Muuttuvat merkitykset

Täällä Cambridgessa on koko ajan tarjolla toinen toistaan kiinnostavampia esitelmiä, luentoja ja seminaareja. Yleensä ne järjestetään iltaisin, mikä on työtehon kannalta hyvä; toisaalta niiden vuoksi päivät yliopistolla tuppaavat venymään järjestään seitsemään ja joskus ylikin. Esimerkiksi collegessa, jossa olen Visiting Fellow'ina eli vierailevana tutkijana - tuo Fellow on liki mahdoton kääntää, koska sellainen instituutio puuttuu Suomesta - järjestetään joka toinen tiistai vartin yli iltakahdeksan alkava kollokvio. Sehän on melkein nukkumaanmenoaikani. Tosin tuskaa lievittää ja keskustelua siivittää viinitarjoilu...

Yksi meneillään olevista "suurelle yleisölle" suunnatuista luentosarjoista on 30 vuoden uran Metropolitan Museum of Art'in johtajana tehneen Philippe de Montebellon The Multiple Lives of the Work of Art, eli suomeksi taideteoksen moninaiset elämät. Pääajatuksena on lyhyesti, että taideteosta on mahdotonta ymmärtää sen tekijän tai syntyaikakauden lähtökohdista käsin.

Miten hengellisen teoksen merkitys muuttuu, kun se siirretään vaikkapa kirkosta museoon? Tai egyptiläisen obeliskin, kun se erotetaan vastakappaleestaan ja kuljetetaan ranskalaiselle aukiolle? Milloin käyttöesineestä tuleekin taideteos? Miten kulloisetkin arvostukset muokkaavat sitä, miten arvokkaana teosta pidetään - sen lisäksi, että iän katsotaan liki poikkeuksetta olevan jonkinlainen itseisarvo?

Näitä(kin) mietin, kun lauantaina pistäydyin British Museumissa Lontoossa. Tutkailin tarkemmin muun muassa rautakauden ja roomalaisajan Britanniaa sekä Euroopan keskiaikaa koskevia kokoelmia - tuon kokoisessa museossahan on pakko valita, mihin keskittyy - mutta käydessäni ennen lähtöäni tervehtimässä egyptiläisiä veistoksia muistin de Montebellon kiehtovan sivuhuomautuksen valon merkityksestä. Miten erilainen onkaan museotilan valo verrattuna siihen valaistukseen, johon teos on aikanaan tehty?

Kamera ei ollut matkassa, joten kuva on lainattu täältä.

Aikapommi

Sarjassamme "kuohuttavia uutisia kotimaasta": YLE:n sivusto kertoi eilen, että puolet kakkostyypin diabeetikoista ei tiedä sairastavansa diabetesta. Uutisen mukaan Suomessa on noin 500 000 diabeetikkoa, joista siis noin puolet on autuaan tietämättömiä taudistaan. Se voi tehdä liki oireettomana tuhojaan jopa 15 vuoden ajan. Kysehän ei edes ole vain lääkkeillä hoidettavasta sokeritasapainon häiriöstä, vaan kaikenlaisista liitännäisongelmista: diabetes voi viedä niin näön, munuaiset kuin jalatkin. Mikä ikävintä, kakkostyypin diabetesta tavataan yhä nuoremmilla.

Suomalaisten elimistöissä tikittää siis karmea kansanterveydellinen aikapommi. Eikä toki vain suomalaisten: metabolinen oireyhtymä ja sen myötä diabetes yleistyvät nopeasti kaikkialla, missä ihmiset lihovat länsimaisen ruokavalion ja liikkumattomuuden seurauksena.

Ei ole lääkäreillä ja sairaanhoitajilla helppoa, kun valistaa pitäisi, mutta pelotella tai syyllistää ei saa.

Uutinen jäi pohdituttamaan myös sikäli, että tapasin Cambridgessa erään suomalaisen sosiaalipsykologin, joka on täällä niin ikään vierailevana tutkijana. Hän on mukana eurooppalaisessa tutkimusprojektissa, jossa selvitetään motivaatiokysymyksiä elämäntapamuutosten taustalla. Mistä löytyvät ne mentaaliset viisastenkivet, jotka saavat ihmiset tekemään päätöksiä ja ennen muuta pysymään niissä? Toivottavasti saan tilaisuuden kysellä häneltä lisää, koska aihe on maallikollekin huiman kiinnostava - ja itse kullekin tärkeä.

Lopullisesti

Välillä tosiaan toivoisin, että minulla olisi enemmän aikaa ja energiaa sekä pysyä jyvällä maailman menosta että kirjoittaa siitä silloin, kun jotain järjellistä sanottavaa tuntuisi olevan. Yleensä tyydyn lukemaan muiden järjellisiä sanottavia ja toteamaan itsekseni, että juuri noinhan se on.

Viime aikoina olen seurannut Suomen kuulumisia tyrmistyneenä. En pidä ylisanoista, mutta nimenomaan tyrmistyksestä on ollut kyse. Minne suomalaisilta on kadonnut kaukonäköisyys? Onko sen syönyt kvartaalitalouden aikakäsitys? Vai onko sitä koskaan ollutkaan?

Ensinnäkin tapaus Talvivaara. Minusta on käsittämätöntä, miten lyhytaikaisen hyödyn toivossa on voitu tehdä päätöksiä ja toimenpiteitä, joilla on saatettu vaaraan suomalaisten tärkein pääoma: puhdas luonto. Kaivostoimintaa vastaan minulla ei ole sinällään mitään - vaikka kiristäisinkin kiireesti nykyistä kaivoslakia! - mutta pelissä on niin paljon, ettei minkäänlaisia oikopolkuja, kepeää päätöksentekoa, hätäilyä tai epämääräisiä kytkentöjä pitäisi sallia.

Ja vaikka kaikki suunniteltaisiin viimeisen päälle, riski on silti olemassa: ihminen voi kuvitella hallitsevansa käynnistämänsä prosessit täydellisesti, mutta yllätykset ja odottamattomat tekijät ovat nimensä mukaisia (esimerkiksi voitaneen ottaa vaikkapa Fukushiman ydinvoimala).

Jos oikein huonosti käy, tussaroinnin ja virhearviointien seurauksena ympäristö voi pilaantua lopullisesti. Ainakin ihmisolennon aikaperspektiivistä katsottuna. Lopullisesti.

Toinen käsittämättömyys on Joensuussa taas vaihteeksi virinnyt hinku purkaa vanhoja rakennuksia. Täällä Englannissa on huimaa, kun tavallisten asuintalojen seinissä saattaa olla vuosilukuja vaikkapa 1500- tai 1600-luvulta. Muuhun Eurooppaan verrattuna Suomen rakennuskanta onkin varsin nuorta. En löytänyt tähän hätään tarkkaa lukua tai lähdettä, mutta muistan nähneeni jossain prosentin, joka kertoi ennen viime sotia rakennettujen talojen määrän Suomen nykyisessä rakennuskannassa. Se oli hyvin pieni. Niin pieni, että kaikkien nenänvarttaan pidemmälle katsovien voisi kuvitella pyrkivän vaalimaan viimeisiä vanhoja rakennuksia silloinkin, kun se ei näytä "taloudellisesti järkevältä".

Kun ne tuhotaan, ne - ja samalla niiden säilömä paikallishistoria - ovat poissa. Lopullisesti. 

Rannikolla

Välillä olen miettinyt, pitäisikö Pagistaania muuttaa hivenen ammatillisempaan suuntaan, kirjoittaa enemmän työhön liittyvistä asioista. Tai sitten aloittaa toinen historia-aiheinen blogi. Mutta ei, jotenkin nautin juuri siitä, että voin kirjoittaa juuri siitä, mikä mieleen juolahtaa ja jättää tutkijantyöt sivummalle, jos siltä tuntuu. Niiden kanssa sitä telkkuaa muutenkin valtaosan päivästä - ja maailmassa on paljon muutakin mielenkiintoista elämän sekakäyttäjälle, jolle menneisyys ei koskaan ole ollut se ainoa kutsumus, tuskin edes tärkein.

Viikonloppuretkelläni mietin kyllä historiaakin, kun katselin Norfolkin rannikolla Atlantin vellontaa ja kuuntelin pikkukivien rupatusta ranta-aallokossa. Tuumailin muun muassa viikinkejä, jotka 700-luvun lopulta alkaen ensin vierailivat ryöstöretkillä nykyisessä Englannissa ja sitten asettuivat taloksi. Millaista lie ollut matkanteko avomerellä noihin aikoihin? Etenkin viikinkien navigointitaidot hämmästyttävät, vaikka osa rantautumisista lienee ollut myös sattuman satoa.

Kun vuonna 1999 tulimme silloisen mieheni kanssa Englantiin, päätimme lentämisen sijaan valita autolautan Göteborgista Newcastleen. Muistan, miten haltioituneena seisoin kannella ja katsoin lähestyvää Englannin rannikkoa - ja pian näkyivät aamuauringossa ensimmäiset luostarinrauniotkin. Sittemmin rannikolla retkeillessä mietin usein, miten monet luostarit oli epäonnisesti rakennettu kuin tarjottimelle viikinkien tulla ja korjata parempaan talteen kaikki arvokas omaisuus.

Jos olivat viikingit aikaansaavia, puuhakas on kyllä nykyihminenkin. Illan pimetessä horisonttiin syttyi jos jonkinlaista valoa: tuulipuiston valot välkähtelivät punaisina, laivat näkyivät liikkuvina pisteinä ja öljynporauslautoiksi olettamani valotihentymät pysyivät paikoillaan. Taivaalla risteilivät lentokoneet, sattuipa silmään satelliittikin. Majakan valoviipale vilahti pään yli tasaisin väliajoin. Tähtitaivas näytti tässä tivolissa kovin valjulta, enkä voinut olla kuvittelematta, miten paljon paremmin se pääsi oikeuksiinsa viikinkien aikana (nyt muuten muistan, että Thor Heyerdahl kirjoitti Kon-Tiki-kirjassaan - yhdessä lapsuuteni kestosuosikeista! - henkeäsalpaavasta tähtitaivaasta, joka kaartui Tyynen meren ja balsalautallaan matkaa tekevien miesten ylle).