mukavilta. Jo aiemmin haudattu ajatus jäämisestä vappupatikalle Dartmoorin kansallispuistoon olisi ollut vähän liikaa. Tosin piipahdus aivan Dartmoorin tuntumassa pääsemättä jalkautumaan oli verrattavissa jäätelötötterön kertanuolaisuun.

Mietimme, että jos täällä asuisi pysyvästi, auton vuokraaminen viikonloppuretkille saattaisi olla kannattavampaa kuin oman ostaminen, jos sille ei olisi tarvetta työmatkojen osalta. Vuokraaminen on verrattain edullista ja kätevää, eikä toisaalta kaikkiin mielenkiintoisiin paikkoihin pääse julkisilla kulkuneuvoilla.

Vappuna kuitenkin vaihdoimme taas alle polkupyörät ja ajoimme Grantchesterin kautta jälleen kerran Duxfordiin, jossa mies lunasti joululahjansa eli puolen tunnin lennon 40-luvun kaksitasoisella Tiger Moth-koneella. Teekkarimme vaikutti enemmän kuin tyytyväiseltä perinteitä rikkovaan vappuunsa, etenkin päästyään itsekin kokeilemaan koneen ohjaamista.