Viikinkejä Tallinnassa

Yksityiskohta nk. Överhogdahlin tekstiileistä, jotka on ajoitettu 800-1000-luvuille.

Olimme jo maaliskuussa hyvää vauhtia menossa italialaissäveltäjä Ennio Morriconen konserttiin Helsinkiin, mutta 88-vuotiaan maestron sairastumisen vuoksi osa Euroopan-kiertueesta siirrettiinkin loppuvuoteen. Niinpä sovitin työreissun slaavilaiseen kirjastoon marraskuun viimeiselle viikolle ja siippa tuli perässä niin, että pääsimme vihdoin konserttiin (joka oli sivumennen sanoen upea).

Kun täältä ettään perältä lähtee isolle kirkolle, kannattaa aina yhdistellä reissuun useampia käyntikohteita tai hoidettavia asioita. Päätimme hektisen syksyn päätteeksi piipahtaa myös Tallinnassa. Siellähän on paitsi liki alkuperäisenä säilynyt hansakaupungin asemakaava - joka jo itsessään viihdyttää kerta toisensa jälkeen - myös maanmainioksi museoksi muutettu lentosatama, jossa elokuusta saakka on pitänyt majaansa Ruotsin historiallisen museon kokoama suurnäyttely viikinkikulttuurista. Näyttely on kiertänyt Yhdysvalloissa ja Euroopassa, mutta Suomeen se ei ainakaan tällä haavaa ole tulossa.

Ilolla totesimme, että näyttely purki ennemmin kuin pönkitti kansallisromanttisesti sävyttyneitä myyttejä viikingeistä (tai pikemminkin sellaisiksi myöhemmin kutsutuista skandinaavisen kulttuurin edustajista), niin kuin nyt järjestäjän tietäen odottaa saattoikin. Esinelöytöjä taustoituksineen oli näytteillä varsin runsaasti, ja interaktiivisuus oli valjastettu informatiivisuuden palvelukseen. Itse pidin erityisesti kosketusnäytöllä toimivasta esityksestä, joka havainnollisti viikinkiyhteisöjen kosmista maailmankuvaa ja myyttejä.

Tämä ei ole maksettu mainos, mutta jos Tallinnassa on käyntiä, pistäytykää ihmeessä myös Lentosatamassa - viikinkejä sieltä löytää aina 15. päivään tammikuuta saakka. Kannattaa siellä toki käydä muutenkin; jos hyvin käy ja visiitti osuu arkipäivään, sukellusvene Lembitin sisuskaluja voi päästä tutkailemaan ihan omassa rauhassaan, niin kuin me tällä vierailulla pääsimme.

(Päivä on lyhyt, joten samalla reissulla tuli piipahdettua muutamassa muussakin museossa tutkailemassa muuttuvaa ja modernisoituvaa museokulttuuria: Viron historiallisessa museossa sekä Suomen puolella uudistetussa Helsingin kaupunginmuseossa - sinne on muuten nykyisin vapaa pääsy - ja Sinebrychoffin taidemuseossa.)

Book of Hours

Kuva on lainattu täältä.

Olen vuosien myötä nähnyt jo keskiaikaisen käsikirjoituksen jos toisenkin. Eilen paikallisessa Fitzwilliam Museumissa juutuin kuitenkin pitkiksi ajoiksi ihailemaan muutamaa tavattoman hienoa ja kaunista kirjansivua.

Oma lukunsa ovat kirkkojen upeat evankeliumikirjat, mutta joskus henkilökohtaiseen hartaudenharjoitukseen tarkoitettuja kirjoja koristeltiin niin ikään huolella ja antaumuksella. Kannattaa klikata auki tuo vasemmalla oleva kuva tarkempaa tutkimista varten. Kyseessä on pergamenttisivu Gray-Fitzpayn Book of Hours-teoksesta eli rukous- ja hartauskirjasta. Se on jonkun tuntemattoman kirjuri-kuvittajan kädenjälkeä 1300-luvulta, ja kuvituksessa yhdistyvät verrattomalla tavalla hengelliset ja maalliset aiheet (oma suosikkini on orava sivun vasemmassa laidassa).

Ja kun nyt kuvista on puhe, myös Valgeita päivitin, kun lähipiiri asiasta tuli muistuttaneeksi. Ei sillä, että näistä kahdesta tavasta tehdä kuvia oikein tohtisi puhua samana päivänäkään.

Kauheuksien kasvot

Kuva piilopaikkaan johtavasta portaikosta on lainattu täältä.

Jos saan valita monenlaisten museoiden joukosta käyntipaikkani, poimin vierailulistalle mieluiten "kotimuseoita" - sellaisia kuin Menshikovin palatsi Pietarissa tai Strangers' Hall, keskiaikainen kauppiaantalo Norwichissa. On aina mielenkiintoisempaa nähdä esineet enemmän tai vähemmän autenttisessa ympäristössään kuin steriileissä lasikaapeissa.

Amsterdamissa kävin niin ikään kotimuseossa. "Anne Frankin talona" tunnettu paikka oli kuitenkin jotain muuta kuin kotoisat porvarisasumukset. Kahden juutalaisperheen piilopaikan pienet ja ahtaat huoneet olivat tyhjiä, kuten joukon ainoana keskitysleireiltä selviytynyt, päiväkirjaa pitäneen Annen isä Otto Frank oli toivonut. Kalustamattomien huoneiden on tarkoitus symboloida tyhjyyttä, jonka miljoonat väkisin pois viedyt ihmiset jälkeensä jättivät.

Muiden museoitujen kotien sijaan mieleen nousivatkin kuvat Majdanekista.

Sattumalta juuri edellisenä päivänä olin jutellut erään sotahistoriaa tutkivan amerikkalaiskollegani kanssa väitteestä, ettei ihminen pysty tuntemaan empatiaa kuin yhtä ihmistä kohtaan kerrallaan (empatian kohde voi toki vaihdella). Suuria kuolleisuuslukuja voidaan kauhistella, mutta samaistuminen edellyttää, että tapahtuma saa tavalla tai toisella kasvot ja henkilöllisyyden.

Tästä tietysti todistavat journalistiset ratkaisut paljon ihmishenkiä vaatineiden tapahtumien yhteydessä.

Vaikka mieleen voi nousta kriittisiä ajatuksia henkilökultteja lähentelevistä, emootioilla ratsastavista historian populaariesityksistä, kasvojen ja tunteiden merkitystä ei tule kyynisesti vähätellä. Niin allekirjoittaneelle kuin miljoonille muillekin Anne Frankin päiväkirjan lukeminen on ollut paitsi ensimmäisiä kosketuksia toisen maailmansodan kaameuksiin, myös suhteellisuudentajun palauttaja ja näkökulman laajentaja teini-iän kipuiluissa.

Teini-ikä on kaukana takanapäin ja historiatietämyskin hieman karttunut, mutta jälkimmäinen rooli menneisyyden kasvoilla on edelleen. Myös historiaa viran puolesta tutkivalle.

Käytännön vinkki Anne Frank-museoon mielivälle: kannattaa olla liikkeellä heti aamusta tai vaihtoehtoisesti ostaa lippu etukäteen. Jo puolilta päivin jonoa on korttelin verran.