keskiviikkona, helmikuuta 28, 2007

Jäkälä narisee

Karvaisen assistentin mielestä aamuhetki ei ole kullan kallis, eikä madoillakaan mitään tee, jollei satu olemaan lintu (meitä muita taas ilahduttaa kovasti se, että aamuseitsemältä alkaa olla valoisaa, ja että päivänvaloa riittää jo pitkälle illansuuhun).

- - -

Ja sitten vanha jäkälä vyöttää kupeensa ja harjoittaa hieman tyhjännarinaa.

Tuohtunut kahden tytön äiti avautui taannoin partioleirin oloista Helsingin Sanomien yleisönosastolla. Perjantai-illan tarkistussoitto (!) viikonloppuleirille oli paljastanut, että "paikka, jossa lapseni olivat, oli tasoltaan huono". Kaminalla lämmitettävä mökki oli sähköistämätön, eikä siellä ollut jääkaappia. Vesikin oli kannettava avannosta. "Tietä ei ollut mökille saakka, vaan auratulta yksityistieltä piti kävellä 500 metriä hankeen tallautuneella polulla metsässä."

Voi kauhistus! Partioleirillä! Käveltävä metsässä jääkaapittomalle mökille! Äiti oli päätynyt hakemaan lapsensa pois ensimmäisen yön jälkeen. "Tytöt olivat väsyneitä ja valittivat päänsärkyä. Kengät, vaatteet ja jopa makuupussit olivat märät ja haisivat voimakkaasti kamiinan savulle. Mitenhän olisi puolitoista vuorokautta vielä selvitty?"

Ei, ei varmasti mitenkään.

Vanhemman huolta vähättelemättä tekee mieli kysyä, mitä partioleiriltä oikein on odotettu (semminkin, kun äiti itse ilmoittaa olevansa entinen partiolainen)? Kuten kirjoituksen kirvoittamissa vastineissa todettiin, partion perusajatuksena on lasten ja nuorten omaehtoinen toimiminen luonnossa. Jääkaappi, keskuslämmitys, mikroaaltouuni ja vesihana eivät ole elinehtoja. Puolen kilometrin kävelyn metsäpolulla ei pitäisi olla ylivoimaista yhdellekään terveelle kymmenvuotiaalle. Jos vaatteet kastuvat, arvostaa kuivaa päällepantavaa kahta enemmän. Samoin muihin mukavan elämän itsestäänselvyyksiin on terveellistä ottaa toisinaan hieman etäisyyttä ikään, siviilisäätyyn ja sukupuoleen katsomatta.

Muistan (hohhoo, jaajaa) omilta sudenpentuajoiltani innokkaasti odotetut ja jälkikäteen haikeudella muistellut leirit, joilla nukuttiin syksypimeällä sateisessa metsässä puolijoukkueteltoissa. Tikkupullaa nuotiolla kärventäessä ei jääkaappi käynyt mielessäkään, ja vaatteet haisivat takuuvarmasti savulle kotiin palatessa. Lienevät olleet märkiäkin. Sehän oli osa huvia.

Erona huolestuneen äidin kuvailemaan tilanteeseen oli tosin se, että retkillämme oli - muistaakseni - mukana aikuisia, kun taas kyseisellä mökkileirillä vanhimmat osallistujat olivat olleet 14-vuotiaat vartionjohtajat. Toisaalta 80-luvun alkupuolella ei ollut kännyköitä, joilla olisi saanut hälytettyä apua, jos joku meistä ipanoista olisi kajauttanut kirveellä koipeensa tai saanut yllättäen 40 asteen kuumeen. Uskon kyllä nelitoistavuotiaiden olleen täysin tehtäviensä tasalla.

No, niin moraalisesti hekumallista kuin kanssaeläjien kannanottojen kauhisteleminen onkin, lienee hyvä muistaa, että kyse on vain yhden vanhemman näkemys asiasta. Emme tiedä sitäkään, mikä asioiden todellinen laita oli.

Luulen kuitenkin, että suurin osa partiolaisista ja heidän vanhemmistaan pitää itsestään selvänä, että talvileirillä vesi kannetaan avannosta.

Ellei sitä sitten sulateta lumesta.

tiistaina, helmikuuta 27, 2007

Poikkitieteellinen

Niin se kai on, että hullu paljon työtä tekee.

Helsingin Sanomat

maanantaina, helmikuuta 26, 2007

Syrjähyppyjä

Ruumiinliikunnon ja ulkoilman vajaukseen tympiintynyt, vielä puolikuntoinen toipilas päätti suoda itselleen lounaanjälkeiset nokoset. Ensin mukillinen kahvia; varma keino taata luonnollinen herätys varttitunnin päästä.

Ryömiessäni pökerryksissä ja tukka pystyssä raskaan, romanialaisen villapeiton alta (sen kotikutoisen, johon olen aina epäillyt kudotun valeriaanasäikeitä) katsoin kelloa harittavin silmin. Melkein kolme. Täydellistä tiedottomuutta oli kestänyt lähes kaksi tuntia.

Ehkä se oli sitten tarpeen.

- - -

Mennyttä maailmaa työkseen tonkivan päiviä ovat viime aikoina piristäneet syrjähypyt kulttuuriantropologian ja uskontotieteen puolelle. Historiantutkimus - semminkin uudentyyppinen, positivistiseen tapahtumien luettelointiin etäisyyttä ottava tutkimus - on siinä mielessä erikoinen ala, että käsitteellinen työkalupakki pitää täyttää pitkälti lainavasaroin ja -taltoin. Täyttää se silti pitää, ja huolellisesti. Vaikkapa viime aikoina pyörittelemäni myytti (myth) ja pyhä (holy, sacred) ovat käsitteitä, joiden kehnosta määrittelystä tulee narahtamaan ennemmin tai myöhemmin.

Kuten László Vörös tiivistää, tässä on kollektiivisen tukistuksen paikka meille historiantutkijoille:

"In much professional historiography it was and still is usual that the 'nature' of the concepts and terms used in the work of analysis is ignored. Many key words, such as 'identity', 'nation', 'nationality', 'nationalism', 'patriotism', 'ethnic group', 'ethnicity', 'people (folk)', 'society', 'class', 'state', 'modernisation', 'modernity', are often used without any specification, instead relying on their common understanding, as they were and are used in everyday language. The confusion of the categories of practise with categories of analysis is in my opinion one of the most intricate problems and one of the biggest challenges for professional historiography as a discipline. In his or her research a historian works with the written sources which have survived, which have to be, in all respects, perceived as a part of the discourse of the period. As the basic rule of historical source critisism teaches us, in our scrutinising and interpreting these we have to abstain to the greatest extent possible from imposing anachronistic meanings onto historical realities."

- László Vörös: "Methodological and Theoretical Aspects of 'Social Identities' Research in Historiography". Kirjassa Frontiers and Identities: Exploring the Research Area. CLIOHRES (Creating Links and Innovative Overviews for a New History Research Agenda for the Citizens of a Growing Europe), 2006.

sunnuntaina, helmikuuta 25, 2007

Taittumassa

Kämmekkädiiva vaati päästä toiseenkin lähikuvaan. Menköön nyt sitten.

Myös muu sisäkasvikansa on herännyt uuteen kasvuun valon ja mullanvaihdon myötä. Multaan tökätyt valkosipulinkynnet puskivat muutamassa päivässä ilmoille yli kymmensenttiset versot.

Huomio aamukahvipöydässä: pihan oravien harmaat selät alkavat ruskettua. Luontokappaleet - ihminen mukaan lukien - ovat tuskin ehtineet virittyä viivästyneeseen talveen, kun se on jo taittumassa kevääksi.

Hämmentävää.

lauantaina, helmikuuta 24, 2007

Elävien kirjoihin


Vuosikaudet kammoksuin pöyhkeänkoreita, jalostettuja hybridiorkideoja, enkä suurin surminkaan olisi hankkinut moisia omalle ikkunalleni. Muutenkaan orkideat eivät juuri kiinnostaneet. Kuluvana talvena allekirjoittaneeseen iski kuitenkin odottamaton kämmekkäkuume, jonka ensimmäisenä - muttei ehkä viimeisenä - seurauksena kotiin kulkeutui erikoisuudesta markettikasviksi muuttunut Phalaenopsis.

Siellä se istuu makuuhuoneen ikkunalaudalla itseensä tyytyväisen näköisenä.

Kuumeesta puheenollen, Pagistaanissa on aloitettu paluu elävien kirjoihin neljän horkkaisen päivän jälkeen. Miten hienoa onkaan, kun ei palella eikä hikoiluta, jaksaa istua ja seisoa, mitään paikkaa ei särje ja hapenotto alkaa onnistua ilman kouristuksenomaisia yskänpuuskia. Jo syvään hengittäminen on silkkaa juhlaa muutaman päivän kivuliaan läähättämisen jälkeen.

Miltähän toipuminen tuntuu, jos on ollut sairaana oikeasti ja pitkään?

keskiviikkona, helmikuuta 21, 2007

Vihreää

Kun ruumiinlämpö kipuaa 38 asteen paremmalle puolelle alkaa olo tuntua hieman epätodelliselta. Etenkin, kun on tottunut pitämään lentsunsa kuumeettomina.

Pidot sen kun paranevat, kun silmissä alkavat välkkyä tutut sahalaitakuviot.

Väitän, että migreenin ja kuumeen yhteisvaikutus voi hyvinkin päihittää vaikkapa psykoaktiivisten sienten aikaansaaman olotilan. Jälkimmäisestä on tosin vain välillistä kokemusta kulttuuriantropologian luennoilta, joilla opettajamme sangen vapautuneesti kertoi omista sieniretkistään. Kaikki oli kuulemma vihreää ja hän tunsi jonkin jumaluuden läsnäolon.

Sitä odotellessa.

- - -

Apropos kulttuuriantropologia: Pagistaaniin ystävällismielisissä diplomaattisuhteissa oleva Impivaara on parhaillaan tutustumassa ikebanan, teeseremonioiden ja teknovessojen maahan ja, mikä mukavinta, näyttää raportoivan retkestään kohtalaisen säännöllisesti.

Liikkeellä

Sitä harhautuu kerta toisensa jälkeen luulemaan liikoja omasta vastustuskyvystään, kun on - silkalla onnella - selättänyt pari talvista flunssanalkua heti kättelyssä.

Niinpä sitä jättää huomiotta oudon kutinan syvällä keuhkoputkien uumenissa ja tarpoo tiistaiseen tapaan uimahallille pakkasaamun viimassa. Käy kuntosalilla, vesijuoksee tovin ja nauttii lopuksi kunnon löylyistä. Tarpoo sitten takaisin ihmetellen, mikä jalkoja oikein painaa.

Iltapäivällä työpöydän ääressä viluttaa. Lisävillapaitakaan ei asiaa auta. Päässä jyskyttää, kutina voimistuu joka hengenvedolla muuttuen pian kivuliaaksi, raudanmakuiseksi yskäksi. Vastahakoisesti esiin kaivettu kuumemittari vahvistaa epäilykset.

Sitähän on nyt liikkeellä. Ja typeryydestään joutuu maksamaan (vaikka kai se olisi iskenyt joka tapauksessa).

tiistaina, helmikuuta 20, 2007

Pelottavan pienestä

Joskus asiat ovat pelottavan pienestä kiinni. Kyytön eli itäsuomenkarjan* tärkein reservaatti ja geenipankki on ollut Sukevan vankilan avo-osaston maatila, jossa on hoidettu viittäkymmentä kyyttöä vuodesta 1985. Kaikkiaan kyyttöjä on jäljellä noin 400, ja niiden ainutlaatuisella geeniperimällä on tärkeä merkitys pohjoisten alkuperäisrotujen suojelussa.

Nyt oikeusministeriö on sulkemassa Sonkajärvellä sijaitsevaa avo-osastoa sellaisella vauhdilla, ettei naudoille ehditä etsiä uutta paikkaa, vaan niitä uhkaa teurastus. Käytännössä näin suuren eläinmäärän menetys merkitsisi koko rodun kuolemista sukupuuttoon.

Luulen kyllä, että asia järjestyy jollain muulla tavoin. Ei kai tällaista voi tapahtua Suomessa 2000-luvulla? Eihän?

*Kuva on lainattu ko. sivulta.

maanantaina, helmikuuta 19, 2007

Pullalla tai ilman

Pagistaanissa vietettiin eilen laskiaisen sijaan kiipiäistä.

On aina yhtä hämmästyttävää katsella kiipeileviä, ratsastavia tai mäkeä laskevia lapsia; he ovat luonnostaan rentoja ja pelottomia, kun taas jäykkä, kömpelö ja elämän varovaiseksi höykyttämä aikuinen joutuu etsimällä etsimään tuntuman omaan kehoonsa opetellessaan uusia tapoja käyttää sitä (tai pikemminkin kerratessaan unohtuneita tapoja; useimmat lienevät lapsena kiipeilleet puissa, kielletyillä tikapuilla ja ties missä).

Kaikkea muuta kuin esteettinen pyllistely, pungertaminen ja kurkottelu nivusistaan valjaisiin kiinnitettynä on syntymäsuorittajalle jälleen yksi hilpeä muistutus siitä, ettei itseään tarvitse ottaa kovin tosissaan.

Totisuus on kaukana myös hetkestä, jolloin köydellä varmistamani* urosvahvistus - jonka eteneminen on varsin varmaa ja kaunista katsottavaa - hyppää seinältä köyden varaan tavallista lennokkaammin. Viisitoista kiloa painavampi mies saa aikaan kellonpunnusilmiön: allekirjoittanut kohoaa vuorostaan valjaiden varassa keveästi ilmaan. Ei onneksi niin ylös, että köyden toisessa päässä keikkuva elämäni valo tärähtäisi kanveesiin.

Perinteisempää laskiaisenviettoa edustaa tänä vuonna runollisen muhkea setsuuripulla säärystimenneulonnan lomassa. Ihmisten - mukavien ja elävien ihmisten - seura on etätyöläiserakolle silkkaa ylellisyyttä pullalla tai ilman. Ja hyvin tarpeen, mistä todistaa hämmennykseni Hurinan kysäistessä iloisesti, mitä kuuluu.

Hyvää kuuluu, oikein hyvää, muttei paljoa puutu, etten hätäpäissäni sorvaa vastaustani muinaisvenäjäksi. Pian sentään vertyvät sekä kieli että mieli.

Kiitos.

*Turvallinen varmistaminen opetellaan pareittain heti alkeiskurssilla: toinen kiipeää ja toinen pitää huolen, ettei köysi pääse missään vaiheessa - varsinkaan mahdollisen putoamisen myötä - löystymään ja kaveri putoamaan.

perjantaina, helmikuuta 16, 2007

Ei pidä

Pagistaanin teesien joukkoon lyötäköön muistutus hatarakalloiselle kansalle: herkkävatsaisen henkilön ei pidä ksylitolilla makeutettuja pastilleja nauttiman. Ei ainakaan kolmea enempää iltapäivän aikana (näköjään pysyvää muistijälkeä ei tehnyt edes vuosien takainen, ikimuistoinen episodi "junamatka ja sadan gramman pussi sokerittomia lakritsikissoja" ).

Päänsäryssä tai vatsakouristuksissa - myös typeryyttään itseaiheutetuissa - on se hyvä puoli, että kun ne vihdoin loppuvat, elämä tuntuu hetken aikaa ekstaattisen hienolta.

torstaina, helmikuuta 15, 2007

Turvallisuus ennen kaikkea

Ilmoitus kaupunkilehdessä:

MÄYRÄKOIRANAARAS ruskea, 6 kk vanha. Rokotettu, passi, maadoitettu.

The Historian

Valakialaisruhtinas Vlad Tepesin alias Seivästäjän alias Drakulyan (1431-1476) kuva on lainattu täältä.

Historiantutkija sai joululahjaksi Elizabeth Kostovan historiallisen kauhujännärin The Historian. Sen verran kiirettä on alkuvuodesta pitänyt, että luin kirjan loppuun vasta viikonloppuna. Mukaansatempaamattomuudesta ei suinkaan ollut kyse, päin vastoin.

Moderni vampyyrikertomus on laatutyötä alusta loppuun. Tarina on samanaikaisesti sekä hyvin kirjoitettu dekkari (allekirjoittaneen mielestä esimerkiksi Da Vinci-koodi on tähän verrattuna sangen hentoista tavaraa) että kunnioitettavan määrän taustatyötä vaatinut, pohdiskeleva puheenvuoro menneisyydestä ja sen historiaksi kirjoittamisesta.

Joskus hybriksen vallassa olen haaveillut kirjoittavani historiallisen romaanin. Jos taitoa löytyisi huomattavasti enemmän kuin löytyy, haluaisin kutoa kokoon jotakin tällaista. Suosittelen.

Kirjan tapahtumapaikkoja ovat muun muassa Romanian alueen keskiaikaiset luostarit, joista tässä Sucevita (tasan neljä vuotta sitten ilmestynyt jutuntekeleeni luostareiden maailmankuuluista freskomaalauksista löytyy täältä, jos aihe jotakuta kiinnostaa).

keskiviikkona, helmikuuta 14, 2007

Vain olennaiseen

Postiluukusta ilmestyi korea, lakanankokoinen mainos uudesta naistenlehdestä "Sinulle, jolla on aikaa vain olennaiseen". Päätoimittajan ensimmäinen virke kertoo lehden olevan "kuin lahja kauniissa kääreessä, jossa tärkeintä on kuitenkin ajatus".

Koska minulla on aikaa vain olennaiseen, jätän väliin "huippuunsa hiotun naistenlehden", joka tarjoilee mahdolliselle lukijalleen ensimaistiaisiksi kömpelöä kieltä.

Ellei sitten ajatus ole juuri kauniissa kääreessä, jolloin kyse on suorastaan ihailtavasta rehellisyydestä.

Kohoaa

Jos työ tuntuu tervassa tarpomiselta ja kyynisyyden kirous kurkkii nurkan takana, jätäpä uutissivuston silmäily ja kolmas kahvimukillinen väliin. Sulje sen sijaan silmät ja oikaise istumatyöläisen käpristynyt kehoparka toviksi Ennio Morriconen kutomalle sävelpatjalle*. Jos vielä riepoo ja ahistaa, lisää pään alle Deep Forestin pehmeäksi pöyhimä tyyny.

Jo kohoaa iloton ihmismieli korkeampiin sfääreihin ja Markus Kajon sanoin selkäpiissä soipi hyy.

Sitten voi taas hakea sitä kahviakin ja vilkaista, missä nyt paukkuu.

*Mitä kyynistymiseen tulee, kannattaa ehkä unohtaa ko. kappaleen nimi.

tiistaina, helmikuuta 13, 2007

Shakkia seinällä

Vaikka lihaskoordinaationi on kuin kumiankalla ja varteni notkea kuin kelopuu, olen itsepintaisesti ängennyt harrastamaan asioita, jotka kysyvät juuri koordinaatiota ja notkeutta. Ratsastusta ja tanssia esimerkiksi.

Kai siitä saa jotain masokistista iloa.

Säännöllinen hevostelu pääkaupunkiseudulla ei kuitenkaan ole pienipalkkaisia humanisteja varten. Tanssitunneille taas pitäisi kyöräytyä Helsinkiin tai Espoon keskustaan, mikä saa sisäisen laiskurini kapinaan. Niinpä nuo huvitukset ovat, harmittavaa kyllä, jääneet toistaiseksi telakalle.

Vaan eipä hätiä mitiä. Mahdollisuudet ansaita päähänsä atleetin aasinhattu ovat rajattomat. Pari kalliokiipeilykokeilua jättivät jälkeensä kydyn, joka materialisoitui eilen seinäkiipeilykurssille osallistumisena.

Eikä kyty siitä ainakaan laantunut. Semminkään, kun jatko-opastusta ja kiipeilyseuraa löytyy samasta taloudesta. Puuhassa on samankaltaista viehätystä kuin shakissa tai suunnistuksessa: seuraavien siirtojen miettiminen työllistää pääkopan perusteellisesti saaden muut myllyämiset unohtumaan.

Eivätkä haasteet lopu kovin pian kesken. Näillä eväillä.

maanantaina, helmikuuta 12, 2007

Pysyvät pinnassa

Pakkasimme lauantaiaamuna evästä reppuihin ja lähdimme päivännäöllä katsomaan, miltä sydäntalvi näyttää Nurmeksen suunnalla.

Tyynessä pakkasilmassa tuntui jo aavistus auringon lämpöä. Metsä oli vielä linnuista hiljainen - tiaisten tiiskahduksia, käpytikan koputus, kaksi kiireistä tilheä pihakatajaa pöllyttämässä, siinä kaikki.

Karvainen puolustusministeri hyppi hangessa kolmella käpälällä, kunnes sai siirron sisäministeriksi saunamökkiin, kaminan kupeeseen. Etelän leuto alkutalvi ei juuri kylmään karaissut.

Jostakin niitä aina putkahtaa, urosvahvistuksemme Pielisestä nousseita, rantalouhikossa kasvaneita sukulaisia. Tällä kertaa liikettä oli jäällä: täti ja tädin mies. Talviverkot olivat antaneet kaksi haukea, mateen, kuhan ja siian.
- Ottakaa nyt jotakin, jää meille vähemmän perattavaa, sitten kolmen viikon päästä syntymäpäiväkahville, tulettehan?

Lauantai-iltana takaisin pieneen kaupunkiin, sunnuntaina suureen, toiselle planeetalle, kiirettä kohisevaan keinosuonistoon.

Elää täälläkin, elää toki. Mutta juuret pysyvät pinnassa, idän väljään maahan tottuneet, eivät osaa kaivautua asfaltin halkeamiin.

- - -

Matilta löytyi asiaa sivuava miete: "Elämä Savossa on samanlaista kuin elämä Kalevassa, Kalliossa tai New Yorkissa. Kulttuurierot ovat vain luksusta, josta voi lätistä blogissa kun elämän rakenneosat ovat kunnossa."

Asuttuani maaseuduilla, pienissä kaupungeissa, keskikokoisissa kaupungeissa, suuressa kaupungissa ja miljoonakaupungissa olen samaa mieltä. Ihminen on ihminen, tekee pesän melkein minne vain, elää sytkyttelee lajinmukaista elämäänsä päivä kerrallaan, rapsuttelee ja torailee, syö, nukkuu, kukaties lisääntyy, kuolee pois. Mutta elämisen kehykset voivat olla puusta, kivestä, hiekasta tai betonista.

Ja joku valitsee raaminsa itse, joku joutuu ottamaan annettua, joku luulee joutuvansa, vaikkei olisi pakko.

Yhteistä kaikille on kai se, että omista poikkeavia elämänpuitteita on helppoa romantisoida ja kuvitella niissä elämistä jotenkin oleellisesti toisenlaiseksi, vaikkei se sitä itse koettuna lopulta olisikaan. Kenties kyseessä on myös toiveikas - ja kovin inhimillinen - harha siitä, että itse muuttuisi toisenlaiseksi olemisensa kehyksiä vaihtamalla? Onnellisuus ja tasapainoisuus voivat tuntua odottavan aina toisaalla, siellä metsämökissä järven rannalla tai metropolin kalliissa kattohuoneistossa.

En malta olla siteeraamatta mainittua lastua vielä pätkän verran, kun samoja asioita olen tuumaillut taas tahollani minäkin: "Onnellisuus itse ei ole mikään valinnan objekti, eikä sitä ole olemassa erillään rakenneosistaan. Siksi inhimillisen toiminnan päämäärä ei ole onnellisuus, vaan päämääriä ovat osat joista onnellisuus koostuu. Kun osat saa jotenkin paikalleen, onnellisuus ei ole jokin erillinen asia joka tulisi niiden lisäksi, vaan ainoastaan sitä että palikat ovat kutakuinkin kohdallaan."

Hmm. Tätä pitää mietiskellä lisää.

perjantaina, helmikuuta 09, 2007

Parempi

Parempi pakkaset kuin puolen vuoden lokakuu.

torstaina, helmikuuta 08, 2007

Tuonnemmaksi

Vietettyäni mietteliään aamuhetken pakkasmittarin ääressä päätin siirtää ei niin kovin välttämättömän arkistoreissun tuonnemmaksi. Visio lainatun dieselauton väsähtämisestä keskelle pohjoissavokarjalaista maaseutua oli kirjaimellisesti hyytävä.

Sitä paitsi arkisto sijaitsee Uudessa Valamossa, jossa kuulemma oli juuri tänään vierailulla 150 italialaista (älkää kysykö, en tiedä). Ei siinä mitään, mutta kaikki sähkötolpat tarvittiin italialaisten autoille.

Etätyöläinen päätti siis nauttia kerrankin lähityöläisen elämästä oikealla työpaikalla omassa työhuoneessaan, jonka ovenpielessä lukee nimi tärkeän näköisillä kirjasimilla ja jonka ovi avataan eilen haltuun saadulla työhuoneen avaimella.

Irtolaisen ego pöhöttyi moisesta niin, että mainittu työhuone oli käydä ahtaaksi jo kättelyssä.

- - -

Jos ulkona pakkanen kiristyikin yötä kohden, oli ystävien luona sitä lämpimämpää. Iltahetki kynttilöiden, piirakan ja teemukin ääressä venyi useamman tunnin mittaiseksi. Kun seura on hyvää, aika loppuu aina kesken. Kiitos, olette tärkeämpiä kuin tiedättekään.

Sama pätee eiliseen, aina yhtä virkistävään lounasseuraani, jolle päädyin muun muassa vilauttamaan maanmainioita villakalsareitani* yliopiston ruokalassa. Sitäpä en kenelle tahansa tekisikään.

*Itse asiassa pöksyt ovat lainassa mieheltä, mikä antaa aihetta pohtia, tekeekö parisuhteen sisäiselle dynamiikalle hyvää lainata toistuvasti toisen villahousuja. Toisaalta se voi olla parempi vaihtoehto kuin pitää isänsä vanhoja, lököttäviä säämiskäkalsareita, kuten tein nuoruudenavioliittoni aikana (ne olivat verrattomat talvipakkasella ratsastushousujen alla). Liitto päättyi kyllä eroon, mutta keltaisten nahkakalsonkien osuus tapahtuneeseen jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.

keskiviikkona, helmikuuta 07, 2007

Pakkasraja

- Mikä pakkasraja, ihmetteli kollega kysäistessäni, mikä on hänen pakkasrajansa juoksulenkin väliin jättämiselle.

Mutta hän onkin kotoisin Siperiasta ja kilpailee aktiivisesti kestävyysjuoksun veteraanisarjoissa.

Allekirjoittaneen kaltainen sunnuntaihölkkääjä jättää suosiolla töppöset reppuun, kun mittari laskee 25 pakkasasteen alapuolelle. Ikääntyviä, ohutturkkisia koiraparkojakaan ei raaski houkutella lenkkiseuraksi edes loimitettuina.

Ulkoilmaan teki yhtä kaikki mieli kahden päivän sisällä istumisen jälkeen.

Sitten muistin, että äidillähän on kävelysauvat.

Miksipä ei?

Niin siinä sitten kävi. Tunnustan. En osaa selittää mikä siinä viehätti, mutta hieman vinoon katsomani puuha olikin odottamattoman hauskaa. Niin hauskaa, että puolitoista tuntia meni kuin iltamissa. Sauvojen kanssa suksitta viuhottamisessa oli jotain samanlaista, hieman nolostuttavaa touhukkuutta kuin vaikkapa letkajenkan tanssimisessa. Nirsk nirsk nirsk.

Huomenna hauskuus saattaa loppua lyhyeen säätiedotuksen povatessa aamuksi 38 pakkasastetta. Arkistoreissu olisi kuitenkin tehtävä. Sadan kilometrin päähän. Vanhempien vanhalla dieselautolla.

Ja takaisinkin olisi mukava päästä.

tiistaina, helmikuuta 06, 2007

Lievän jakomielinen

Junassa oli rauhallista, perillä kylmää ja kaunista. Joki höyrysi pakkaspäivän auringossa, rantakoivuja peitti paksu kuurakuori.

Kävin tänään työpaikallani ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun se muutti majaa idyllisestä linnasta punatiiliselle kampukselle. Akateeminen irtolainen koki liikutuksensekaisen yllätyksen, kun erään työhuoneen ovessa lukikin oma nimi tutkijan tittelillä varustettuna. Ilmeisesti uudessa rakennuksessa on lääniä niin paljon, että jopa etätyöläiselle on nimetty huone.

Havaintoa seurannut epätodellinen, lievän jakomielinen olo lienee sukua tuntemukselle, jonka oman kuolinilmoituksen näkeminen saisi aikaan.

maanantaina, helmikuuta 05, 2007

Eivät aina kohtaa

Kuinkahan tämän esittäisi kauniisti ja poliittisesti korrektilla tavalla? No, vaikkapa näin: säästeliäästi äänieristetyn kerrostalon yläkerrassa asuvan lapsiperheen ja alakerran kotitoimistossa uutta tietoa tuottavan etätyöläisen intressit eivät aina kohtaa.

Mies itse asiassa epäilee, että lapsukaisilla on jonkinlaiset sorkat tai kaviot (siihen viittaa myös se, ettei perhettä koskaan näy pihan hyvin varustetulla leikkialueella). Luulen, että jälkikasvun ruokavalio on lisäksi verrattain sokeripitoinen.

Tänään yläkerrassa on liikuntaharrastusten lomassa leikitty uudella lelulla. Se sanoo taratattattarataratattattara-tiluliitiluliitilulii-PIUUPIUUPIUU.

Taratattattarataratattattara-tiluliitiluliitilulii-PIUUPIUUPIUU.

Taratattattarataratattattara-tiluliitiluliitilulii-PIUUPIUUPIUU.

Arvaan mystisen räikän olevan niitä leikkikalusuunnittelun helmiä, joita lapsiperheisiin ilmaantuu hyvää tarkoittavien isovanhempien ja kummien tuliaisina.

Tai keskimääräistä sadistisempien.

Piuupiuupiuu.

Carpe vu


Talvipäiviin on tarrauduttava vimmaisessa carpe diem-hengessä, ennen kuin lumi muuttuu taas loiskuvaksi loskaksi. Niinpä hiihtokausi on vihdoin avattu raivoisalla rutistuksella umpijäisillä laduilla (mikä mahtoi olla se eilen puoleltapäivin Leppävaaran kuntoladun ylämäissä räpiköinyt, juopunutta sammakkoa muistuttanut mustanvihreä olento?).

Seuraavaa päivää vietetään perinteisesti kankeassa deja vu-hengessä edellistalvia ja niiden ensimmäisiä hiihtolenkkejä muistellen. Olisi ehkä, kukaties, kannattanut venytellä vähän paremmin kotiin palattua.

Ensi vuonna sitten.

Lauantaina Pagistaanin alppihiihto- ja telemarkmaajoukkue kävi puolestaan hiomassa tyylipuhtaita suorituksiaan Solvallan möykkyisessä mäessä. Hauskaa ainakin oli, ja luonnonvaloa riitti pitkälle iltaan ennen kaunista auringonlaskua.

- - -

Aikaisin huomisaamuna hyppäämme karvaisen assistentin kanssa idän pikajunaan. Jännitystä päivään tarjonnee jälleen kerran rautatieliikenteestä vastaavan kuljetuskonsernin lemmikkipolitiikka. Viime kerralla - se taisi olla perjantai tai jonkin pyhäpäivän aatto - vietimme laatuaikaa tupakkakopin kokoisessa pöksässä kuuden ihmisen, yhden vasikankokoisen koiran, kahden keskikokoisen koiran, yhden pienen koiran ja kahden kissan voimin. Tunnelma oli leppoisa kuin Länsirannalla.

No, tiistaiaamuna junassa lienee vähän väljempää.

lauantaina, helmikuuta 03, 2007

Suhteellista

Yhdysvaltain energiaministerin kerrotaan muistuttaneen, että maan kasvihuonepäästöt ovat vain pieni tekijä maailmanlaajuisessa päästötilanteessa.

Kaikki on kovin suhteellista. Myös se, onko neljäsosa paljon vai vähän.

perjantaina, helmikuuta 02, 2007

Ei mitään suurellista


Rakas urosvahvistuksemme täyttää tänään vuosia. Koska Pagistaanissa harrastetaan makeita leivonnaisia melko harvakseltaan, päätin tehdä juhlan kunniaksi pitkästä aikaa täytekakun. Ei mitään suurellista, vaan vaivattoman, nopean ja hedelmäisen kahden hengen viikonloppuherkun. Vieraitakin kun on tulossa vasta sunnuntaina.

Niinpä väsäsin töiden, koiranlenkityksen ja kaupassa pistäytymisen lomassa kolmen munan kakkupohjan.
- Kah, välähti mieleen, nythän voisin kokeilla kakun täyttämistä paistovuokaan hyydytettävällä täytteellä. Jos vaikka joskus sitäkin taitoa tarvitsee.

Tuumasta toimeen. Kevytvispikermaa, rahkaa, hedelmäsosetta, liivatetta... Täytteen määrä yllätti, joten tein kahden sijaan kolme kerrosta. Väliin vielä banaania ja köyhän miehen lakkahilloa, kun niitäkin talosta löytyi.

Parin tunnin päästä kumosin kakun vuoastaan. Se näytti sangen kunnioitettavan kokoiselta. Miten siitä noin korkea tulikin?
- Samapa tuo, tuumin, nähdään sitten hieman lisävaivaa ja tehdään kunnollinen hedelmäkoristelu kiilteineen. Jos ei muuta, niin huvin ja harjoituksen vuoksi.

Senhän tein. Viipaloin säilykemangoja ja viinirypäleitä hartaan flown vallassa ajankulun unohtaen. Kakku kasvoi kasvamistaan toisin kuin tietokoneen näytöllä paluutani odottava teksti.

No. Kun projekti nyt oli selvästi levinnyt käsistä (onneksi vain kuvaannollisesti), oli sama kaivaa keittiön laatikosta pursotusvälineet* ja viimeistellä komeus kermatöräyksin.

Ja katso. Lopputulos - se pikkuinen kahden hengen kakku - painaa kuin entinen myllynkivi ja täyttää jääkaapissa lähes kokonaisen hyllyn. Mielenkiinnolla jään odottamaan, huutaako päivänsankari ilosta vai kauhusta luomukseni nähdessään. Pitäisiköhän naapurusto kutsua kakkukahveille?

*Kuriositeettina mainittakoon, että pursotuspussi tottelee Pagistaanissa nimeä Iku-Turso.