Aina löytyy ratkaisu

Kirjaanpa ylös lyhyen kesäreissumuiston tässä vakavamman kirjoittamisen lomassa. Ei, kuvia ei ole edelleenkään siirretty kamerasta koneelle. Mutta kaikki aikanaan.

Olimme Sveitsissä Kanderstegin leirintäalueella, jonne olimme tulleet junalla siinä toivossa, että rasitusvammautunut jalkani kestäisi jatkaa matkaa vuoristosolan yli seuraavaan kylään omin voimin (ei kestänyt, tai siis emme yrittäneetkään). Telttamme lähituntumaan pystytti omaansa noin viisikymppinen, hurjan kovakuntoisen näköinen nainen, sellainen kuivan kesän kestävyysorava. Hänellä oli mukanaan kevyet leiriytymisvarusteet - ja pieni koira, mikä oli meistä varsin erikoista.

Edelleen tilannetta sivusta seuraillessamme - leppoisa leirintäaluekyttäily on Keski-Euroopassa suosittu ja antoisa harrastus - hoksasimme, ettei nainen ollutkaan tullut paikalle kävellen, kuten useimmat retkeilijät, vaan polkupyörällä. Eikä millä tahansa pyörällä, vaan erikoisella virityksellä, jossa oli suuri etukoppa ja kopassa pieni penkki turvavöineen. Kulkupelissä oli lisäksi kolme pyörää, mikä teki siitä tukevan.

Kun vaihdoimme naisen kanssa pari sanaa, kävi ilmi, että hän oli hollantilainen ja pyöräillyt Alankomaista Sveitsin Alpeille. Koira teki matkaa kopassa yhdessä varusteiden kanssa.
- Rakastan patikoimista, mutta selkäni ei kestä painavan repun kanssa kulkemista, hän selitti ja kertoi pistävänsä aina leirin pystyyn johonkin kylään ja tekevänsä sitten päiväretkiä vuorille koiran kanssa.

Naisesta tuli saman tien yksi esikuvistani. Toivottavasti muistan hänet myös sitten, jos ja kun minun kroppani alkaa vaatia kevennystä kuormaan. Siihen ei näillä asentovirheen kuluttamilla koivilla enää välttämättä mene kauan, vaikka keväällä vihdoin kunnon pohjalliset hankinkin. Aina löytyy ratkaisu - ja uusia tekemisen muotoja - jos motivaatio on tarpeeksi kova.

(Enkä toden sanoakseni pistäisi pahakseni sitäkään, jos jalkalihakseni näyttäisivät kymmenen vuoden kuluttua samalta kuin hänellä.)

Vieraita, vuokra-autoilua ja vappulento

Kulunut viikko on ollut sen verran tiivistahtinen, että hyvä jos on päivistä perillä pysynyt. Kyse ei tällä kertaa ollut työkiireistä. Viime viikon torstaina saapuivat kylään vanhempani ja anoppi siipan saattelemina. Perjantaina Cambridgeen tuli myös Koillis-Englannissa asuva serkkuni puolisoineen. Jälkimmäiset - kaltaisinamme makuupussireissaajina - majoittuivat pariksi yöksi asunnolleni, toisin kuin seniorit, joille oli varattu huoneet aamiaismajoituksesta kivenheiton päästä. Kolmen päivän ajan vyörytimme vuokra-autolla lähiseudun nähtävyyksiä sen, mikä oli järkevää jaksamisen kannalta päiväohjelmaan mahduttaa. 

Varhain maanantaiaamuna kyyditsimme seniorit lentokentälle ja jatkoimme miehen kanssa matkaa Lounais-Englantiin katsomaan koiranpentua, joka näillä näkymin liittyy laumaamme, kun palaan kuukauden päästä Suomeen (tästä hullutuksesta lisää myöhemmin). Paluumatkalla piipahdimme katsomaan Stonehengea (kuva siipan), kun se sopivasti tien varrelle osui ja iltapäivän lopulla turistilaumatkin olivat jo harventuneet. 

Kun kurvasimme yhdeksän aikaan illalla kotipihaan, menneet päivät alkoivat tuntua melko hyvin suoritetuilta, joskin toki mukavilta. Jo aiemmin haudattu ajatus jäämisestä vappupatikalle Dartmoorin kansallispuistoon olisi ollut vähän liikaa. Tosin piipahdus aivan Dartmoorin tuntumassa pääsemättä jalkautumaan oli verrattavissa jäätelötötterön kertanuolaisuun.

Mietimme, että jos täällä asuisi pysyvästi, auton vuokraaminen viikonloppuretkille saattaisi olla kannattavampaa kuin oman ostaminen, jos sille ei olisi tarvetta työmatkojen osalta. Vuokraaminen on verrattain edullista ja kätevää, eikä toisaalta kaikkiin mielenkiintoisiin paikkoihin pääse julkisilla kulkuneuvoilla.

Vappuna kuitenkin vaihdoimme taas alle polkupyörät ja ajoimme Grantchesterin kautta jälleen kerran Duxfordiin, jossa mies lunasti joululahjansa eli puolen tunnin lennon 40-luvun kaksitasoisella Tiger Moth-koneella. Teekkarimme vaikutti enemmän kuin tyytyväiseltä perinteitä rikkovaan vappuunsa, etenkin päästyään itsekin kokeilemaan koneen ohjaamista.

Menestys on huono tavoite

Kävin tänä aamuna hoitamassa koti-ikävää parin tunnin pyörälenkillä. Vastaan tuli muun muassa varoitusmerkki ihmisiä vainoavista jättiläiskonnista.

Pagistaan on taas siirtänyt jurttansa Englantiin, jossa vietetään näennäistalvea vakaassa plussakelissä ja vihreiden nurmikoiden keskellä. Yllättävän vaikealta tuntui jättää taakseen oma lauma kolmen viikon yhdessäolon jälkeen, oikeastaan vaikeammalta kuin syksyllä. Tuolloinhan siippa tuli matkaan sherpaksi ja muutenkin oli into päällä, kun ei tiennyt, mitä tuleman pitää. Nyt taas lähtö oli joka tavoin arkisempi, ja vaikka täällä oikein hyvin viihdynkin, olivat tuntemukset kovin ristiriitaiset sanoessani koirille, että "keväällä tavataan" ja pistäessäni oven kiinni niiden pettyneiden naamojen edestä.

Ajatuksena on siis tulla Suomeen vasta muuttopakaasien kanssa toukokuun lopussa tai kesäkuun alussa, ellei jotakin erityistä syytä kotona pistäytymiseen ilmene. Siippa toivon mukaan ehtii täällä jonkin kerran käydä.

---

Selailin joulun aikaan keittiön pöydältä löytynyttä Tiede-lehden lokakuun numeroa. Siinä oli Mikko Puttosen kiintoisa artikkeli, jossa valistetaan menestyksen olevan vaarallinen tavoite:

Huippu-urheilu havainnollistaa menestyksen ja häviämisen draamaa, jota näytellään kilpailuyhteiskunnan muillakin lohkoilla. Kasvatussosiologian professori Hannu Simola puhuu erinomaisuuden eetoksesta. Menestystä palvovassa kulttuurissa vain paras on riittävän hyvää.
Menestys on kuitenkin huono tavoite, uskoo Helsingin yliopistossa opettava professori. Hän viittaa filosofi Tuomas Nevanlinnan esittämään huomioon, että elämässä kaikki arvokas, niin kuin onni ja rakkaus, saavutetaan yleensä jonkin muun toiminnan sivutuotteena. Jos niitä varta vasten tavoittelee, ne pakenevat ulottuvilta.
- Traagista on, että jos pyrit huipulle, todennäköisesti kangistut ja ahdistut, eikä tavoite toteudu. Olet kuin kankea suomalainen jalkapalloilija, jolla on pakonomainen tarve menestyä, Simola varoittelee.

Omasta puolestani olen viime aikoina pohtinut, mitä "menestys" oikein on ja huomannut, etten osaa määrittää sitä tulotason sen enempää kuin maineen tai kunniankaan mukaan. Luulen siis olevani joltisenkin turvassa kangistumiselta ja ahdistumiselta - siis menestyspaineiden osalta, ahdistustahan riittää muuten ihan kotitarpeiksi.

Sitä paitsi ihmisen päämääräkseen asettamien tavoitteiden gloria tapaa himmetä viimeistään silloin, kun ne on saavutettu. Tämä tapahtunee riippumatta noiden päämäärien laadusta tai niiden saavuttamisen vaikeudesta. Voi olla upeaa tulla valituksi esimerkiksi Yhdysvaltain presidentiksi tai huippuyliopiston professoriksi, tai voittaa olympialaisissa, jos tällaiset haaveet ovat siintäneet mielessä jonkinlaisina urakehityksen huippuina (inhoan muuten syvästi sanaa "urakehitys"). Mutta tuskinpa kukaan haluamaansa asemaan päässyt herää kovinkaan monena aamuna menestyksellään herkutellen, vuorenhuipulta alas laaksoihin tähyillen.

Ei, luulen, että huiminkin saavutus käy nopeasti arkiseksi ja asettuu osaksi normaalia elämää ihmisen suunnatessa intentionsa johonkin uuteen päämäärään. Niin kuin kai oikein ja luonnollista onkin. Tietysti tavoitteidensa luonnetta ja niihin liittyviä maailmankäsityksiä voi olla hyvä pohtia aika ajoin, niin ei ainakaan anna epähuomiossa syöttää itselleen muiden tärkeinä pitämiä päämääriä.

Kroonisesti hämmentäviä

En ole koskaan pitänyt kohteliaana vänöttää suureen ääneen vierailumaan epäkohdista. Eihän kyläillessäkään haukuta isäntäväen asumusta ja elintapoja. Joitakin kroonisesti hämmentäviä arkisia outouksia Iso-Britanniassa kuitenkin on, olkoon vaikka miten vanha sivistysmaa ja entinen mahti-imperiumi.

Ensimmäinen on sekoittajien puute. Ajattelin, että toki vuoden 1999 jälkeen vesihanapolitiikka olisi ehtinyt järkeistyä täälläkin, mutta eipäs vain. Enimmäkseen törmää edelleen lavuaareihin, joiden toiselle laidalle on asemoitu kylmä- ja toiselle kuumavesihana. Tarkoituksena lienee, että esimerkiksi käsienpesua varten lavuaariin pannaan tulppa, lasketaan vesi ja pestään kädet siinä - mutta eihän sellaista viitsi varsinkaan julkisissa vessoissa tehdä. Niinpä saa valita, polttaako vai kohmettaako saippuaiset näppinsä.

Toinen on kaasulämmitys yhdistettynä talojen hataraan eristyspolitiikkaan. Britit valittavat kovasti kaasun nousevasta hinnasta ja kasvavista lämmityskuluista, mutta enimmäkseen taloissa on edelleen yksinkertaiset ikkunat. Ainakin vanhemmissa asumuksissa - itse asun 30-luvulla rakennetussa talossa, mikä ei täkäläisittäin edes ole kovin vanha - ikkunoiden sisäpuolelle kertyy yöllä kosteutta. Vuokraemäntäni neuvoikin, että aamulla kotoa lähtiessä kannattaa jättää ikkunat raolleen, että kosteus pääsee haihtumaan. Ikkunoiden alla on tietysti patterit, joten kallis kaasu karkaa hukkalämpönä taivaalle edistämään niin ilmastonmuutosta kuin asukkaan lompakon laihtumistakin.

Kolmas ovat liikennevalot. Risteyksessä kaikki jalankulkijoiden vihreät vaihtuvat yhtä aikaa - ja vain hetkeksi. Silloin pitää juosta kuin viimeistä päivää, jos ei halua odottaa toista viittä minuuttia uutta vaihtumista. Jos leveämpi katu on jaettu niin, että sen ylityksessä on kahdet jalankulkuvalot - napilla toimivat - ei niissä ole minkäänlaista koordinointia. Yleensä se itsestä kauempi vaihtuu vihreäksi ensin, mikä vähintään kaksinkertaistaa lopullisen odotteluajan.

(Luokkayhteiskunnan puimisen jätämme ehkä suosiolla tuonnemmaksi. Loppuviikosta vierailulla ollut siippa innostui tutkimaan oikein urakalla englantilaisen nobiliteetin kiemuroita markiiseista herttuoihin; näihin saatetaan Pagistaanissakin vielä palata.)

Muutenhan täällä on mahdottoman kiva asua, tuhansien vuosien historia vyöryy päälle joka puolelta ja luonto tarjoaa toisenlaista ihmeteltävää kuin pohjoisella havumetsävyöhykkeellä. Turismia onkin edelleen harjoitettu tutkimustyön vastapainoksi. Viime viikonloppuna mylttäsin maastopyörälläni noin 30 kilometriä koilliseen sijaitsevalle luonnonsuojelualueelle nimeltään Wicken Fen.

Vuonna 1899 perustettu suojelualue on yksi Englannin vanhimmista ja koostuu kuivattamattomasta turvemaasta kosteikkoineen. Sitä halkovat jo keskiajalla kaivetut kanavat ja vesiväylät. Muutenhan hyväkasvuiset maat on kuivatettu aikaa sitten viljelykäyttöön; reitti alueelle kulki vilja- ja sokerijuurikaspeltojen läpi.

Suomalaisiin suomaisemiin tottuneeseen Wicken Fen ei tehnyt mitenkään jyrähtävää vaikutusta - se on lähinnä kaislikkoinen rääseikkö, jonka poikki vedetyt suorat ojat tuovat mieleen Vapon valjastamat turvesuot. Mutta sen arvo onkin muualla kuin näyttävyydessä: kulttuurimaisemaksi kesytetyssä Etelä-Englannissa linnuille ja muulle eläimistölle ei ole liikoja pusikoita ja koskemattomia kosteikkoja. Sama koskee tietysti kasvillisuutta.

Turismia, teehetkiä ja siivekkäitä

Brittein saarilla syyskesä venyy pidemmälle kuin Suomessa. Vielä lokakuussa sää muistuttaa suomalaisen elokuun loppupuolta parhaimmillaan viileine öineen ja kirkkaine päivineen. Hyvää tuuriakin on ollut mukana; yhtään täyttä sadepäivää ei ole kolmessa viikossa kohdalle osunut.

Takaisinmaksun aika koittanee kyllä pian talven lumettoman ja vetisen irvikuvan muodossa. Aamut ovat jo varsin kylmiä ja välillä sataa tihuuttaa juuri sillä sumumaisella tavalla, jonka muistan edelliseltä Englannin-jaksoltani. Toisaalta kevät tuleekin jo helmikuussa.

Myös viikonloppuisin on ollut kelpo pyöräily- ja retkeilysää. Viikko sitten lauantaina pistäydyin Grantchesterissa Cam-joen rantaa pitkin. Suosittu kävelyreitti kulki luonnonsuojelualueen ja laidunniittyjen läpi. Pitkästä aikaa tuli asiakseen ulkoilutettua myös kameraa. Niin paljon kuin koiria ja niiden lenkitystä kaipaankin, kaksi remmin päässä kekkelehtivää, energistä otusta ovat valokuvaamiselle tehokas vasta-aihe.

Mainittu kylänen - siis Grantchester - on tunnettu ennen muuta The Orchard-hedelmätarhakahvilastaan. Siellä viettivät 1910- ja 20-luvuilla englantilaista boheemielämää muun muassa Rupert Brooke, Virginia Woolf, Bertrand Russell, Maynard Keynes ja Ludwig Wittgenstein - kaikki oman aikansa kirjailijoita tai älyköitä. Sittemmin siitä tuli suosittu käyntipaikka Cambridgen opiskelijoiden keskuudessa varsinkin kevätaikaan. Sitä se on kuulemma edelleen; jokea pitkin punt-veneellä matkaten on kätevä piipahtaa teellä tai shampanja-aamiaisella.

Seuraavana päivänä - kahvilan toffeekakun energisoimana - pistäydyin pyörällä katsastamassa Anglesey Abbey-nimisen kartanon. Se edusti 1920-luvulta 60-luvulle täysiverisesti englantilaisen yläluokan elämäntapaa hulppeine puutarhoineen, taidekokoelmineen ja aistikkaasti sisustettuine salonkeineen ja vierashuoneineen. Erityisesti ruokasali teki vaikutuksen: siellä oli nähtävissä vielä paikalla aiemmin sijainneen keskiaikaisen augustinolaisluostarin holvirakenteet.

Omistaja, lordi Fairhaven, teki sittemmin kulttuuriteon testamenttaamalla kokonaisuuden National Trustille, joka on täällä suuri(n) kulttuuriperintöä ja historiallisia rakennuksia suojeleva säätiö. Sen haltuun Anglesey Abbey siirtyi vuonna 1966.

Viime sunnuntaina osa-aikainen turisti viritti pyöräilykypärän päähänsä, etsi edelliskertaa vähemmän ruuhkaisen reitin ja polkea sytkytteli jälleen Duxfordiin, jossa oli luvassa syksyn viimeinen lentonäytös. Hieman kirpaisi ajatella lentokonehullua siippaa, joka samaan aikaan haravoi lehtiä ja keritsi koiria koti-Suomessa. Sitä paitsi ainahan olisi hauskempaa olla liikkeellä hyvässä seurassa kuin yksin (tosin ainakin allekirjoittaneen tapauksessa yksin liikkuminen päihittää vähemmän samanhenkisen seuran, jonka viihtyminen huolettaa jatkuvasti, vaikka tietääkin, että jokainen kantaa vastuun omista tuntemuksistaan - no, tämä pätee ainakin retkeilyyn, miksei muuhunkin).

Mutta näytös oli yhtä kaikki komea: tarjolla oli toisen maailmansodan aikaisia koneita Mustangeista "Lentävään linnoitukseen" ja Spitfiresta Dakotaan uudempia taitolentokoneita ja koptereita unohtamatta. Aurinko paistoi, väkeä oli liikkeellä laumoittain, paistorasva kärysi ja ilmassa oli suuren ilmailujuhlan tuntua höystettynä ripauksella brittiläistä patriotismia.

Liki kahdeksan vuoden siedätys on tehnyt tehtävänsä; seuraan tätä nykyä moottoroituja lentäväisiä - etenkin historiallisia sellaisia - aidolla mielenkiinnolla. Mutta eiköpähän mieskin tunne muutaman linnun enemmän kuin ennen minun matkaani lähtemistään.

Suruja ja iloja

Gargoyleja katselemassa Elyn katedraalin korkeuksista.

Lapsuudenkotirintamalta kuului toive, että edes blogi päivittyisi, kun yhteydenpito on muuten vähän takkuista maasta toiseen (ainakin ennen Skypen asentamista senioreiden koneelle). Mutta välillä on sanottavaa, välillä ei - ainakaan, jos ei aivan päiväkirjamaiseen raportointiin halua ryhtyä - ja toisinaan on aikaa enemmän, toisinaan vähemmän.

Siippa lähti varhain eilisaamuna koti-Suomeen: "Nähdään joskus marraskuussa". Niinpä. Nyt seuranani ovat vain runsaslukuiset hämähäkit, jotka eivät ehkä aivan korvaa kumppania ja koiria. Mutta kuten todettua, elämä on valintoja, eikä kaikkea voi saada.

Surullinen uutinen on niin ikään vetänyt vähän siipeä maahan hiljaisempina hetkinä: Selma-koiruus lähti Sandy-siskonsa luo heti Englantiin saapumistamme seuranneena yönä. Eihän sekään kesken ikiään kuollut; joulukuussa sille olisi tullut 14 vuotta täyteen. Se oli myös loppuun asti varsin virkeä ja hyväkuntoinen. Siksi lähtö tulikin jonkinmoisena yllätyksenä kaikille. Varsinkin, kun Sandystakin jouduimme luopumaan vasta muutama kuukausi sitten.

Selman osalta olen vielä kantanut lievää huonoa omaatuntoa aina siitä asti, kun luovuin siitä kuusi vuotta sitten. Tokihan sillä oli vanhempieni luona mainiot oltavat, mutta silti koin jollain tapaa toimineeni periaatteitani vastaan - vaikka ratkaisu varmasti oikea olikin. Tietysti luopumisen tuska on vanhemmille nyt kahta kovempi, mutta niinhän se menee.

Kolmitaso-Fokker eli Punaisen Paronin kone oli ulkoilemassa naapurikentältä.

Mutta palatakseni iloisempiin asioihin: viikonloppuna ehdimme pyöräillä noin sata kilometriä; jotakin riemua on siis siitä, että on järjestänyt itsensä Iso-Britannian Tanskanmaalle. Retkeilymielessähän tämä osa saarta ei ole likikään niin inspiroiva kuin esimerkiksi Koillis-Englanti, jossa vietin syksyn vaihto-opiskelijana vuonna 1999.

Lauantain vietimme Duxfordissa, eli museoksi muutetulla sotilaslentokentällä, jossa kävimme lentonäytöksessä pari kesää sitten. Nähtäväähän siellä riitti, ja riittää edelleen. Loistavan sään riehakoittamina heittäydyimme peräti hurjiksi ja maksoimme itsemme 30-luvun kahdeksanpaikkaisen, kaksitasoisen matkustajakoneen kyytiin*.

Sunnuntaina suuntasimme fillarimme pohjoiseen, eli Elyn kaupunkiin, jossa pällistelimme kuuluisaa katedraalia kelpo turistien tavoin ja mietiskelimme sitä puuhakasta 1500-luvun piispaa, joka reformaatioinnossaan käski särkeä kirkostaan niin pyhimysten patsaat kuin lasimaalauksetkin. Noin 30 kilometrin menomatka oli sukkela polkea myötätuuleen, mutta takaisin tullessa peltojen yli Pohjanmereltä tohottava tuuli pisti pohkeet töihin.

Ja nyt on siis palattu arkeen - kumpikin tahoillaan. Tänään oli ohjelmassa muun muassa tutustuminen yliopiston kirjaston käsittämättömän sekavaan luokitusjärjestelmään. En enää ihmettele yhtään, miksi laitoksen johtaja kehotti ottamaan yhteyttä slaavilaisen osaston vastaavaan ja pyytämään tältä kokoelmien ja tietokantojen henkilökohtaista esittelyä.
 
Jotenkin systeemi toi mieleen omat tiedostoni ja sen sumean logiikan, jolla niitä kulloinkin on kansioihin tallenneltu. Tosin luulen, että tietokoneeltani on aavistuksen verran helpompaa löytää etsimänsä kuin - kirjastonhoitajan sanoin - "varsin omaperäisestä" kirjastojärjestelmästä.

*de Havilland Dragon Rapide

Viisausitiöitä

Pagistaan on vaihtanut menestyksellä päämajaansa. Tai ainakin toistaiseksi kommelluksilta on vältytty. Siippa toimi allekirjoittaneen sherpana - hän kantoi sankarillisesti huimat kaksi rinkallista rompetta - ja jäi tänne etätöihin viikoksi. Käytetyt maastopyörät ostettiin viime hetkellä: opiskelijat tulevat kaupunkiin ensi viikolla ja sen jälkeen fillareita on turha kysellä. Vasemmanpuoleinen liikenne vaatii erityistarkkuutta, mutta muuten polkupyörä on Cambridgen tasaisessa maastossa oiva kulkupeli.

Asettuminen ja vierailevan tutkijan statuksen realisoiminen ovat vaatineet omat byrokraattiset mutkansa, joihin on mennyt lähes koko viikko. Sävelet alkavat olla selvillä, joten ensi viikosta alkaen täällä väännetään huippututkimusta - luotan siihen, että jo pelkkä oleilu kunnianarvoisassa akateemisessa ympäristössä siivittää keskinkertaisenkin tekeleen huimaan lentoon. Ehkä kannattaa myös hengitellä ahkerasti keskiaikaisten kirkkojen ja historiallisten pubien ilmaa; siinä kenties leijuu vuosisataisia viisausitiöitä, jotka riittävänä pitoisuutena jalostavat aivoja.

Paheksuttavaa

Asiaansa lujasti uskovissa on hehkua, jonka edessä heikompi mieli hiljenee ja nöyrtyy.

Kuten tänään siinä sedässä, joka pyöräili aamulenkillä vastaan jalkakäytävän vasenta laitaa. Minä hölkkäsin samaisen jalkakäytävän oikeaa laitaa pysyäkseni poissa niiden lukuisten muiden pyöräilijöiden tieltä, joille ajoradan toisella puolen oleva pyörätie ei jostain syystä kelvannut.

Suu tiukkana viivana polkeva herra näytti koko olemuksellaan, ettei senttiäkään väistetä. Eikä väistetty, paitsi minä piennarnurmikolle.

Ilmeestä päätellen kävelytiellä juokseminen oli sedästä tuiki paheksuttavaa.

Joku ehkä jo arvasikin, että olen taas vaihteeksi Joensuussa.

Pärjää vielä aivan hyvin

Jupperissa, Nummitien varrella kasvava 30-metrinen tammi on Espoon luontokohteet-julkaisun mukaan yksi Espoon korkeimmista. Tien yli kauniisti kaareutuvalla, rauhoitetulla puulla on ikää noin 150 vuotta.

Kävin tänään pyöräilemässä Espoon Pitkäjärven ympäri ja ihailin kauniita, vanhoja taloja ja pihapiirejä järven itärannalla. Näinpä sen kuuluisan Linnaisten kartanonkin, jonka nimi saa yhä aikaan kauhuromanttisia väristyksiä selkäpiissä. Tosin olin lapsena kovin pettynyt, kun Topeliuksen kertomuksessa - ja Valentin Vaalan ohjaamassa elokuvassa - kummittelijaksi paljastuikin salakäytäviä pitkin hiippaillut mummo eikä oikea aave. Mikä antikliimaksi!

Toivottavasti en nyt pilannut keneltäkään yllätystä.

Apropos pyöräily, olen jo pari vuotta käynyt jaakobinpainia uuden polkupyörän hankkimisen tiimoilta. Nykyinen seitsenvaihteinen, jämäkkä hybridipyörä on ollut minulla viisitoista vuotta, ja olen ollut siihen enemmän kuin tyytyväinen. Tosiasia kuitenkin on, että se alkaa olla eläkekunnossa. Öljyttynä ja huollettunakin se ronksuu, raksuttaa, vongahtelee ja rusahtelee. Uskollinen ratsuni myös vingurtaa hieman muistona lehdenjakovuosista, jolloin kuljetin sen sarvissa kahta painavaa lehtilaukkua ja tarakalla yhtä (nykyään jakajilla näyttää olevan vetokärryt; pullamössösukupolvi!).

Kun käytin pyörää viimeksi huollossa, minua valistettiin, että suurehko remontti olisi pian tarpeen. Hinta-arvio uusine osineen liikkui samoissa lukemissa kuin uuden pyörän hinta. Tänä keväänä taloutemme teknisimmin suuntautunut osapuoli teki pyörälleni kotihuollon ja varoitti, että edessä saattaa olla ongelmia; osat alkavat olla jo niin kuluneita.
- Se kestää sen minkä se kestää. Se voi hajota huomenna tai kolmen vuoden päästä, hän arvioi minun jupistessani lausunnon turhauttavasta, joskin ymmärrettävästä ympäripyöreydestä.

Jos ajelisin vain kotikulmilla kauppa- tai työmatkoja, voisin hyvin pitää pyörän niin sanotusti loppuun. Mutta kesäaikaan intoudun usein polkemaan monen kymmenen kilometrin lenkkejä, tai tekemään vielä pidempiä retkiä. Ajatus liftaamisesta kotiin joltakin bussiyhteyksien takana olevalta syrjäkylältä ei oikein houkuta.

Uuden pyörän hankkiminen arveluttaa kuitenkin kahdesta syystä. Ensinnäkin retki- tai hybridipyörä on keskihintaisenakin tyyris hankinta. En tarvitse enkä tahdo kallista huippupyörää, mutta haluan vuosia kestävän kumppanin, jonka kanssa pystyy taittamaan matkaa sujuvasti muuallakin kuin kaupungin tasaisilla pyöräteillä. Toisekseen kiusaannun ajatuksesta, että ostaisin rehvakkaasti uuden kulkupelin, vaikka entiselläkin pärjää vielä aivan hyvin.

Pärjää sen minkä pärjää. Ehkä tämän kesän, ehkä kolme seuraavaakin. Tai sitten pyörä leviää täysin palvelleena alta viikon päästä veivatessani jossain pöpelikössä kaatosateessa kolmenkymmenen kilometrin päässä kotoa.

Sanokaa minun sanoneen, tämä jahkaminen ei lopu, ennen kuin mainittu skenaario on lopulta toteutunut.

Keväännytty

Tuomen lehdet ja nuput kasvavat silmissä. Vielä ripaus lämmintä sadetta, ja maailma vihertyisi yhdessä yössä. Pelto-ojiin on ilmestynyt kuturyppäitä, joiden tuntumasta kuuluu pulskahtelua. Pitäisi mennä vasiten illansuussa kuuntelemaan, onko kyseessä tavallinen, kurnuttava sammakko vai haukahteleva viitasammakko.

Pagistaanissa on keväännytty muun muassa pesemällä ikkunat, vaihtamalla vihdoinkin loput mullat, siivoamalla parveke ja avaamalla pyöräretkikausi.

Henki vai kirjain

Aina toisinaan nousee esiin kysymys, noudatetaanko lain tai ohjeen henkeä vai kirjainta.

Oletetaan, että henkilö - fysiikaltaan syntymäjäykkä pökkelö - kärsii hiljakseen kumuloituneesta, yhä kivuliaammaksi äityneestä selkäjumista. Fysioterapeutin ohjeena on antaa selälle parin viikon parantumisrauha. Ei lainkaan juoksemista, ei kuntosalivätkytyksiä, ei kävelyäkään puolta tuntia pidempään (viimeksi mainitun toteuttaminen on haasteellista, jos huushollissa on kaksi virkeää koiraa ja kakkosulkoiluttaja toisella puolella maailmaa). Rauhallista vesijuoksua saa harrastaa pari kertaa viikossa, ja selkää on venyteltävä päivittäin ohjeiden mukaan. Takaisin päiväjärjestykseen on lupa palata marraskuun kontrollikäynnin jälkeen, jos tilanne on rauhoittunut.

On toki mukava tietää, ettei kipujen syynä ole mikään hankalampi vaiva. Mutta ukaasit ovat kovia, jos on totuttanut itsensä runsaanpuoleiseen ulkoilma-annokseen vastapainoksi nenä näytössä istumiselle. Oletetaankin edelleen, että henkilö, ilahtuneena siitä, ettei pyöräilemistä ole suoranaisesti kielletty, ajaa sytkyttelee reipasta vauhtia Espoon Leppävaarasta Helsingin Kallioon ja takaisin viileänkirpeässä syyssäässä. Ei kai hyötyliikunta voi pahasta olla?

Vastaus alun kysymykseen löytynee henkilön tuskaisesta ilmeestä ja oudosta kiemurtelusta työtuolissa. Siinäpä sitä nyt vaihdetaan asentoa kankulta toiselle ja mietitään, jakavatko asiantuntijat neuvojaan lämpimikseen, vai voisiko niillä olla syvällisempi merkitys.

Todettakoon kuitenkin, että meditatiivisen leppoisa värkkäys- ja teetuokio Lupiinin kauniissa kodissa oli ehdottomasti reissun väärti.