Jurtta siirtyy

No niin. Pagistaanin historian pisin päivitystauko päättyy. En ole näköjään kirjoittanut joulukuun jälkeen mitään, ja sitten päätän naputella jotain juuri sillä viikolla, jolla on ilmankin liki tuntiaikataulu.

Eduskuntavaalit olivat ja menivät, eikä niistä sen enempää. Aika näyttää, mihin suuntaan uusi kokoonpano Suomea vie. Olen huomannut, että yhä vaikeammaksi on käynyt sopivan ehdokkaan - tai oikeastaan puolueen - löytäminen. Johtuneeko se minusta vai puolueista, mene ja tiedä.

Huushollimme kannata ravistelevampi uutinen on ehkä se, että jurttamme siirtyy taas. Ei tosin kovin kauaksi nykyisestä. Tilaisuus teki varkaan: kun muuan 30-luvun hirsitalo Liperin kirkonkylällä oli ja pysyi myynnissä useamman vuoden ajan, annoimme lopulta periksi ja kävimme ihan vain katsomassa sitä. Ja niinhän siinä sitten kävi, että vastoin päätöstäni olla muuttamatta taajamaan ennen kuin on aivan pakko, olemme päätymässä kuntakeskukseen tuon kahdelle hengelle turhan ison talovanhuksen pehtooreiksi. Tämä rakkaaksi käynyt hehtaarin pikkutila taas saa uuden omistajan (totuuden nimissä vähän lisätilaa olemme kyllä kaipailleet jo pidempään; nyt sitä sitten tulee niin, että pelkkä tupa on nykyisen talomme kokoinen).

Remonttikin jatkuu. Johan sitä on tehty yhteen menoon kymmenkunta vuotta kolmessa kohteessa. Kuvassa tulevan makuuhuoneen seinään päätyy ikisuosikkimme Kiurujen yö vuodelta 1958, tällä kertaa alkuperäisenä, sinimustana versiona.

Oikeastaan nykyisestä kodista luopumisesta tekee vaikeanhaikeaa juuri se, että olemme tehneet täällä niin paljon itse. Hirsisen saunarakennuksenkin kokosimme käytännössä kahdestaan. Pari kaveria pistäytyi auttamassa ja timpurit tekivät joutessaan kattopanelointeja, joihin meillä olisi mennyt ikä ja terveys.

Ja aina, kun muuttaa, jättää asunnon tai talon myötä taakseen yhden elämänvaiheen. Tämä näkökohta on varmaan se, mikä asiassa eniten kirpaiseekin. Tulevasta ei tiedä, mennyttä sävyttää jo jonkinlainen nostalgia. Ensi kesänä kukkamaastamme nousevia maatiaisperennoja katselee ja (toivottavasti) hoitaa joku muu, minä taas katselen jonkun toisen aikoinaan istuttamia kasveja.

Koska se on minusta nätti

Kuvassa ei ole lupiinia, vaan pihaniittymme koiranputkipitsiä (joka odottaa hypoteettisten lampaiden tai akuutimmin raivaussahan käsittelyä, ennen kuin alta puskeva pelto-ohdake pääsee kukkaan). Mutta lupiini on viime aikoina ollut taas puheenaiheena sosiaalisen median puutarhakeskusteluissa.

Alkukesähän on aikaa, jolloin kannustetaan vieraslajien torjuntaan. Luonnonkasveilta aggressiivisesti kasvutilaa vieviä tulokaslajeja ovat muun muassa jättipalsami, jättiputket, kurttulehtiruusu - ja komealupiini. Jälkimmäinen on se, joka näyttää herättävän vuosi toisensa jälkeen suurimmat intohimot. Moni puolustaa lupiinia suureen ääneen ja uhkailee jopa sen edelleen levittämisellä.

Miksi? Koska se on minusta nätti. Koska siitä ei minusta ole mitään haittaa. Koska se on minusta tienpientareilla kivemman näköinen kuin jotkut mitättömät ruohot.

Suuri lupiinikeskustelu on hyvä esimerkki yleisestä ajattelumallista, jossa oma mielipide tai tuntemus on argumenttina aivan yhtä arvokas kuin tutkittu fakta. Jokainen voi tässä mallissa olla kaikkien alojen asiantuntija ja ajaa omaa näkemystään varmana sen paremmuudesta muihin nähden. 

Keskustelu on tietysti vain keskustelua. Mutta kun ajatuksesta siirrytään toimintaan, vaikkapa nyt lupiinien tarkoitukselliseen levittämiseen, vahinkoa alkaa tapahtua.

Ihmisten inttämisestä ärtyessä on toki hyvä muistaa, että kenties meillä jokaisella - itseämme valistuneina ja analyyttisinä pitävilläkin - on omat lupiinimme. Ei tehne yhtään pahaa olla tarkkana varsinkaan silloin, kun huomaa keskustelun kääntyvän itselle tärkeisiin, tunteita nostattaviin aiheisiin.

Lapasesta

Pagistaanissa tapaavat kaikenlaiset touhut lähteä niin sanotusti lapasesta.

Tänä keväänä uudella plantaasilla ei ollut aikomusta tehdä oikeastaan mitään. Katsella vain ja tutkailla, mitä nousee ja mistä. Ha!

Vanhasta raparperipenkistä se alkoi. Jos tuon tuosta kuitenkin perkaisi.

Kah, tässä vieressähän on entisen kasvimaan pohja. Ehkä yhden salaattipenkin voisi raparpereiden kaveriksi tehdä. Kun nyt talikkoa joka tapauksessa heiluttaa.

Tai oikeastaan tämän penkin voisi jättää avomaankurkuille ja tehdä salaattipenkin erikseen. Äkkiäkös tässä!

Niitä penkkejä tuli lopulta talikoitua ja kunnostettua pienen kasvimaan verran. Toinen mokoma olisi kai kääntynyt kepeästi, jos vastaan ei olisi tullut rivistö sitkaan ja itsepäisen näköisiä siperianhernepensaita.

Ja yrttimaa. Toin Riihimäeltä ranskalaista rakuunaa ja karjalanminttua ja tupsun ruohosipulia. Niille piti saada jonkinmoinen istutuspaikka. Aivan pieni vain; tänä keväänähän ei ollut tarkoitus tehdä mitään suurellista. Nyt pihalla on nelimetrinen yrttipenkki, anopin puretusta grillistä nyysityillä tiilillä reunustettu. Eikä se tyhjäksi jäänyt. Naapurista tuli lisää rakuunaa sekä lipstikkaa ja piparjuurta. Tuttu antoi ilmasipulinalun, kun kävin muuttotalkoissa laatikoita kantamassa. Ja taimikaupassakin tuli pistäydyttyä kerran jos toisenkin.

Vedin henkeä hetken. Olisiko se nyt tässä?

Seuraavaksi - kuinka ollakaan - löysin netistä naapurikunnassa myynnissä olevia perunalaatikoita. Siis sellaisia jämäköitä, matalahkoja puulaatikoita. Ei muuta kuin takapenkit alas autosta ja hakemaan. Pellavaöljyllä käsiteltyinä niistä tuli oivia kylvölaatikoita. Puolivahingossa päädyin kylvämään niihin salkoruusua ja maariankelloa, noita kaksivuotisia kukkaihanuuksia, jotka tekevät ensimmäisenä kesänään lehtiruusukkeen ja kukkivat seuraavana.

Vaan hetkinen, niille - kuten ei myöskään mökiltä tuoduille pensasruusujen jakotaimille - ei tule olemaan tilaa vanhassa kukkapenkissä (jonka ehdin jossain välissä myltätä ja perata ja johon jostain ilmestyi muutama kiinanpionin - pioneja on oltava! - ja kuunliljan taimi).

Eipä hätää. Keskellä pihaa on noin aarin verran juolavehnää ja leinikkiä puskevaa kynnöspeltoa, vanha perunamaan pohja, jota saa olla jatkuvasti niittämässä. Siitä kun pari neliötä illassa kääntää, ei mene montakaan viikkoa, kun keskellä pihaa on ihastuttava mullos, tabula rasa, jolle voi tehdä mitä vain.

Mainitsinko jo omenapuut? Vanhoja puitahan täällä on muutama. Nyt on kasvamassa myös pari tainta. Ja tuttavalta saatu luumupuun taimi.

Tästä reuhuamisesta voinee päätellä, että olen kaivannut maan kääntämistä yhdeksän vuoden kasvimaatauon aikana; viimeksi Tampereella minulla oli pieni viljelypalsta vain parinsadan metrin päässä kotoa (ja Riihimäellä kasvihuone, jota tulee kyllä ikävä; uuden pystyttäminen lienee vain ajan kysymys). Onneksi lääniä on hehtaari. On tilaa meltota vielä hyvä tovi. Pysyypähän poissa pahanteosta.

Hiljaiseloa

Phalaenopsiksen poikanen itsenäistyi
ja pääsi omaan ruukkuunsa.

Pagistaanissa vietetään näennäistä kaamoksen hiljaiseloa huojuvien kirjakasojen keskellä. Kaksi tieteellistä artikkelia pitäisi saada viimeisteltyä viikon sisällä, että pääsisi pikimmiten kolmannen luvatun kimppuun - ja sitä perustutkimustakin olisi ehdittävä tehdä.

Töiden lomassa olen muun muassa tehnyt kaksi hedelmäkakkua ja hajamielisesti pistellyt hyvän määrän rommissa mehustumassa olleita kuivahedelmiä, ennen kuin ne ehtivät taikinaan. Olen mennyt kuntosalille ja ottanut mukaan kaksi oikean jalan kenkää. Päästänyt ulos kolme koiraa ja ottanut sisään kaksi; onneksi pihalle jäi se paksuturkkisin. Keittänyt kahvia kahdesti samoista puruista ja unohtanut kolme asiaa yhtä muistamaani kohti.

Olen tavannut vanhan ystävän ja onnitellut tätä Tieto-Finlandiasta. Tärkeä, mutta aiemmin sivuutettu teema sai huomiota ja kollega ansaitun tunnustuksen hienosta ja pitkäjänteisestä työstään.

Olen myös miettinyt - jälleen kerran - ettei ainakaan meidän alallamme hyvää saa aikaiseksi nopeasti, vaikka ajan henkenä tuntuukin olevan "huippulaatua hetkessä". Arkistomateriaalin seulominen ja analysointi on hidasta, vanhat tekstit avautuvat omaan tahtiinsa (etenkin, jos ne ovat vieraskielisiä), ajatusprosesseja ei pysty keinotekoisesti nopeuttamaan tai tehostamaan, vaikka rahoitusruuvia kuinka kiristettäisiin.

Mutta ei niitä ehdoin tahdoin hidastaakaan pidä. Siispä takaisin töihin kahvinkeittimen kautta. Ja se vanha suodatinpussi ensin pois.

Vapaakappaleita ja lumikelloja

Valamo-kirjan tekijänkappaleita on sen verran reilusti, että ajattelin voivani toimittaa muutaman myös Pagistaanin uskollisille lukijoille vaikkapa sen kunniaksi, että blogi on ollut pystyssä huimat yhdeksän vuotta. Kymmenvuotistaipaleen juhlistaminen olisi toki komeampaa, mutta mennään nyt näillä vuosilla.

Paljon on blogosfääri yhdeksän vuoden aikana muuttunut ja osin hiljentynytkin. Moni konkari ja vanha tuttu lienee siirtänyt pohdintansa muuhun sosiaaliseen mediaan tai niin sanottuun oikeaan elämään. Eivätpä ole Pagistaaninkaan päivitysmäärät olleet viime vuosina enää samoja kuin alkuaikoina.

Mutta asiaan. Nopeimmat kolme saavat siis kirjan omakseen ilmoittautumalla kommenttilaatikossa ja antamalla lyhyen perustelun sille, miksi teoksen hyllyynsä haluaa. Kirjoittajaa ei tarvitse kehua.

Tarjoukseen toki sisältyy rohkea oletus, että Pagistaanilla on edelleen ainakin kolme lukijaa. Ei sekään sanottua ole.

Mikäli teoksesta jotakin haluaa maksaa ja samalla kattaa postituskuluja, voi lahjoittaa jonkun roposen juoksukampanjaani ja osaltaan edesauttaa afrikkalaistyttöjen kouluttautumismahdollisuuksia.

Toinen vaihtoehto tukea hyvää asiaa on hankkia kirja aikanaan Valamon luostarin kirjakaupasta; sieltä myydyistä kappaleista aion siirtää tekijänpalkkion palaneen päärakennuksen kunnostamiseen tai uudelleen rakentamiseen. Sain sekä väitöskirjaa että tätä teosta väsätessäni Valamosta niin paljon tukea - muun muassa luvan käyttää luostarin kuva-arkistoa veloituksetta - että tahdon antaa jotain myös takaisin, vaikka vaatimattomallakin tavalla.

---

Sain vihdoin aikaiseksi hankkia paikallisen puhelinliittymän - en ymmärrä, miksi jahkailin sen kanssa niin pitkään - joten syksyllä hankkimastani älypuhelimesta on nyt enemmän iloa. Esimerkiksi karttaominaisuus on mainio pitkillä juoksulenkeillä, joilla olen taipuvainen eksymään, vaikka kotona reitin kartasta katsoisinkin.

Myös puhelimen kamera on yllättävän hyvä. Esimerkiksi tuo pikaisesti räpsäisty kuva lenkin varrelle osuneista lumikelloista on teknisesti sangen kelvollinen. Pienen "toimintakamerani" jälki ei ainakaan värien osalta yllä samaan (toimintakamera on siis rintataskuun mahtuva Olympus - sitä pidän mukanani pyöräily- tai kiipeilyretkillä, joille järjestelmäkameraa ei viitsi raahata särkymään). Alareunan epäonnistunut rajaus häiritsee tosin silmää; tarkentamisen ja rajaamisen hienosäätömahdollisuuksia ei voi tietenkään verrata oikeaan kameraan. Tai sitten olen vain tottumaton kännykkäkameran käyttäjä.

Niin, täällä kukkivat jo lumikellot. Aurinkoisimmilla paikoilla myös narsissit alkavat avata kukintojaan. Peipposet huutavat ikkunan takana aamukuudesta alkaen, välillä soolon tai hätäisen varoitussarjan lirauttaa punarinta tai mustarastas. Kyyhkysten puhallinorkesteri on niin ikään ahkerasti äänessä. Muuten on kyllä ollut varsin kylmää ja epävakaista, aivan kuin Suomessa huhtikuussa.

Hetkessä

Miten lyhyitä ovatkaan kesän eri vaiheet. Kielot kukkivat alkukesällä vain tuokion, kissankäpälien kukinta on ohi muutamassa päivässä, pihassa vanhat pensasruusut antavat parastaan viikon ja palaavat sitten vihreyteen. Koiranputket ja kurjenpolvet ovat juhannuskukkia, niiden jälkeen alkukesä on taittunut keskikesäksi.

Nyt on päivänkakkaroiden, harakankellojen, ruusuruohojen ja metsämansikoiden aika. Mesiangervot aloittelevat kukintaansa, mustikat kypsyvät. Heinäkuu, sekin hetkessä ohi.

Kultakukkia ja kapselikahvia

Viime kesänä eräs naapureista laittoi pihansa kokonaan uusiksi ja kärräsi vanhat perennansa lähimetsän ojaan. Eihän niitä sinne voinut jättää, joten aikani tilannetta pohdittuani kävin pelastamassa jo kuivuudesta nuukahtaneet poloiset ojasta ja uudelleensijoitin ne pihaamme. Päivänliljojen mukana tuli näköjään myös muutama syvänkeltaisen kevätsahramin eli krookuksen sipuli. Kultakukkia! Tuota väriä meillä ei ennestään ollutkaan. Krookukset eivät olleet kelvanneet myyrillekään, jotka olivat käyneet talven aikana pistelemässä karvaiseen poskeensa yhden jos toisenkin tulppaaninsipulin.

---

Siipan kanssa mietimme, onko keski-ikäistymisen merkki suhtautua yhä huvittuneemmin kaikenlaisiin vempeleisiin ja röpöttimiin, joita ihmisille kaupitellaan. Otetaan nyt esimerkiksi vaikkapa kapselikahvinkeitin. Jos olen oikein ymmärtänyt, laitteeseen ladataan juomakapseli, painetaan nappia ja odotellaan kupillista käänteentekevän herkullista erikoiskahvia tai muuta juomaa.

Jos nyt jätetään huomiotta roskan määrä ja muut näkökohdat - ilmeisesti yksilöllistyneet nykyihmiset eivät enää tarjoile kahvia kuin itselleen - kuudentoista kapselin pakkaus maksaa osapuilleen saman verran kuin kokonainen puolen kilon paketti, josta sentään saa kahvia aika monta kupillista enemmän.

Mikä riemukkainta, erikoisespressojen ja herkkukaakaoiden ohessa valikoimasta löytyy myös vanha kunnon Juhla-Mokka. Ehkä sekin maistuu aivan toisenlaiselta tyyriistä kapselista kiehautettuna?

Mutta vanha viisaus pätee tähänkin: kukin tulkoon uskollaan autuaaksi. Jos joku kokee tarvitsevansa arkensa pyörittämiseen kapselikahvinkeitintä, ei se toki ole meidän taloudeltamme pois. Enkä epäile yhtään, etteivätkö jotkin allekirjoittaneen laitehankinnat vaikuta kanssaihmisistä aivan yhtä käsittämättömiltä.

Tovessah nouzi!

Kristos nouzi kuolennoiz – Tovessah nouzi!*

Vietimme pääsiäispyhät tuttuun tapaan Pohjois-Karjalassa kahden järven rannalla ja vähän Joensuussakin. Hiihtokausi sai jatkoa muutaman lenkin verran: Kuoringan jäällä oli hyvä sujutella rantasaunan lämpiämistä odotellessa. Onneksi olimme varovaisen toiveikkaina pakanneet sukset mukaan.

Yksi syistä, miksi kaipaan kroonisesti Itä-Suomeen on se, ettei talvi yleensä lopu siellä kesken. Se kahden vuodenajan hieno välivaihe, jossa yhdistyvät pitkät aurinkopäivät, kantavat hanget ja rapeat pakkasyöt on täällä etelässä varsin lyhyt. Aina sitä ei ole lainkaan, vaan talvi tuntuu kääntyvän kuraiseksi keskikevääksi yhdessä yössä.

Mutta krookukset ovat jo nupullaan syreenipensaan vieressä, valmiina aukeamaan heti, kun aurinko kurkistaa niitä pilvien takaa. Fasaanikukko on valinnut kiekumispaikakseen kasvihuoneen katon, mikä tekee varmasti kanoihin jyrähtävän vaikutuksen.

*Pääsiäistervehdys karjalaksi.

Amatsoni kukkii

Tökkäsin joskus syksyllä ruukkuun muutaman amatsoninliljan (Eucharis amazonica) sipulin. Ajattelin lukemani perusteella, että kasvi kukkii hyvällä lykyllä kolmen vuoden päästä. Aikaisintaan. Ilmeisesti akvaariovedellä kastelu oli kuitenkin amatsonille mieleen, koska se tuuppasi ensimmäisen kukkavarren jo muutaman kuukauden kuluttua istutuksesta. Lehdetkin alkavat olla aironlavan kokoluokkaa.

Ravinteikas ja lämmin akvaariovesi on muutenkin kelpo apetta kasvikansalle. Meillä se on lievästi hapanta ja pehmeää, joten kalkinsuosijoita lukuun ottamatta kaikki pitävät siitä. Talvellahan ei muuta lannoitusta tarvitakaan. Kesällä olen kantanut vaihtovettä ämpäreittäin myös kasvihuoneeseen tomaattien ja kurkkujen riemuksi.

Mitä akvaarioihin tulee, talvi on ollut niissäkin hämmästyttävän satoisa. Niin keltakääpiöahvenet (Apistogramma borellii), rusokiilakyljet (Trigonostigma espei) kuin suppusuutkin (Nannostomus beckfordi) ovat tuottaneet jälkikasvua ilman sen kummempia toimenpiteitä. Eihän poikasista selviydy aikuisten joukossa täysikasvuiseksi kuin yksi silloin, toinen tällöin, mutta kaikki on kotiin päin. Varsinainen kudettaminen olisi ihan oma projektinsa, johon en ole viitsinyt ainakaan vielä ryhtyä.

Viimeisimmän ahvenpoikueen siirsin sentään työpöydälleni pikkualtaaseen kasvamaan, kun totesin, että naaraan vartiointiyrityksistä huolimatta koiras harvensi pesuetta minkä vain rouvan silmä vältti. Puolet kirjoista piti siirtää toimenpiteen seurauksena pinoihin lattialle, mutta sellaista elämä on. Sitä paitsi hauskempaa katseltavaa nuo pikkusintit ovat.

Juhannuspioni

Viime kesänä pihassamme innostui kukkimaan oudon varhainen ja rönsyillä leviävä pioni, joka pienen selvittelyn jälkeen osoittautui vuoripioneihin (Paeonia humilis) kuuluvaksi juhannuspioniksi.

Juhannuspioni on vanha maatiaislajike, joka näyttää säilyneen vain Suomessa, mutta jääneen komeampien kiinanpionien varjoon. Se on nyt "löydetty uudelleen", ja kiinnostus tätä sitkeää perennaa kohtaan näyttää olevan suurta.

Meillä on kaksi muutakin pionipusikkoa, fuksianpunaista, joista toisen kukat tuoksuvat aivan minttusuklaalta. Istutin viime keväänä niiden seuraksi Haikalan puutarhalta hakemani valkoisen pionin taimen; minusta pionit ovat parhaimmillaan, kun ne ovat suuria ja valkoisia tai mansikkajäätelön värisiä. Juuri sellaisia kasvoi Tampereen-yksiöni oven pielessä Iidesrannassa. Kun pari kukkaa toi sisälle maljakkoon, koko huone tuoksui sanoinkuvaamattomalle. Pitääköhän nykyinen vuokralainen pioneista huolta?

Pagistaan toivottaa hyvää kesäpäiväntasausta - päivän myöhässä - ja leppoisaa juhannusta. Tehkää halutessanne taikoja, mutta älkää tätä sosiaalisessa mediassa tänään kiertänyttä:

Juhannustaika miehille: Kun juhannusyönä juo itsensä känniin, soutaa järvelle ja nousee sepalus auki seisomaan veneen reunalle, voi rannalla nähdä tulevan leskensä.

Kahteen kertaan

On tavallaan ylellistä, että voi elää kevään kahteen kertaan: haistella ensin tuomenkukkia Kanta-Hämeessä ja lähteä sitten Itä-Suomeen, jossa saniaisenlehdet ovat vasta avautumassa kippuralta. Mutta iloon liittyy haikeus, sama kuin jo lapsena: miksei ihminen voi asua monessa paikassa yhtä aikaa, miksi aina täytyy valita?

Siivosimme äidin kanssa rantasaunan ja teimme pihatöitä. Enolasta saimme raparperintaimia, joille kaivoin kohopenkin uuteen paikkaan. Valkonarsissit ja pikkuiset suo-orvokit kukkivat, kirjosiepot tekivät pesää pihapönttöön ja kalalokki hautoi vesikivellä saunarannassa puuhistamme välittämättä.

Takinkäännöistä ja lipstikasta

Allekirjoittaneella on hieman vaikeuksia ymmärtää porua takinkäännöistä politiikassa. Epäilemättä kaikki poliitikot osaavat taktikoida äänestäjiä miellyttääkseen, mutta ei jokaisessa kannanmuutoksessa ja tilanteen uudelleen arvioinnissa ole kyse siitä. Politiikka on kompromisseja ja reagointia muuttuviin tilanteisiin, eikä se, että joskus on sanottu jotain tai oltu jotain mieltä tarkoita sitä, ettei jossakin toisessa tilanteessa voitaisi sanoa jotain muuta.

Taannoin luin eräästä aikakauslehdestä mielenkiintoisen jutun ihmisten arkiajattelusta. Siinä oli otettu esimerkiksi juuri tämä kysymys: keskimäärin ihmiset ovat paljon hanakampia peräämään poliitikoilta järkähtämättömiä "periaatteita" kuin kykyä reagoida ja tehdä mahdollisimman tolkullisia päätöksiä silloinkin, kun tilanteet ja reunaehdot muuttuvat. Tästä seuraa se, että hyvätkin päättäjät saavat helposti lunta tupaan tehdessään uusia päätöksiä silloin, kun tarjolla on uutta, mahdollisesti entisen kumoavaa tietoa.

Itse kunkin olisi hyvä muistaa, että asiat harvoin ovat niin yksinkertaisia kuin miltä ne näyttävät silloin, kun niistä tietää vain sen, mitä lehdet ja lööpit kertovat. Mielipiteet tapaavat tosin olla kaikkein vankimmalla pohjalla niistä asioista, joista tiedetään tai ymmärretään vähiten.

Tämä ei ole tarkoitettu aasinsillaksi, mutta vaihdettakoon aihetta ja todettakoon, että lukuisten ryytimaiden nurkissa rehottava lipstikka eli liperi (Levisticum officinale) on väärinymmärretty kasvi. Usen sitä suositellaan käytettäväksi varovaisesti lihakeiton mausteena, vaikka tosiasiassa se toimii loistavasti keiton päätähtenä. Etenkin alkukesän nuoret, pehmeät lehdet sopivat hyvin soppaan.

Tämä ohje on Mysi Lahtisen käsialaa ja lainattu täältä, suluissa kommentit.

Mysi Lahtisen lipstikkakeitto

voita tai öljyä
4-5 sipulia
runsaasti tuoretta lipstikkaa (noin 1/2 l)
2 l vettä
3-4 kasvisliemikuutiota (kannattaa laittaa kolme ja lisätä suolaa, jos on tarvetta)
2-3 raastettua perunaa
2 dl kermaa (oikaisin ja käytin 2,5 dl ruokakermaa, hyi minua)
3 rkl vehnäjauhoja

Kuullota hienoksi pilkottu sipuli kattilan pohjalla rasvassa, lisää silputtu lipstikka ja sekoittele tovi. Lisää vesi, liemikuutiot ja raastetut perunat. Anna kiehua hiljalleen kannen alla puolisen tuntia. Lisää suurus - kylmään vesitilkkaan sekoitetut vehnäjauhot - ja noin puolet kermasta. Keitä vielä puolisen tuntia (minä maltoin vartin), lisää loput kermasta ja kuumenna kertaalleen.

Kuva on lainattu täältä.

Kukkasipulit

Olen aloittanut muutaman kerran kirjoittamisen aiheesta jos toisestakin, huomannut paasaavani suuta suuremmalla ja jättänyt asian sikseen. Jotenkin maailma on nyt sellaisella tolalla, että sitä tarkkailee mieluummin sivusta turhia kärjistyksiä ja kohkaamista välttäen.

Kevät tuo onneksi tullessaan vaarattomampia aiheita, joiden pariin paeta odotellessaan hetkeä, jolloin tuntee saaneensa edes jotakin tolkkua maailmanmenosta (sen odottaminen voi kyllä olla turhaa optimismia).

Tänä aamuna ihmettelin ulkona tuntuvaa vahvan hunajaista tuoksua. Ajattelin jo nenäni kuvittelevan omiaan. Sitten hoksasin, että tuoksua levitti täyteen kukkaan yön aikana puhjennut pihavaahtera. Sieltä kuului myös tasainen humina - kimalaiset töissään.

Meden tuoksua en muista edellisiltä keväiltä. Ehkä kukinta on nyt voimakkaampi tai sää suotuisampi hajumolekyylien kulkeutumiselle satunnaisen nuuhkijan nokkaan?

Kukkapenkistä taas kohosi aurinkoa tervehtimään kymmenittäin punaisia tulppaaneja, joita en muistanut sinne istuttaneeni. Toisenlaisten tulppaanien sipuleita kyllä, mutta ne ovat vasta nousemassa. En keksinyt muuta selitystä kuin puutarhaliikkeen sipulilaareissa vaihtuneet nimikyltit: luulin poimineeni paperipussiin jotain muuta kuin mitä sinne oikeasti päätyi.

Tai sitten kyseessä olivat toissasyksynä istutetut kasvitieteelliset tulppaanit, jotka viime keväänä kieltäytyivät johdonmukaisesti nousemasta. Ulkonäkö kyllä täsmäisi. Kauniita ne ovat yhtä kaikki.

Yllätyksellisyys on oikeastaan puutarhanhoidon suola. Kukkasipuleiden kanssa se vielä korostuu: enemmän tai vähemmän toistensa näköisiin, ruskeisiin murkuloihin on ohjelmoitu juuri tietynlainen koodi, jonka paljastaa vasta sen mukaan muotoutunut kukinto.

Ehkä sama pätee moniin ajankohtaisiin ilmiöihin. Vasta aika näyttää, millaisia kukkia pussiin valitut sipulit todella tuottavat. Sitä odotellessa.

Maaliskuuhun

Toveri Taviokuurna listasi asioita, joista tuntee helmikuun. Itse voisin jatkaa listaa helmi- ja maaliskuun vaihteen huomioilla.

Päivän ja yön lämpötiloissa alkaa olla huimia eroja. Aurinko sulattaa etelään päin olevat ulkoportaat ja räystäistä tippuu vesi.

Työhuoneesssa aurinko paistaa taas silmiin paljastaen järkyttävän likaisen ikkunan.

Aamu- ja iltalenkit voi juosta ilman heijastinliiviä, hämärästä valoon tai valosta hämärään katsellen taivaanrannan murrettujen värien kirjoa.

Iltapäivien valo alkaa olla kevättalven kuulasta pastellia.

Tiaiset hurjistuvat aurinkoisina päivinä, pensasaidasta kuuluu pikkuvarpusten tauoton silputus.

Viherkasvit heräävät ja alkavat työntää uutta lehteä muistuttaen mullanvaihdosta.

Uroskoirat villiintyvät, kun lähiseudun nartut lähettävät lemmenkutsuja. Paremman kohteen puutteessa tunteita puretaan vanhaan, leikattuun narttuun tai kanssakoiraaseen.

Glögikauden kynnyksellä

Käsikirjoitus on lähtenyt maailmalle ja olen siirtynyt vähitellen elämään sitku-aikaa, jolloin työn ohella ehditään järjestää kaappeja, ulkoiluttaa koirien lisäksi myös kameraa, opiskella kieliä, kirjoittaa lehtijuttuja ja blogeja, kiipeillä, ratsastaa ja suunnitella ties mitä muuta, josta ei ikinä toteudu kuin murto-osa. Töitä riittää ainakin joksikin aikaa eteenpäin ja hyvä niin, mutta hurjin höökä hellitti toistaiseksi.

Ritarinkukat puskevat sipuleistaan nuppuja ennakoiden glögikauden alkamista. Sen - sekä jälleen kerran aktivoitumassa olevan saksanopiskelun - kunniaksi Pagistaan tarjoaa kullanarvoisen vinkin. Se on hyvin voitu julkistaa täällä ennenkin, kenties jopa vuosittain, mutta mitäpä tuosta. Se kun on ihan oikeasti hyvä vinkki.

Sitä paitsi elämässä tarvitaan perinteitä.

Mutta siihen glögiasiaan. Ainakin allekirjoittaneesta suomalaiset, mehupohjaiset glögit tuntuvat kovin imeliltä. Alkoholilliset valmisglögit tapaavat myös olla prosenteiltaan hurjan väkeviä. Hyvin lähelle keskieurooppalaista hehkuviiniä (glühwein) kuitenkin pääsee vähällä vaivalla, kun kippaa kattilaan yhden osan Marlin glögitiivistettä (en tiedä, onko muilla valmistajilla vastaavia, en ole ainakaan nähnyt) ja kolme osaa punaviiniä.

Osan punaviinistä voi hyvin korvata vedellä. Tai vaikka kaiken ainakin, jos glögiä tykkää lipitellä pitkin viikkoa. Mutta se viini on yhtä kaikki homman juju. Hehkuviiniä on vaikeaa tehdä ilman sitä. Eikä viinin tarvitse olla hyvää. Alun perin koko hehkuviinin ideana oli huonolaatuisen viinin säätäminen maukkaammaksi mausteilla, joilla ajateltiin myös olevan jos jotakin terveysvaikutusta.

Wienin lumetonta joulumarkkinatunnelmaa muutaman vuoden takaa.

Edes vähän

Vaikken nykyisin ehdikään tai tohdikaan istua nenä kirjassa tuntikausia - huvikseni siis, työperäistä lukutoimintaa ei lasketa - en osaa käydä nukkumaan lukematta edes vähän. Tosin viime aikoina olen iltaisin ollut niin poikki, että usein pääsen eteenpäin vain pari sivua, ennen kuin tajunta pimenee. Esimerkiksi eräässä lukemassani kirjassa on tehty Normandian maihinnousua sitkeästi jo toista viikkoa. Kirja on hyvä ja huippukohta asiaankuuluvan jännittävä, mutta minkäs teet.

Jostain syystä yöpöydälleni on eksynyt taas kirjoja, joissa työstetään edellisessä postauksessa mainittuja erilaisuuden ja erillisyyden teemoja (tarkemmin ajatellen vaikeampaa olisi löytää kirjoja, joissa niitä ei työstettäisi tavalla tai toisella). Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max (2009) on tässä joukossa huima saavutus. Ei se suotta saanut Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoa vuoden parhaana esikoisteoksena. Myös Pagistaan suosittelee (ja sehän se vasta jotakin on).

- - -

Tämä nyt ei liity kirja-asiaan mitenkään, mutta muistaessa pitää mainita, että kasvihuone on lunastanut kaikki odotuksemme huolimatta järjettömän kuumasta kesästä sekä kastelun ja sadonkorjuun delegoimisesta naapureille kolmeksi viikoksi. Tomaattien ja kurkkujen kilohintaa ei edelleenkään kannata laskea, mutta niitä tulee vähintäänkin riittävästi, samoin salaattia ja yrttejä kasvihuoneen vieruspenkeistä.

Se ei oo mies eikä mikään, jos ei valmistu talo

Pian sen jälkeen, kun aloimme siipan kanssa viihtyä vakituisemmin toistemme seurassa, hän ilmoitti - omien sanojensa mukaan hyvissä ajoin - ettei tule koskaan rakentamaan minulle taloa. Vastasin ottavani tiedon vastaan ilolla ja helpotuksella.

Tässä asiassa olemme siis olleet saumattoman yksimielisiä: talonrakennukseen ei ryhdytä. Allekirjoittaneella pääsyinä ovat olleet paitsi yleinen kärsimättömyys ja huono epävarmuuden sietokyky, myös se, ettei uusissa taloissa ole koskaan samaa viehätystä ja karismaa kuin vanhoissa, elämää nähneissä (ja usein pihakin on puutonta, apeaa savipeltoa). Mies taas on seurannut tuttaviensa talonrakennusprojekteja, eräitä hyvinkin läheltä: urheilullinen, käsistään kätevä ja perusavulias poikamiesinsinööri olisi kai halutessaan voinut viettää kaiken vapaa-aikansa sokkeleita valaen, seiniä levyttäen ja kattopeltejä kiinnittäen.

Sitä paitsi tunnettua on, että talonrakennusprojektit harvoin menevät suunnitelmien mukaan. Budjetti paukkuu, aikataulu venyy ja jos oikein huonosti käy, talon ollessa lopulta muuttovalmis sinne muuttaakin joku aivan muu, kun rahat ovat loppuneet tai projektiin ja toisiinsa kyllästyneet raken(nut)tajat pistäneet lusikat jakoon ja puolivalmiin torpan myyntiin.

Mikä hurjinta, usein taloa ryhdytään rakentamaan juuri silloin, kun perheessä on pieniä lapsia. Siipan sanojen mukaan voisi kuvitella, että saman kärsimyksen saisi aikaan vaikkapa ampumalla itseään jalkaan.

Kahdeksan neliön lasinen valmiskasvihuone olikin antirakentajille juuri sopivan kokoinen projekti. Parissa viikossa sai kokea miniatyyrikoossa moniaita rakentamisen iloja: tarjouspyynnöt, perustushiekan ja -kivien toimituksen viivästymisen, neuvottelut naapurin kanssa sijainnista, katharttisen möyryämisen ulkona sateessa ja liejussa, kun hupusta valuu niskaan kylmää vettä.

Tomaateille tulee niin ikään lajinsa verran kilohintaa - olettaen siis, että tomaatteja ylipäänsä tulee. Mutta kasvihuone on kiistämättä hieno. Toivotaan, että se kestää myös talven yli (lasin sijaan materiaaliksi olisi voinut valita kennolevyn, mutta siitä tulevat mieleen supermarkettien ostoskärrysuojat).

Osa kasvihuoneen valmistumisen riemusta liittyi kyllä siihen, että kyseessä oli vain kasvihuone. Siihen sekoittui jonkinlaista selviytyjien iloa ja helpotusta; vähän kuin olisi saanut esimakua jostain isosta ja vaarallisesta, jolta kuitenkin onnistui välttymään.

Ja saaliinasi mitä kaikkea

Etsiskelin Pagistaanin arkistoista linkitettäväksi erästä vanhaa tekstiä, jota en kuitenkaan löytänyt. Sen sijaan löysin täyslaidallisen jonkinlaista lähinostalgiaa. Sillä tarkoitan tunnetta, joka tulee muutaman vuoden takaisten tunnelmien lukemisesta ja uudelleen elämisestä. Erityisesti Tampereen-vuosien muistiinpanot saivat hymyilemään: viihdyin todella siinä kaupungissa ja pikkujärven rannalla sijainneessa vuokrayksiössäni.

Mitä kaikkea olenkaan elänyt, tehnyt ja kokenut niissä viidessä vuodessa, joina olen kirjoittanut juolahduksiani tänne! Puhumattakaan siitä, miten paljon elämää on mahtunut niihin kolmeenkymmeneen muuhun. Sitä miettiessä tulevat aina mieleen nämä Kyllikki Villan säkeet:

"Et voi sitä estää: sinun verkkosi kestää ohi onnen, surun ja ilon. Ja vesien auringonkilon se sinulle kerää kun aamutuuli herää. Se minkä jo unohdit sinussa silti on, se sinua on. Ja saaliinasi mitä kaikkea kimmeltää sinun verkossasi?"

Ajatella, että keskiajalla - saati sitä varhaisempina aikoina - olisin ollut jo vanhus. Tai sitten olisin kasvanut koiranputkea jo hyvän aikaa.

- - -

Mutta palatakseni tekstiin, jota etsin: se käsitteli lempääläläistä Haikalan puutarhaa, jossa kävin yhdellä elämäni parhaista juttukeikoista muutama vuosi sitten. Nyt uusvanhana pihanomistajana pistäydyin siellä uudestaan. Tuomisinani oli vaatimattomat viisi kassillista taimia*. Olisi voinut olla paljon enemmänkin, mutta tolkku voitti.

Haikalan puutarha myy puuvartisia kasveja ja kotimaisia perennoja, joiden valttina on talvenkestävyys. Suuret puutarhamyymäläthän kauppaavat lavakaupalla koreita, kasvihuoneissa kasvaneita tuontitaimia, jotka saattavat kuukahtaa jo ensimmäisenä talvenaan tai muuten vain kasvavat kituliaasti. Pihanhoitajalta palaa niin rahaa kuin hermojakin, mutta kauppa käy. Sen sijaan kotimaiset, usein vankkaa maatiaiskantaa olevat kasvit eivät vähästä säikähdä, joten pihin ja mukavuudenhaluisen puutarhurin kannattaa suosia niitä.

Kasvien karaistuneisuudesta kertoo muun muassa se, että Haikalan puutarhalla suurin osa taimista kaivetaan kassiin suoraan maasta. Samalla ostaja saa sekä hoito-ohjeita että kiinnostavaa tietoa kasvien alkuperästä: akileijan kerrotaan olevan vanhan talon omaa kantaa, niittysinilatva on Karjalan Kannakselta - ihmiset ovat tuoneet vanhoilta kotipaikoiltaan kasveja lisättäväksi - ja niin edelleen. Toiminnasta välittyvät rakkaus ja innostus kasveihin, mikä näkyy myös hinnoissa; rahastuksesta ei voi parhaalla tahdollakaan puhua.

Haikalan tyyppiset puutarhat ovat kovin harvassa, mikä on sääli. Sitä hauskempaa on, jos onnistuu opastamaan jonkun noiden kasviaarteiden äärelle. Näin kävi jokunen viikko sitten, kun kehaisin puutarhaa Facebookissa. Kollegaystäväni oli välittänyt tiedon omalle ruusuja harrastavalle tutulleen, joka oli kuin olikin käynyt paikalla ja löytänyt kokoelmiinsa kaksi uutta, perinteistä pensasruusulajia. Tapauksesta tuli hyvä mieli koko päiväksi.

*Asiasta kiinnostuneille kerrottakoon, että riihimäkeläispihaan kulkeutui tällä kertaa papulanruusu (aulankolainen kanta), valkoinen talonpoikaispioni, valkoinen särkynyt sydän, puistolemmikkiä, Haikalan omaa akileijaa, verikurjenpolvea, karjalanminttua sekä ranskalaista rakuunaa (oululainen kanta).

Kasvihuone

Pagistaanissa on eletty jännittäviä aikoja. Siippa kävi viime torstaina polven tähystysleikkauksessa ja on nyt toipilaana kotona. Kinttu näyttää toipuvan pikku hiljaa ilman suurempia ongelmia. Juoksulenkit, kiipeily ja reppuretket ovat kuitenkin hyvän aikaa pannassa.

Meistä tervejalkaisempi on muun muassa kaivanut kahdeksan neliön kasvihuoneelle perustuksia. Ajattelimme, että sellaisessa hoituu hyötyviljely meidän tarpeisiimme ilman varsinaisen kasvimaan perustamista. Pihakasvimaassa kun on se ongelma, että se pitäisi aidata huolellisesti ylimääräisten lannoittajien ja sadonkorjaajien varalta. Lähiseuduilla ei ole viljelypalstojakaan, jollaista allekirjoittanut rakkaudella vaali Tampereella asuessaan (siellähän palstan sijainti oli loistava, vain parisataa metriä kotiovelta).

Melkoinen taistelu on kuitenkin vielä edessä, ennen kuin tomaatintaimet saadaan kasvamaan. Valmiskasvihuoneiden kokoamisesta kuulee kaikenlaisia urbaaneja kauhutarinoita, mutta laitan toivoni siihen, että toinen meistä on diplomi-insinööri ja tottunut värkkäämään jos jonkinlaisten viritysten kanssa. Myös jonkinlainen kastelujärjestelmä pitänee kehittää poissaolojen varalle, vaikka naapurimme mukavia ovatkin ja vihannespalkalla saattaisivat käydä tarkistamassa tilanteen aika ajoin.

Ärsyttämisen paradoksi

Kurjenmiekkojen sukua oleva apostolinmiekkamme (Neomarica northiana) päätti pitkästä aikaa kukkia. Vanhan, nykyisin harvinaiseksi käyneen huonekasvin kukka kestää vain päivän, mutta on sitä koreampi.

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä toimittaja Ilkka Malmberg manaili amerikkalaistyylisiä kiitospuheita, joissa asiasta tai toisesta palkittu kiittää vuolain sanoin vanhempiaan, puolisoaan, työtovereitaan ja niin edelleen: "Helpompi on pitää aitona sitä entistä kiitosta ja kumarrusta. Sillä tästä lähtee makeilun mato luikertamaan suomalaiseen kanssakäymiseen: Kiitos, Erkki, sinulle tästä fantastisesta kahvihetkestä viihtyisässä kodissanne ihanan perheesi seurassa. Ja sinua, Raija, haluan erityisesti kiittää upeista korvapuusteistasi."

Ei ehkä suoranaista makeilua, mutta jonkinlaista ylikohteliaisuutta allekirjoittanut on harjoittanut elämässään enemmän kuin oman osansa. Tähän liittyy jokseenkin tragikoominen oivallus viime vuosilta.

Pienen ikäni olen siis kuollakseni pelännyt ärsyttää muita ollen vakuuttunut, että teen sitä jo pelkällä olemassaolollani. Kun vielä olen herkkä - voisi sanoa, että yliherkkä - vainuamaan tilanteiden jännitteet ja ihmisten mielialat, olen koettanut varmistaa selustaani yrittämällä olla mahdollisimman myötäsukaista ja vaivatonta seuraa. Ajatus siitä, että aistisin ilmapiirin synkkenemistä tai yleistä vaivaantuneisuutta siksi, että minä olen kehdannut vaatia tai pyytää jotakin, on kai ollut sietämätön.

Oikeastaan ensimmäinen havahduttajani oli entinen appiukkoni, joka teki selväksi, ettei sietänyt vastausta "ihan sama" kysyttäessä vaikkapa sitä, haluanko kahvia tai teetä. Hän - suomalaistunut iranilainen - kammosi persialaiseen kulttuuriin kuuluvaa kursailua (persiaksi tarof), ja ilmoitti kursailijan siirtävän häikäilemättömästi vastuun päätöksestä kysyjälle. Juuri niinhän se on, vaikka itse sitä luulee vain helpottavansa muiden elämää olemalla esittämättä vaatimuksia tai edes toiveita.

Sittemmin olen kuullut vanhoilta ystäviltäni muisteluksia siitä, miten yltiökohteliaisuuteni esimerkiksi heidän vanhempiaan kohtaan ihmetytti ja joskus ärsyttikin. Ärsytti!

Myös rakas siippani totesi taannoin minun olevan jopa raivostuttavuuteen asti kohtelias, tosin sitä kuulemma hämmentävästi kompensoi taipumukseni kiihtyä nollasta sataan ja saada täysin olemukseeni sopimattomia kiukunpuuskia. Olemukseeni sopimattomia sikäli, että juuri sileä normikäytökseni ei antaisi mitään syytä olettaa, että räjähdys voi olla aivan nurkan takana (tähän vastasin, että hänen pitäisi oikeastaan olla tyytyväinen, kun olen vihdoin kolmenkymmenen vuoden jälkeen oppinut suuttumaan sen sijaan, että kääntyisin entiseen tapaan sisäänpäin sättimään itseäni ja manipuloimaan läheisiäni mykkäkoululla ja itsesäälillä).

Yhtä kaikki, en siis ollut itse ollenkaan tajunnut, että pyrkimykseni olla ärsyttämättä ketään onkin johtanut aivan päinvastaiseen lopputulokseen.

Mutta selväähän se on. Kun itse mietin omia tuttaviani, helpointa ja mukavinta seuraa ovat ne oman tilansa ottavat, suorapuheiset ihmiset, joiden mielialoja ja toivomuksia ei tarvitse arvailla ja nuuskia ja miettiä, onko toinen kenties loukkaantunut jostain ja mikä pahinta, kenties loukkaantunut jostain, mitä minä olen sanonut, tehnyt tai jättänyt tekemättä (sellainen arvailu on myrkkyä etenkin kaltaisteni ilmapuntareiden mielenrauhalle). Tai jotka sanovat jotakin, muttei voi koskaan tietää, sanovatko he sen vain muita miellyttääkseen. Että jos he vaikka sanovat haluavansa kahvia, ottaisivatko he kuitenkin mieluummin teetä, vaikkei kukaan muu sitä ota, ja vaikka sen valmistaminen tuottaisi ylimääräistä vaivaa.

Niin. Juuri itseni kaltaiset ovat sitä hankalinta seuraa. Luultavasti olen käynyt neuroottisessa sileydessäni ja särmättömyydessäni ihmisten hermoille pienen ikäni.

Se on jotenkin surkuhupaisan hilpeä ajatus. Siitä pitäisi kai ahdistua, mutta jostain syystä minua vain naurattaa. Ja vähän ehkä nolottaa.