Kroonisesti hämmentäviä

En ole koskaan pitänyt kohteliaana vänöttää suureen ääneen vierailumaan epäkohdista. Eihän kyläillessäkään haukuta isäntäväen asumusta ja elintapoja. Joitakin kroonisesti hämmentäviä arkisia outouksia Iso-Britanniassa kuitenkin on, olkoon vaikka miten vanha sivistysmaa ja entinen mahti-imperiumi.

Ensimmäinen on sekoittajien puute. Ajattelin, että toki vuoden 1999 jälkeen vesihanapolitiikka olisi ehtinyt järkeistyä täälläkin, mutta eipäs vain. Enimmäkseen törmää edelleen lavuaareihin, joiden toiselle laidalle on asemoitu kylmä- ja toiselle kuumavesihana. Tarkoituksena lienee, että esimerkiksi käsienpesua varten lavuaariin pannaan tulppa, lasketaan vesi ja pestään kädet siinä - mutta eihän sellaista viitsi varsinkaan julkisissa vessoissa tehdä. Niinpä saa valita, polttaako vai kohmettaako saippuaiset näppinsä.

Toinen on kaasulämmitys yhdistettynä talojen hataraan eristyspolitiikkaan. Britit valittavat kovasti kaasun nousevasta hinnasta ja kasvavista lämmityskuluista, mutta enimmäkseen taloissa on edelleen yksinkertaiset ikkunat. Ainakin vanhemmissa asumuksissa - itse asun 30-luvulla rakennetussa talossa, mikä ei täkäläisittäin edes ole kovin vanha - ikkunoiden sisäpuolelle kertyy yöllä kosteutta. Vuokraemäntäni neuvoikin, että aamulla kotoa lähtiessä kannattaa jättää ikkunat raolleen, että kosteus pääsee haihtumaan. Ikkunoiden alla on tietysti patterit, joten kallis kaasu karkaa hukkalämpönä taivaalle edistämään niin ilmastonmuutosta kuin asukkaan lompakon laihtumistakin.

Kolmas ovat liikennevalot. Risteyksessä kaikki jalankulkijoiden vihreät vaihtuvat yhtä aikaa - ja vain hetkeksi. Silloin pitää juosta kuin viimeistä päivää, jos ei halua odottaa toista viittä minuuttia uutta vaihtumista. Jos leveämpi katu on jaettu niin, että sen ylityksessä on kahdet jalankulkuvalot - napilla toimivat - ei niissä ole minkäänlaista koordinointia. Yleensä se itsestä kauempi vaihtuu vihreäksi ensin, mikä vähintään kaksinkertaistaa lopullisen odotteluajan.

(Luokkayhteiskunnan puimisen jätämme ehkä suosiolla tuonnemmaksi. Loppuviikosta vierailulla ollut siippa innostui tutkimaan oikein urakalla englantilaisen nobiliteetin kiemuroita markiiseista herttuoihin; näihin saatetaan Pagistaanissakin vielä palata.)

Muutenhan täällä on mahdottoman kiva asua, tuhansien vuosien historia vyöryy päälle joka puolelta ja luonto tarjoaa toisenlaista ihmeteltävää kuin pohjoisella havumetsävyöhykkeellä. Turismia onkin edelleen harjoitettu tutkimustyön vastapainoksi. Viime viikonloppuna mylttäsin maastopyörälläni noin 30 kilometriä koilliseen sijaitsevalle luonnonsuojelualueelle nimeltään Wicken Fen.

Vuonna 1899 perustettu suojelualue on yksi Englannin vanhimmista ja koostuu kuivattamattomasta turvemaasta kosteikkoineen. Sitä halkovat jo keskiajalla kaivetut kanavat ja vesiväylät. Muutenhan hyväkasvuiset maat on kuivatettu aikaa sitten viljelykäyttöön; reitti alueelle kulki vilja- ja sokerijuurikaspeltojen läpi.

Suomalaisiin suomaisemiin tottuneeseen Wicken Fen ei tehnyt mitenkään jyrähtävää vaikutusta - se on lähinnä kaislikkoinen rääseikkö, jonka poikki vedetyt suorat ojat tuovat mieleen Vapon valjastamat turvesuot. Mutta sen arvo onkin muualla kuin näyttävyydessä: kulttuurimaisemaksi kesytetyssä Etelä-Englannissa linnuille ja muulle eläimistölle ei ole liikoja pusikoita ja koskemattomia kosteikkoja. Sama koskee tietysti kasvillisuutta.