Turismia, teehetkiä ja siivekkäitä

Brittein saarilla syyskesä venyy pidemmälle kuin Suomessa. Vielä lokakuussa sää muistuttaa suomalaisen elokuun loppupuolta parhaimmillaan viileine öineen ja kirkkaine päivineen. Hyvää tuuriakin on ollut mukana; yhtään täyttä sadepäivää ei ole kolmessa viikossa kohdalle osunut.

Takaisinmaksun aika koittanee kyllä pian talven lumettoman ja vetisen irvikuvan muodossa. Aamut ovat jo varsin kylmiä ja välillä sataa tihuuttaa juuri sillä sumumaisella tavalla, jonka muistan edelliseltä Englannin-jaksoltani. Toisaalta kevät tuleekin jo helmikuussa.

Myös viikonloppuisin on ollut kelpo pyöräily- ja retkeilysää. Viikko sitten lauantaina pistäydyin Grantchesterissa Cam-joen rantaa pitkin. Suosittu kävelyreitti kulki luonnonsuojelualueen ja laidunniittyjen läpi. Pitkästä aikaa tuli asiakseen ulkoilutettua myös kameraa. Niin paljon kuin koiria ja niiden lenkitystä kaipaankin, kaksi remmin päässä kekkelehtivää, energistä otusta ovat valokuvaamiselle tehokas vasta-aihe.

Mainittu kylänen - siis Grantchester - on tunnettu ennen muuta The Orchard-hedelmätarhakahvilastaan. Siellä viettivät 1910- ja 20-luvuilla englantilaista boheemielämää muun muassa Rupert Brooke, Virginia Woolf, Bertrand Russell, Maynard Keynes ja Ludwig Wittgenstein - kaikki oman aikansa kirjailijoita tai älyköitä. Sittemmin siitä tuli suosittu käyntipaikka Cambridgen opiskelijoiden keskuudessa varsinkin kevätaikaan. Sitä se on kuulemma edelleen; jokea pitkin punt-veneellä matkaten on kätevä piipahtaa teellä tai shampanja-aamiaisella.

Seuraavana päivänä - kahvilan toffeekakun energisoimana - pistäydyin pyörällä katsastamassa Anglesey Abbey-nimisen kartanon. Se edusti 1920-luvulta 60-luvulle täysiverisesti englantilaisen yläluokan elämäntapaa hulppeine puutarhoineen, taidekokoelmineen ja aistikkaasti sisustettuine salonkeineen ja vierashuoneineen. Erityisesti ruokasali teki vaikutuksen: siellä oli nähtävissä vielä paikalla aiemmin sijainneen keskiaikaisen augustinolaisluostarin holvirakenteet.

Omistaja, lordi Fairhaven, teki sittemmin kulttuuriteon testamenttaamalla kokonaisuuden National Trustille, joka on täällä suuri(n) kulttuuriperintöä ja historiallisia rakennuksia suojeleva säätiö. Sen haltuun Anglesey Abbey siirtyi vuonna 1966.

Viime sunnuntaina osa-aikainen turisti viritti pyöräilykypärän päähänsä, etsi edelliskertaa vähemmän ruuhkaisen reitin ja polkea sytkytteli jälleen Duxfordiin, jossa oli luvassa syksyn viimeinen lentonäytös. Hieman kirpaisi ajatella lentokonehullua siippaa, joka samaan aikaan haravoi lehtiä ja keritsi koiria koti-Suomessa. Sitä paitsi ainahan olisi hauskempaa olla liikkeellä hyvässä seurassa kuin yksin (tosin ainakin allekirjoittaneen tapauksessa yksin liikkuminen päihittää vähemmän samanhenkisen seuran, jonka viihtyminen huolettaa jatkuvasti, vaikka tietääkin, että jokainen kantaa vastuun omista tuntemuksistaan - no, tämä pätee ainakin retkeilyyn, miksei muuhunkin).

Mutta näytös oli yhtä kaikki komea: tarjolla oli toisen maailmansodan aikaisia koneita Mustangeista "Lentävään linnoitukseen" ja Spitfiresta Dakotaan uudempia taitolentokoneita ja koptereita unohtamatta. Aurinko paistoi, väkeä oli liikkeellä laumoittain, paistorasva kärysi ja ilmassa oli suuren ilmailujuhlan tuntua höystettynä ripauksella brittiläistä patriotismia.

Liki kahdeksan vuoden siedätys on tehnyt tehtävänsä; seuraan tätä nykyä moottoroituja lentäväisiä - etenkin historiallisia sellaisia - aidolla mielenkiinnolla. Mutta eiköpähän mieskin tunne muutaman linnun enemmän kuin ennen minun matkaani lähtemistään.