Jurtta siirtyy

No niin. Pagistaanin historian pisin päivitystauko päättyy. En ole näköjään kirjoittanut joulukuun jälkeen mitään, ja sitten päätän naputella jotain juuri sillä viikolla, jolla on ilmankin liki tuntiaikataulu.

Eduskuntavaalit olivat ja menivät, eikä niistä sen enempää. Aika näyttää, mihin suuntaan uusi kokoonpano Suomea vie. Olen huomannut, että yhä vaikeammaksi on käynyt sopivan ehdokkaan - tai oikeastaan puolueen - löytäminen. Johtuneeko se minusta vai puolueista, mene ja tiedä.

Huushollimme kannata ravistelevampi uutinen on ehkä se, että jurttamme siirtyy taas. Ei tosin kovin kauaksi nykyisestä. Tilaisuus teki varkaan: kun muuan 30-luvun hirsitalo Liperin kirkonkylällä oli ja pysyi myynnissä useamman vuoden ajan, annoimme lopulta periksi ja kävimme ihan vain katsomassa sitä. Ja niinhän siinä sitten kävi, että vastoin päätöstäni olla muuttamatta taajamaan ennen kuin on aivan pakko, olemme päätymässä kuntakeskukseen tuon kahdelle hengelle turhan ison talovanhuksen pehtooreiksi. Tämä rakkaaksi käynyt hehtaarin pikkutila taas saa uuden omistajan (totuuden nimissä vähän lisätilaa olemme kyllä kaipailleet jo pidempään; nyt sitä sitten tulee niin, että pelkkä tupa on nykyisen talomme kokoinen).

Remonttikin jatkuu. Johan sitä on tehty yhteen menoon kymmenkunta vuotta kolmessa kohteessa. Kuvassa tulevan makuuhuoneen seinään päätyy ikisuosikkimme Kiurujen yö vuodelta 1958, tällä kertaa alkuperäisenä, sinimustana versiona.

Oikeastaan nykyisestä kodista luopumisesta tekee vaikeanhaikeaa juuri se, että olemme tehneet täällä niin paljon itse. Hirsisen saunarakennuksenkin kokosimme käytännössä kahdestaan. Pari kaveria pistäytyi auttamassa ja timpurit tekivät joutessaan kattopanelointeja, joihin meillä olisi mennyt ikä ja terveys.

Ja aina, kun muuttaa, jättää asunnon tai talon myötä taakseen yhden elämänvaiheen. Tämä näkökohta on varmaan se, mikä asiassa eniten kirpaiseekin. Tulevasta ei tiedä, mennyttä sävyttää jo jonkinlainen nostalgia. Ensi kesänä kukkamaastamme nousevia maatiaisperennoja katselee ja (toivottavasti) hoitaa joku muu, minä taas katselen jonkun toisen aikoinaan istuttamia kasveja.

Vedenjakajalla

There is a time in life when you expect the world to be always full of new things. And then comes a day when you realise that is not how it will be at all. You see that life will become a thing made of holes. Absences. Losses. Things that were there and are no longer. And you realise, too, that you have to grow around and between the gaps... (Helen Macdonald)

Vapaasti ja kömpelösti käännettynä tuo brittikirjailijan lainaus menee näin: "Elämässä on aika, jolloin ihminen odottaa maailman olevan aina täynnä uusia asioita. Ja sitten tulee päivä, jolloin hän ymmärtää, ettei se mene ollenkaan niin. Hän huomaa elämän muuttuvan joksikin joka on tehty aukoista. Poissaoloista. Menetyksistä. Asioista, jotka olivat, mutteivät ole enää. Ja hän ymmärtää, että on pystyttävä kasvamaan aukkojen ympärille ja niiden väliin..."

Norwichissa on hieno kauppiaan talo 1500-luvulta, eräänlainen kotimuseo. Siellä näin seinällä memento mori-hengessä tehdyn taulun, jossa oli esitetty ihmisen eri ikäkaudet kaaren muodossa. Ensin kasvetaan lapsesta nuoreksi ja noustaan mäkeä voimainsa tunnossa, kunnes keski-iässä alkaa alamäki ja kulkijan selkä painuu pikku hiljaa kumaraan. Mäen juurella odottaa arkku.

Minusta tuntuu, että seison nyt mäen harjalla, tai oikeastaan olen alkanut luisua jo alaspäin. En tarkoita niinkään - tai pelkästään - ikävuosia, vaan jonkinlaista tunnetta, että olen tullut tähänastisen elämäni suurimmalle vedenjakajalle. Tähän saakka olen ollut elämässä reilusti saamapuolella ja nyt alkaa väistämätön velanmaksu suurten ja pienten luopumisten muodossa. Olen saattanut hautaan jo yhden vanhempani, ja katson avuttomana vierestä, miten edeltävä sukupolvi pikku hiljaa hiipuu ja tekee lähtöä kuka milläkin tavoin. Oma keho muistuttaa niin ikään alamäen alkaneen, vielä loivana, mutta kuitenkin.

Elämänuran osalta olen niin ikään luopumisten ja valintojen edessä - siltä osin kuin jälkimmäiset edes ovat omiani näinä kovenevan kilpailun ja niin kutsuttujen poisvalintojen* aikana - enkä tiedä ollenkaan, mitä minun pitäisi tehdä ja mihin suuntaan lähteä. Tunnen itseni lähinnä autonvaloihin jähmettyneeksi jänikseksi.

Juoksemiseen väsyneeksi jänikseksi, joka haluaisi vain laittaa korvat päätä myöten, sulkea silmät ja jäädä odottamaan törmäystä - tai ihmettä.

Kumpaakaan ei luultavasti tule, tiedän. Tiedän myös, tai uskon, tai haluan uskoa, että suunta löytyy. Löytyy, vaikka polun pää vaatisi etsimistä, se viettäisi alamäkeen ja kaikkein parhaat alppimaisemat olisivat jo takanapäin. Matkatovereiden hyvästelyynkin ja heidän jättämiinsä aukkoihin kai tottuu, kun on pakko (sitä, kuka on milloinkin hyvästelyvuorossa, ei onneksi kukaan ennalta tiedä).  

*Pagistaan pahoittelee tavallistakin puistattavamman uudissanan käyttöä. Tuollaisia ei pitäisi toistella ja siten vakiinnuttaa niitä kielenkäyttöön. 

Tietämättä, mitä tehdä ja ajatella

Älkää peljätkö, te uskolliset, ketkä vielä täällä käytte. Ei Pagistaanista mitään surussavellomisblogia tule. Mutta jonkin aikaa saatan uida tavallista syvemmissä vesissä; olen aina kirjoittanut siitä, mitä milloinkin mielessä on, ja nyt mielessä on menetys. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. On mentävä läpi.

Meidän pientä sukuamme harvennetaankin nyt kovalla kädellä. Isän hautajaisia seuraavana yönä lähti äidin kymmenen vuotta nuorempi sisko. Viime viikolla tuonilmaisiin muutti äidin serkku. Molemmat melko yllättäen, alle 70-vuotiaina kumpikin. Ikuinen muisto, kuten ortodoksisessa perinteessä kauniisti toivotetaan.

Kirjoitan tätä Kuopiossa, jossa käyn kerran kuussa opiskelemassa graafista viestintää (palaan tähän joskus myöhemmin). Kuopio on synnyinkaupunkini; olin 11-vuotias, kun perheeni paluumuutti täältä Joensuuhun. Vanhemmat ja siskoni olivat muuttaneet Kuopioon vain noin vuosi ennen syntymääni.

Kuopio on aina ollut minulle merkillinen aikakapseli. Palaan täällä elämässäni kolme vuosikymmentä taaksepäin. Olen ihmetellyt, miten läpeensä tuttuja keskustan ja sen ympäristön talot, kadut ja puistot ovat, mutta kun asiaa mietin, lapsuudessani kymmenkesäiset saivat kulkea kotikulmillaan ja niiden ulkopuolellakin melko vapaasti (kunhan kertoivat menemisistään ja olivat ruoka-aikaan kotona syömässä perunaa ja kastiketta).

Jotenkin luulen, että ajat ovat siinä suhteessa muuttuneet.

Mutta palatakseni asiaan: huomaan, että täällä isän ikävä on jotenkin kipeämpi ja akuutimpi kuin omassa kotiarjessa, vaikka sielläkin se on koko ajan läsnä. Lapsuusmaisemissa painaa aivan erityisen raskaana tietoisuus siitä, että maailmasta on lähtenyt lopullisesti ainoalaatuinen ihminen ja korvaamaton persoona, joka on minun elämässäni ollut läsnä aina. Tunnen itseni hylätyksi ja avuttomaksi, en aikuiseksi ollenkaan, vaan kymmenvuotiaaksi joka on menettänyt toisen vanhempansa ja harhailee pimeillä kaduilla tietämättä, mitä tehdä ja ajatella.

Lapsuuden painajaisista ja peloista tämä on sellainen, joka käy toteen ennemmin tai myöhemmin. Ajan kulku - niin julmaa ja kuitenkin armeliasta!

Isä oli monilahjakkuus, herkkä eläytyjä, mainio ja pidetty seuramies ja armoitettu jutunkertoja. Mutta hänelläkin oli synkkä puolensa, omat haavansa. Niillä oli osansa siinä, ettei meillä isän kanssa ollut mikään helpoin suhde. Lapsena olin aina tuntosarvet ojossa isän mielialoja luodaten ja ennakoiden, koettaen olla mieliksi. Aikuiseksi kasvettuani käsitimme toisemme toistuvasti väärin ja jännitimme toistemme seuraa. Viime aikoina solmut tuntuivat vain kiristyvän - me asuimme kesän vanhempien nurkissa ja olimme umpiväsyneitä töistä ja remontista, isä taas oli jo sairaampi kuin omilta kiireiltämme tajusimmekaan (tai jälkikäteen mietittynä ainakin minä tajusin sen jollain tasolla, mikä huomattavasti ruokki omaa ahdistustani). Pelkäsin uusia väärinkäsityksiä ja menin liki täysin lukkoon; väistelin isää ja hänen keskustelualoitteitaan ajatellen, että kunhan elämä rauhoittuu, asiat pitää jutella selviksi.

Sitä aikaa ei ehtinyt tulla. Kaksi päivää sen jälkeen, kun olin jättänyt kirjakäsikirjoitukseni kustantajalle, olinkin jo jättämässä isälle jäähyväisiä sairaalassa - jäähyväisiä, joista lähtijä ei itse enää tiennyt mitään.

Äiti totesi taannoin, että olimme isän kanssa pohjimmiltamme hyvin samankaltaisia tajuamatta sitä kunnolla itse, ja siitä ongelmamme kumpusivat. Luulen, että hän on oikeassa. Ja olihan meillä hyviäkin hetkiä, myös kuluneena kesänä. Onneksi.

Mutta nyt, yhtä kaikki, jäin yksin selvittelemään tätä savottaa (kielikuva, josta isä vanhana metsämiehenä olisi pitänyt). Joudun kohtaamaan oman syyllisyyteni ja riittämättömyyteni ilman mahdollisuutta anteeksipyyntöön ja tilinpäätökseen kasvokkain - ainakaan tässä elämässä, mahdollisesta tulevastahan ei kukaan tiedä. Muilla - etenkin äidillä, mutta myös siskolla ja siipoillamme - on omat surunsa surtavana. Tämä ei ole heidän urakkansa.

Onko vanhempiensa vääjäämätöntä maailmasta poistumista ylipäänsä mahdollista käsitellä sukeltamatta tavalla tai toisella syyllisyyden syvään suolampeen? Vai onko se merkki siitä, että ihminen on vältellyt aikuistumista ja vanhemmistaan irrottautumista, kunnes elämä - tai pikemminkin kuolema - tekee työn säälimättä hänen puolestaan?

Mutta joka tapauksessa "jokainen ihminen on syyllinen kaikkeen tekemättä jättämäänsä hyvään", sanoi tiemmä Voltairekin.

Työstää ja muokkaa

Isä lähti viime maanantaina. Tavallaan yllättäen, tavallaan ei. 

Hän lähti, me jäimme. 

"Surutyö" on minusta aina ollut käsitteenä erikoinen, ihan kuin suru olisi kaivettava oja tai muu urakka, jonka voi hartiavoimin suorittaa alusta loppuun protestanttisen työn eetoksen hengessä.

Tavallaan kyllä luulen ymmärtäväni, mitä sillä haetaan.

Mutta jotenkin minusta tuntuu, että me emme niinkään työstä surua, vaan suru työstää ja muokkaa meitä. Jokaista yksitellen, ennemmin tai myöhemmin, useimpia moneen kertaan. Se taivuttaa meidät vähitellen uuteen asentoon ja uuteen aikakauteen, nakuttelee pois särmiä ja iskee aika ajoin taltallaan - jollakin niistä, niitä tuntuu olevan monia - niin, että sydämessä asti tuntuu.

Se siirtää armotta mielenmaisemiemme maamerkit ja käskee kulkemaan tuntemattomia polkuja kauemmas, kuin tähän asti on koskaan tohtinut. 

Siispä minäkin kuljen, kun en muuta voi.  

Hyvässä ja pahassa

Tapaninpäivän maastolenkillä vanhan ystävän kanssa.

Pagistaanin perinteinen joulutervehdys jäi välistä, ja jos oikein muistan, kyseessä ei edes ollut ensimmäinen kerta. Mutta toivotettakoon sitä lämpimämmin onnellista uutta vuotta ja itse kullekin niitä asioita, joita hän sen haaveilee tuovan.

Vietimme joulun Pohjois-Karjalassa ihmetellen hurjaa väsymystämme, joka ei tuntunut talttuvan edes kymmenen tunnin yöunilla (väsymyksestä puhuessa tekisi aina mieli painottaa, etten suinkaan kuvittele edes tietäväni, mitä todellinen uupumus ja unenpuute ovat, vaikkapa sellaiset, joita öisin huutava koliikkivauva aiheuttaa). Siipalla on ollut tietysti rankka syksy paitsi töiden puolesta, myös talon, eläinten ja kasvien hoitamisen osalta. Minulla kai maanvaihdos on ottanut veronsa, samoin työntäyteinen, sangen vähälomainen kesä ja uuden tutkimusprojektin aloittaminen.

Ja muutenkin joulunaika on outo sekoitus rauhaa, levottomuutta, iloa ja haikeutta. Myös surua, määrittelemätöntä ja mihinkään yksittäiseen asiaan - paitsi ehkä ajan kulumiseen - liittymätöntä, mutta hetkittäin yllättävän raskasta. Sekä elävät että kuolleet tuntuvat olevan lähempänä kuin yleensä, hyvässä ja pahassa.

Muutamaa tuntia pidemmän ajan viettäminen lähiomaisten kanssa on toisaalta mukavaa, toisaalta ristiriitaista, kun todelliset ja kuvitellut odotukset, tilanteiden erilaiset tulkinnat ja epämääräiset syyllisyydentunteet kohtaavat kuusentuoksuisessa ilmassa. Voi tietysti olla, etteivät muut koe sitä näin. Jokaisellahan on kuitenkin vain oma subjektiivinen todellisuutensa, josta käsin asioita katsoo. Veloena joka tapauksessa pohtii asiaa niin ikään joulun tiimoilta:

Onko surullisempaa ja haikean vaikeampaa asiaa kuin läheissuhteet ja perhe? Tai siis, minusta tuntuu, että monilla asia ei mene näin, mutta ehkä se on vain perspektiiviharhaa. Ehkä ihmiset vaikenevat siitä, mistä on liian kipeää puhua.

Mutta summa summarum, joulu oli hyvä ja olen iloinen, että tulin viettämään sitä Suomeen lähi-ihmisten luo. Uuden vuoden vastaanottaminen Tampereella oli niin ikään mukavaa. Mitä se sitten tuokin tullessaan.

Suruja ja iloja

Gargoyleja katselemassa Elyn katedraalin korkeuksista.

Lapsuudenkotirintamalta kuului toive, että edes blogi päivittyisi, kun yhteydenpito on muuten vähän takkuista maasta toiseen (ainakin ennen Skypen asentamista senioreiden koneelle). Mutta välillä on sanottavaa, välillä ei - ainakaan, jos ei aivan päiväkirjamaiseen raportointiin halua ryhtyä - ja toisinaan on aikaa enemmän, toisinaan vähemmän.

Siippa lähti varhain eilisaamuna koti-Suomeen: "Nähdään joskus marraskuussa". Niinpä. Nyt seuranani ovat vain runsaslukuiset hämähäkit, jotka eivät ehkä aivan korvaa kumppania ja koiria. Mutta kuten todettua, elämä on valintoja, eikä kaikkea voi saada.

Surullinen uutinen on niin ikään vetänyt vähän siipeä maahan hiljaisempina hetkinä: Selma-koiruus lähti Sandy-siskonsa luo heti Englantiin saapumistamme seuranneena yönä. Eihän sekään kesken ikiään kuollut; joulukuussa sille olisi tullut 14 vuotta täyteen. Se oli myös loppuun asti varsin virkeä ja hyväkuntoinen. Siksi lähtö tulikin jonkinmoisena yllätyksenä kaikille. Varsinkin, kun Sandystakin jouduimme luopumaan vasta muutama kuukausi sitten.

Selman osalta olen vielä kantanut lievää huonoa omaatuntoa aina siitä asti, kun luovuin siitä kuusi vuotta sitten. Tokihan sillä oli vanhempieni luona mainiot oltavat, mutta silti koin jollain tapaa toimineeni periaatteitani vastaan - vaikka ratkaisu varmasti oikea olikin. Tietysti luopumisen tuska on vanhemmille nyt kahta kovempi, mutta niinhän se menee.

Kolmitaso-Fokker eli Punaisen Paronin kone oli ulkoilemassa naapurikentältä.

Mutta palatakseni iloisempiin asioihin: viikonloppuna ehdimme pyöräillä noin sata kilometriä; jotakin riemua on siis siitä, että on järjestänyt itsensä Iso-Britannian Tanskanmaalle. Retkeilymielessähän tämä osa saarta ei ole likikään niin inspiroiva kuin esimerkiksi Koillis-Englanti, jossa vietin syksyn vaihto-opiskelijana vuonna 1999.

Lauantain vietimme Duxfordissa, eli museoksi muutetulla sotilaslentokentällä, jossa kävimme lentonäytöksessä pari kesää sitten. Nähtäväähän siellä riitti, ja riittää edelleen. Loistavan sään riehakoittamina heittäydyimme peräti hurjiksi ja maksoimme itsemme 30-luvun kahdeksanpaikkaisen, kaksitasoisen matkustajakoneen kyytiin*.

Sunnuntaina suuntasimme fillarimme pohjoiseen, eli Elyn kaupunkiin, jossa pällistelimme kuuluisaa katedraalia kelpo turistien tavoin ja mietiskelimme sitä puuhakasta 1500-luvun piispaa, joka reformaatioinnossaan käski särkeä kirkostaan niin pyhimysten patsaat kuin lasimaalauksetkin. Noin 30 kilometrin menomatka oli sukkela polkea myötätuuleen, mutta takaisin tullessa peltojen yli Pohjanmereltä tohottava tuuli pisti pohkeet töihin.

Ja nyt on siis palattu arkeen - kumpikin tahoillaan. Tänään oli ohjelmassa muun muassa tutustuminen yliopiston kirjaston käsittämättömän sekavaan luokitusjärjestelmään. En enää ihmettele yhtään, miksi laitoksen johtaja kehotti ottamaan yhteyttä slaavilaisen osaston vastaavaan ja pyytämään tältä kokoelmien ja tietokantojen henkilökohtaista esittelyä.
 
Jotenkin systeemi toi mieleen omat tiedostoni ja sen sumean logiikan, jolla niitä kulloinkin on kansioihin tallenneltu. Tosin luulen, että tietokoneeltani on aavistuksen verran helpompaa löytää etsimänsä kuin - kirjastonhoitajan sanoin - "varsin omaperäisestä" kirjastojärjestelmästä.

*de Havilland Dragon Rapide

Alkukesän alppiretki

Domin (4545 m) rinteillä, jossain himpun alle 4000 metrissä. Nousun "kruksikohta" selvitettiin, mutta päätettiin sitten jättää huiputusyritys seuraaville reissuille: liikaa uutta lunta kahlattavana, ja sää oli kääntymässä huonommaksi.

Melkein kuukausi on vierähtänyt edellisestä päivityksestä, joka olikin sieltä surullisemmasta päästä. Pientä suurta koirapersoonaa ikävöidään vielä pitkään.

Elämä menee kuitenkin eteenpäin. Kesäkuun alussa, allekirjoittaneen "loman" aikana, ehdimme tehdä liki jokakesäisen alppireissumme. Ajankohta oli tavallista aikaisempi, mistä seurasi sekä iloa että harmia. Ensin mainittuja olivat kanssaihmisten vähäisyys, lintujen äänekkyys sekä komeat vesiputoukset. Harmitusta aiheutti lähinnä se, että ylempänä oli vielä turhan paljon lunta kiipeilytouhuihin.

Toisaalta säät ja kelit ovat aina arvoitus, olipa vuodenaika mikä tahansa. Siihenhän retkeilyn viehätys osin perustuukin: koskaan ei tiedä, mitä tuleman pitää, joten on parempi pitäytyä liioista odotuksista ja ottaa vastaan, mitä annetaan.

Vuorilla tai tuntureilla könytessä oppii myös positiivista ajattelua: jos sataa kaatamalla ja vesi alkaa tihkua kuorivaatteiden läpi, voi aina ajatella, että ainakaan mihinkään ei satu. Jos sataa ja edellispäivänä kivikossa kolhittua kinttua särkee, voi lohdukseen todeta, ettei ole ainakaan eksyksissä. Jos taas sataa, sattuu ja reitti on hukassa, voi iloita siitä, ettei kärsi vaikkapa ripulista. Ja niin edelleen, ad infinitum.

Kaiken kaikkiaan hieno reissu taas kerran. Aurinkokin paistoi anteliaasti muutamana päivänä vesi-, räntä- ja lumisateiden vastapainoksi. Rhonen laaksossa (alempi kuva) oli suorastaan välimerellinen tunnelma viiniköynnöksineen ja sirittävine kaskaineen.

In memoriam

Tanzara Sandy Girl 5.7.1998-21.5.2012

"Jos niin pitää tapahtua että tulen heikoksi
ja tuskat tekevät unen levottomaksi,
silloin teethän mitä pitää tehdä
sillä tätä viimeistä taistelua ei voi voittaa.
Tulet olemaan surullinen, ymmärrän sen
mutta älä anna murheen pysäyttää kättäsi.
Sillä tänä päivänä, enemmän kuin pysymistä
rakkautesi minuun täytyy kestää koetus.
Vie minut sinne missä minun tarpeeni hoidetaan,
ja pysy kanssani loppuun asti.
Pidäthän minua vakaasti ja puhut minulle
kunnes silmäni eivät enää näe.
Toivon että aikanaan ymmärrät
kuinka hyvä olit minulle päästäessäsi minut pois.
Vaikka häntäni on heilauttanut hyvästit,
tuskalta ja kärsimykseltä olen pelastettu.
Älä murehdi että se olit nyt sinä,
jonka piti tämä raskas teko tehdä.
Olemmehan olleet niin läheiset - me kaksi - nämä vuodet,
tunnen suuren rakkauden kyyneltesi takaa."
- Tuntematon kirjoittaja

Nevan rannalla

Pietari kutsui taas. Tällä kertaa kyseessä oli muuan projektipalaveri, jonka ohessa ehdin tehdä kirjahankintoja, juoda teetä Aleksanteri Nevskin luostarissa ja maleksia pitkin viimaisia rantakatuja. Olin suunnitellut myös visiittiä Venäläiseen museoon kerrankin ajan kanssa, mutta sepä olikin kiinni, kuten aina tiistaisin.

Kun seisoin yliopiston puoleisella rantakadulla katsellen joen yli Iisakin kirkolle päin, muistin yht'äkkiä seisseeni juuri samassa paikassa samanlaisella pakkassäällä liki tasan 19 vuotta sitten, kun kävin Pietarissa - en Leningradissa - ensimmäistä kertaa. Hymyilytti, kun muistelin sitä melkein täysi-ikäistä maailmanparantajaa, joka mielestään oli ratkaissut olemassaolon suuret kysymykset ja siinä sivussa ihastunut kovasti yhteen niistä yhtä nuorista miehistä, joiden kanssa jäätynyttä jokea katseli. Anorakissa, äidin villahuivissa ja siskon maihareissa paleli, mutta samalla tuntui, että oli tapahtumassa jotain ihmeellistä.

Olihan se. Oli tapahtumassa aikuisen elämä.

Sittemmin olen oudosti ajautunut Pietariin erinäisten käännekohtien tienoilla, jos väliin muulloinkin. Siellä itkin yhdeksän vuotta myöhemmin samaista, virran toisaalle kuljettamaa miestä, siellä aloitin taipaleeni tutkijakoululaisena, sinne päädyin nyt, kun olen tehnyt yllättävän vaikeaksi osoittautunutta välitilinpäätöstä tähän asti eletystä ja miettinyt tulevan suuntia.

Suon ja luiden päälle rakennettu kaupunki, tsaari Pietarin päähänpisto, katoavaisuuden korskea kulissi - maadoittaako se ihmismielen johonkin sitä itseään suurempaan, vai miksi juuri Nevan rannalla kiinnityn tietoisemmin niin nykyhetkeen kuin menneeseenkin? Miksi juuri tuolla järjettömällä luomuksella on melankolisen rauhoittava vaikutus, vaikka muuten kartan suurkaupunkeja ja menen mieluummin metsään?

Ei kaikkea

Olen tavannut pitää ikäkriisejä naistenlehtihöpötyksenä, jonka tarkoituksena on markkinoida ryppyvoiteita ja antioksidantteja elämän ruuhkavuosia eläville.

Tai pidin, kunnes aloin epäillä, että minulla on meneillään sellainen.

Se on sitä, kun yht'äkkiä tajuaa, etteivät kaikki ovet enää olekaan levällään auki, vaikka niin tottui joskus alle kolmekymppisenä ajattelemaan ja jatkoi sitä sujuvasti aina tänne asti. Jotkut ovat enää raollaan, toiset menossa nenän edessä kiinni. Se, haluaako juuri niistä ovista kulkea, ei sinällään ole olennaista. Jo mahdollisuuksien kapeneminen vetää kaiken haluavan nykyeläjän mielen apeaksi.

Jonain harmaana lokakuun aamuna sitä vain ymmärtää, että kaikkea ei yhdessä ihmiselämässä ehdi. Paljon ehtii, muttei kaikkea. Pitäisi ainakin yrittää elää niin, että se elämä on oma, ei toisten. Ja pitää kiinni ihmisistä, niistä, jotka sitä haluavat.

Ja aika, se tuntuu menevän vuosi vuodelta nopeammin. On ehkä hyvä pysähtyä aika ajoin miettimään, mihin se menee, ja onko menosuunta se, minkä sen haluaisikin olevan.

Älä ajattele

Älä ajattele, että elämä on lyhyt.
Ajattele: miten erikoinen kokemus,
kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,
vaan että ylipäätänsä on saanut kokea tämän.

- Eeva Kilpi

Olimme tänään saattamassa hautaan erästä nurmeslaista nuorta miestä. Kilven säkeet tuntuvat oudon lohdullisilta silloin, kun elämä tuntuu päättyneen "ennen aikojaan".

Tentti

Ihmisten tavoille opiskelu ei ole helppoa. Miten voisi ollakaan, kun kullakin on omat tapansa?

Sitä kuitenkin luulee edistyneensä, oppineensa olemaan ja elämään. Ja on varmaan edistynytkin, oppinut jotain.

Mutta sitten eteen tulee taas yksi niistä tilanteista. Kaikki opittu katoaa päästä. Ihan kuin tentti, jota ei vain saa läpi, vaikka kuinka yrittäisi. Ei osaa, ei kykene. Ei pysty, vaikkei edes tarvitsisi tehdä mitään. Riittäisi, kun antaisi olla. Jättäisi sikseen.

Sitten alkaa pelätä, että jos tenttiä ei yrityksistään huolimatta läpäise, ei valmistu koskaan.

Valmistu miksi? Ihmiseksi? Aikuiseksi?

Häiritsen

"Syvin tunne, jonka tiedän, on tunne siitä, ettei kuulu joukkoon. Se on se tunne, jonka kanssa minä olen varttunut. Se ei ole mikään mukava tunne, enkä minäkään tiedä, mistä se oikeastaan tulee. Siitä saakka kun olen osannut ajatella, minusta on tuntunut siltä, että minä häiritsen. Aivan kuin kaikki olisivat onnellisempia ilman minua, eikä tämä koske vain perhettäni vaan myös ystäviäni, ylipäätään kaikkia, aina. Minusta tuntuu, kuin en oikein sopisi joukkoon. Kuin kaikki muut olisivat pyöreitä ja minä kulmikas tai toisin päin. Kukaan ei rakasta minua, minua ei voi rakastaa: olen siitä täysin vakuuttunut ja samalla pelkään sitä enemmän kuin mitään muuta, ja kun seuraan tätä ajatusta aivan loppuun saakka, se johtaa minut tunteeseen, joka on minulle tutumpi kuin mikään muu: minä olen aivan yksin."
- Johanna Adorján: Rakkaudessa erottamattomat (Otava 2010)

Aivan kuten kirjoittaja ilahtuu tajutessaan, että hänen unkarinjuutalainen isoäitinsä oli jakanut hänen kanssaan tuon tunteen, minäkin ilahduin löytäessäni toisen taitavasti kuvailemana oman perustunteeni. Aivan kuin tuo yksinäisyys olisi hetkeksi laantunut. Ehkä emme olekaan neurooseinemme ja suruinemme niin ainutlaatuisia kuin oman päämme ahtaudessa kuvittelemme.

Ahdistavan kaunista

Luin taannoin, että elämän ikävät käänteet lyövät usein leimansa siihen vuodenaikaan, jona ne ovat tapahtuneet. Luulen sen selittävän, miksi keskikesä on jo monta vuotta ollut allekirjoittaneelle epämääräisen hankalaa aikaa. Outoa ahdistusta, epävarmuutta, painajaisia, liiankin eläviä muistikuvia ja määrittelemätöntä pelkoa siitä, että jotain odottamatonta tapahtuu. Juuri silloin, kun kesä on kauneimmillaan.

Ehkä juuri siksi on ollut niin helpottavaa lähteä viime vuosina kesäreissuun, vaihtaa maisemaa juuri heinäkuun alussa. Palatessa pahin on ollut jo ohi ja hengittäminen helpompaa.

Alitajunta ja keho kai muistavat ja yhdistävät menneisiin tapahtumiin tietyn vuodenajan elementtejä - valoa, tuoksuja ja ääniä - vaikka järjen näkökulmasta itse asia on jo aikaa sitten jäänyt taakse ja tuonut varmasti tullessaan enemmän hyvää kuin huonoa. Olemme omituisia ja monimutkaisia olentoja - ja samalla kuitenkin jollain tapaa niin yksinkertaisia ja ennalta arvattavia.

Ja Juri Gagarin lensi

Pikku kosmonautti teki eilen huonon laskeutumisen: se juoksi kuistilta maahan johtavat portaat vauhdilla alas isompiensa perässä, mutta kompastui ja tuli maahan miten kuten mukkelis makkelis. Seurauksena oli veret seisauttava kiljunta, joka oli säikäyttää meidät järjiltämme. Pikainen tarkastelu näytti, että vasenta takajalkaa lukuun ottamatta pentu oli kunnossa. Jalalle se ei pannut painoa, joten meidän oli kesken lauantai-iltapäivän etsiydyttävä päivystävälle eläinlääkärille.

Luojan kiitos, pentu näyttäisi selvinneen venähdyksellä; murtumista tai muista vakavammista vammoista ei merkkejä löytynyt. Jollei kipulääkitys muutamassa päivässä auta, koira on vietävä kaiken varalta röntgeniin. Nyt siis pidämme pentua aloillaan ja seurailemme tilannetta.

Tämän ikävän sattumuksen myötä huomasin taas, miten ohuen langan varassa mielenrauhani ja perusturvallisuudentunteeni on. Olen tehnyt ainakin viisitoista vuotta tietoisesti töitä selättääkseni pessimistisen, epäluuloisen asenteeni elämää kohtaan tajuttuani, miten se rampauttaa ja rajoittaa olemista. Nykyisin pystyn jo olemaan ajattelematta kaikkia niitä kamaluuksia, joita elämä voi vielä eteen tuoda, ja nauttimaan hetkessä olevasta hyvästä. Mutta jos läheisilleni - ihmisille tai eläimille - sattuu jotakin odottamatonta ja ikävää, jähmetyn joksikin aikaa kauhusta muistaessani taas, että mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa, ja miten heikoilla jäillä täällä kuljemmekaan. Alan vilkuilla olkani yli varmana, että seuraava hirveys on jo nurkan takana asemissa.

Puhumattakaan siitä, miten helposti ryhdyn syyttelemään itseäni. Nytkin olen katsellut murheissani kipeää pentuparkaa ja manaillut kerta toisensa jälkeen sitä, miksi annoin sen juosta ulos isompiensa peesissä, vaikka sen koordinaatiokyky on vielä varsin alkeellinen. Olisin voinut estää vahingon, mutten tajunnut tehdä sitä.

Toisaalta, kuten siipan kanssa saunassa juttelimme, tällaiset mietteet kertovat pinnan alla piilevästä tarpeesta kontrolloida asioita sekä itseen kohdistuvasta pettymyksestä, kun siihen ei pystykään. Samaa hallinnantarvetta ja elämänpelkoahan käytetään hyväksi markkinoitaessa vanhemmille lasten konttauskypäriä ja muuta järjetöntä. Lapsia, sen enempää kuin koiranpentujakaan, ei voi kuitenkaan kääriä pumpuliin.

Vähän samaa asiaa mietin viikolla, kun luin paikallislehdestä uutisen "pienen pojan kimppuun hyökänneestä dobermannista". Uutisessa, joka lehtiversiona oli pidempi ja yksityiskohtaisempi, kävi selvästi ilmi, mistä oli ollut kysymys (sikäli, kun lehtiuutisten tietoihin ylipäänsä on luottamista): kyläilemässä ollut viisivuotias poika oli häirinnyt talon nukkuvaa koiraa vetämällä sitä kaulapannasta ja menemällä makaamaan sen päälle. Muuten rauhallinen koira oli hypännyt pystyyn ja näykännyt itsepuolustukseksi, minkä juttuun haastateltu poliisikin mielestäni fiksusti selvitti tähdentäen, että kyseessä oli puhdas vahinko. Pojan äiti oli kuitenkin tehnyt asiasta rikosilmoituksen, minkä vuoksi koko asia oli uutisiin päätynytkin.

Rikosilmoituksia ja haasteita jätetään nykyään varsin hanakasti asiasta kuin asiasta. Osaltaan kyseessä lienee amerikkalainen malli. Mutta onko ainakin lasten vanhempien osalta taustalla myös ajatus, että he tekevät kaikkensa suojellakseen lastaan kaikelta pahalta, ja jos jotain ikävää siitä huolimatta sattuu, se on epäoikeudenmukaista ja aina jonkun syy.

Mietin myös sitä, miten suuren palveluksen lapsille tekisi opettamalle heille, että kielto on kielto. Minusta se olisi parempi turva maailman uhkia vastaan kuin epätoivoinen yritys eliminoida lasten ympäristöstä kaikki potentiaalisesti vaarallinen. Jos esimerkiksi sanotaan, että nukkuvaa koiraa ei saa häiritä, kieltoa on uskottava. Muuten voi käydä pahasti, eikä se ole koiran syy. Sama pätee moneen muuhunkin asiaan. Kuumaan hellaan ei kosketa. Autotielle ei juosta. Toisia ei heitellä kivillä. Nämä ovat asioita, joissa ei kerta kaikkiaan ole neuvottelunvaraa.

Ja niitä asioita maailma on täynnä.

Koska minulla ei ole lapsia, en kuitenkaan tiedä, miten käytännössä nykyaikana kieltojen ehdottomuus saadaan taottua lasten päihin. Minä ja siippani kuulumme siihen sukupolveen, joka sai luunapin tai pikkutukistuksen, jos toistuvakaan kielto ei mennyt perille. Viimeistään sillä oppi, että omilla valinnoilla - esimerkiksi tottelematta jättämisellä - on seuraus. Pikkulapsihan ei järkiperusteluja vielä ymmärrä tai jos ymmärtääkin, eivät ne välttämättä riitä syyksi olla jatkamatta kiellettyä, syystä tai toisesta houkuttelevaksi koettua toimintaa.

Nykyään kuitenkin kaikki fyysinen kajoaminen katsotaan pahoinpitelyksi, minkä toisaalta toki ymmärrän. Mutta entä jos sillä estetään suurempi vahinko, kuten koiran puraisu tai jopa lapsen hengenmeno? Onko ihan oikeasti maalaisjärkevää rinnastaa pienikin pedagoginen tukistus lapsen pieksämiseen? Mitä muita keinoja on noiden ehdottomien, lapsen oman turvallisuuden kannalta välttämättömien kieltojen perille saattamiseen, jos pelkkä "ei" kaikuu kuuroille korville? Kiristys? Lahjonta?

Jotenkin oudolta tuntuisi sekin, että rajojaan kokeilevalle lapselle luvattaisiin karkkia, jos hän suostuu jättämään koiran rauhaan. Viisaammat ja kokeneemmat, sana on vapaa; allekirjoittanut lähtee nyt viemään pientä, nelijalkaista toipilasta ulos.

Sisäinen ruumis

Ties kuinka monetta kertaa: danse macabre-maalaus Inkoon kirkosta. Se on vain niin hieno.

Taannoin valtakunnallisen päivälehden päätoimittaja pohti vanhustenhoidon tilaa ja totesi, että meidän nykyajan vauhtisokeiden ihmisten pitäisi löytää "sisäinen ruumiimme", eli tiedostaa oma vanhenemisemme ja kuolevaisuutemme.

Pidin kommentista. Yhteiskunnastamme kun elämän rajallisuus on siivottu tehokkaasti pois. Onhan jo sana ruumis useimmissa yhteyksissä - siis eläviä ihmisiä tarkoitettaessa - korvattu kliinisellä kuntosalisanalla keho. Rypistyminen on rumaa ja vanheneminen vastenmielistä.

Mitä tästä seuraa? Mutkia suoriksi vetäen vaikkapa hääpareja, jotka vaativat kaunista pappia. Olemisesta katoaa sen tummasävyinen syvyys. Kauniiden, rohkeiden ja tehokkaiden maailmaan eivät kuulu ihmisen heikkous, rumuus ja kuolevaisuus.

Niin ainakin halutaan uskoa.

Minäkin pelkään kuolemaa. Ennen muuta pelkään läheisteni lähtöä - en halua ajatella maailmaa, jossa heitä ei enää ole. Vähän myös omaani. Ajatus kaiken katoavaisuudesta ahdistaa aamuöisin, kun on hiljaista ja pimeää. Mutta tanssiinkutsu tulee kaikille vuorollaan. Sen tiedon kanssa on kai vain elettävä, kunnes kuolee; koetettava tulla sopivasti sinuiksi sisäisen ruumiinsa kanssa.

Näköjään asiaa on pohdittu Pagistaanissa aiemminkin. Ja pohditaan vastakin, hiljaa mielessä jollei tekstinä.

Lööperiä

Toimitin juuri melkoisen määrän tekstiä tulostettavaksi voidakseni lähettää sen edelleen luettavaksi viisaammille. Aikanaan siitä pitäisi saada palautetta, joka toivon mukaan auttaa viimeistelemään lisensiaatintyöksi tituleeratun tekeleen väitöskirjaksi.

Ellei sitä sitten joudu kirjoittamaan alusta alkaen uudestaan. Juuri nyt minusta nimittäin tuntuu, että olen saattanut maailmaan kolmattasataa sivua silkkaa lööperiä. Toivon hartaasti, että kiusallinen tunne on ennemmin perfektionismipirun kuin intuitioni tuote.

Lokakuista päivää valaisi eilen paitsi hetkittäin näyttäytyvä aurinko, myös rakkaan ystävän tapaaminen. Tapaamista tosin varjosti tieto, että kyseinen ystävä on koht'sillään muuttamassa puolisoineen töihin Kanadaan. Siis kovin kauas!

Onneksi joidenkin ihmisten kanssa sitä vain on veistetty niin samasta puusta, ettei etäisyys tai vuosien väli tapaamisessa tunnu haittaavan, vaan yhteys on ja pysyy. Aina tavatessa voi sitten keittää teetä, istua alas ja järjestellä maailman asiat kerralla kuntoon.

Suhteuttamista ja t(s)uumailua

Jos vielä piirakkaterapian jälkeenkin peilistä katsoa nuilottaa pitkä ja apea naama, eikä mitään varsinaista valituksen aihetta löydy, on otettava käyttöön kovemmat konstit.

Ensimmäisessä vaiheessa - tätä voidaan kutsua vaikkapa suhteuttamiseksi - annetaan periksi angstille ja melankolialle. Lopetetaan vastaan tappeleminen, irrotetaan jalat pohjasta ja heittäydytään hetkeksi maailmantuskaan kellumaan. Tämä käy kuuntelemalla vaikkapa CMX:ää ja lukemalla surullisia kirjoja, jopa sellaisia omaelämäkerrallisia tilityksiä, joihin ei juuri muulloin tule tarttuneeksi. Kirjaston palautushyllystä mukaan poimittu Reko ja Tina Lundánin Viikkoja, kuukausia oli karua kerrontaa varsinkin yhdeltä istumalta luettuna (Veikko Huovisen Pojan kuolema sai jäädä vielä yöpöydälle odottamaan, liika on liikaa). Olo viimeisen sivun jälkeen oli ontto ja oudon voimaton.

Tässä vaiheessa voidaan käydä päänsisäinen neuvottelu siitä, ovatko omat murheet kaikitenkaan ylitsepääsemättömiä.
- No, mietitäänpä. Olisko kiva tehdä varmaa kuolemaa jonkin kamalan taudin takia?
- Eiolis.
- Entä jos kumppani olisi heittämässä henkeään? Tai joku muu läheinen?
- Noeioliskiva sekään.
- Eläpä sitten vänötä joutavia! Eikös se nyt oo kaiken kaikkiaan mukavaa olla elossa ja terve?
- Joo. On.

Kun perusasioista on näin päästy yksimielisyyteen, aletaan uida määrätietoisesti kohti valoa. Mietitään, mitkä ovat omalla kohdalla ne asiat, jotka lähes poikkeuksetta nostavat ilon pintaan. Allekirjoittaneen itseterapoinnin kannalta Juurijuhla-kansanmusiikkitapahtuma osuikin täsmälleen oikeaan aikaan. Torstain konsertissa Sanna Kurki-Suonion karismaattiset kainuulaischansonit saivat jo suupielet kohoilemaan. Ne raivasivat pehmeästi tietä Tsuumi Sound System-ryhmän tarttuvalle riehakkuudelle ja elämänvoimalle, jolle ei ollut vastaan sanomista.

Vaikka olen pyrkinyt pysyttäytymään jotakuinkin jyvällä suomalaisen nykykansanmusiikin kehityksestä, mainittu poppoo oli jostain syystä jäänyt tsuumaamatta tarkemmin (tosin muistin oitis jututtaneeni yhtyeen harmonikansoittajan Hannu Kellan erään teatteriprojektin tiimoilta pari vuotta sitten). Se tarjoilee ekstaattisen energistä menoa, johon persoonallista lisämaustetta tuo pianon ja saksofonin kaltaisten, vähemmän "tyypillisten" instrumenttien käyttö.

Maistiaisia löytyy täältä, vaikka äänitteellä kuunneltuna kansanmusiikista jääkin aina uupumaan jotain olennaista. Välittömyys, into ja saumatta tunnelmasta toiseen siirtyilevä luova riemu pitää kokea livenä.

Kuva on lainattu yhtyeen kotisivuilta.

Vuorollaan

Pielisen pojilla on kärpän käynti,
rantalouhikko sileää tietä
käsissään heillä on
puolukkasangot, pilkkirukkaset,
koivun pahkat
katseessaan ison veden aallot.

Vuorollaan he lähtevät
- soutaen tai suksilla, luulen -
jättäen pojilleen
puolukkasangot ja pilkkirukkaset
koivun pahkat
kärpän käynnin louhikossa.

Miehen isä saatellaan lauantaina hautaan. Jouluaatoksi mennään pimeälle Pielisen rannalle kuuntelemaan hiljaisuutta ja - jos pakkanen kiristyy - järven puhetta.

Viisitoista vuotta

Eilen Joensuun kotiväki pääsi juomaan kaksinkertaiset kakkukahvit. Isänpäivän lisäksi vanhempieni residenssissä juhlittiin Otto-koiran 15-vuotispäiviä. Leikkimielisesti ihmisten ikään suhteutettuna* koiravanhus täytti peräti 105 vuotta.

Ottohan on virallisesti minun koirani, joka tuli taloon vanhemman narttukoiran Essin ottopojaksi. Sittemmin laumaan liittyi Oton puoliveli Aatu, ja Essin kuoltua veljeksistä tuli erottamattomat aina viime tammikuuhun saakka. Lähes samanikäiset urokset eivät ottaneet kertaakaan yhteen, mitä moni jaksoi ihmetellä.

Otollakin alkaa ikä painaa niin, että lähtö voi tulla koska tahansa. Se näyttää kuitenkin nauttivan elämästään niin paljon, ettei viimeistä palvelusta ole tarvinnut vielä miettiä.

*Väitetään, että yksi koiran vuosi vastaa ihmisen seitsemää.

Otto (Tanzara Catcher) marraskuussa 1991. Se osasi pitää puolensa alusta lähtien ehtien syödä itsensä kylläiseksi ennen muita.