tiistaina, helmikuuta 28, 2006

Erilaiselta

"Ihmisenhän on opittava sieppaamaan ilonsa pienistä ja turhista, jotta hänen elämässään olisi makua."
- Pentti Haanpää


Tämä kevättalvi tuntuu erilaiselta. En nyt tarkoita lintuinfluenssahysterian mahdollisia lieveilmiöitä, puolin ja toisin käsistä karannutta sananvapauskiistaa tai muita ikäviä asioita, joista ei tunnu olevan puutetta maailmalla.

Koskapa olisi.

Ei, nyt puhun omasta, pienestä elämästäni. Samalla, kun huomaan kyllästyneeni talven jälkeen mustaan ja harmaaseen, alkaa sisuksistani puskea sitkeästi pintaan jonkinlainen kupliva hyväntuulisuus ja perushilpeys, joka ei jää satunnaisiin hetkiin. Pitkästä aikaa. En edes muista, miten pitkä aika tällaisesta olotilasta on. Vuosia, kukaties, monia vuosia.

Vierasta, ja samalla etäisesti tuttua. Jotakin, jonka kyllä tunnistaa ja muistaa omakseen, vaikkei osaakaan sanoa, että milloin ja missä.

Siispä puen ylleni farkkuhameen ja ne punaiset raitasukat, hymyilen vieraille ihmisille ja löydän itseni hohottamasta sydämeni pohjasta asioille, joista vielä viime vuonna olisin lähinnä pidättyväisesti huvittunut, ehkä naurahtanut velvollisuudentuntoisesti. En viitsi enää tarkkailla itseäni ulkopuolelta joka tilanteessa, en kantaa tauotonta, epämääräistä huolta menneistä tai tulevista, ostaa oikeutta olemassaolooni jatkuvalla suorittamisella tai potea syyllisyyttä, kun en pysty, ehdi enkä jaksa.

Nautin uudella tavalla paitsi läheisteni seurasta, myös sosiaalisesta virtuaalirapsutuksesta muiden huopahattuhumanistien, kuten Hurinan ja Veloenan kanssa. Huomaan pohtivani, miten mukavaa olisi taas tavata uusia ihmisiä oikeasti.

Missä olen oikein ollut? Onko tämä jotakin ohimenevää vai varovaista paluuta päivänvaloon pitkän hämärän jälkeen? Saa nähdä.

Jos olen lopullisesti hassahtamassa, niin taidan pitää siitä.

Akateeminen onni

Mielin, hullu, maisteriksi,
titteliä tavoittelin,
sepä toisi toimen oivan
pöytääni leveän leivän.

Vuosikaudet kipittelin
kirjastojen käytävillä
laahustelin luennoilla,
tentit tupeksin tusinat.

Vihdoin koitti suuri päivä:
kurssit käyty, tentit tehty
tutkielmakin kyhätty.
Kouraani sain todistuksen,
osoituksen opeistani.

Kuinkas kävi kirjaviisaan,
maisterin makean elämän?
Kortistossa kyyristellään,
pätkätöiden painehessa!


Ylenpalttisen nöyrällä kiitollisuudella ja onnekkuutta tähdentäen myönnettäköön, että allekirjoittaneen tilanne on tällä hetkellä hieman kuvattua valoisampi. Valtion leipä on kapea ja nykyisellään myös valmiiksi viipaloitu, mutta leipää yhtä kaikki.

Pagistaanista toivotetaan tasapuolisen aurinkoista Kalevalan päivää kaikille koulutukseen, työtilanteeseen, siviilisäätyyn, vakaumukseen tai kengännumeroon katsomatta.

- - -

Paremman tekemisen puutteessa voi käydä vaikkapa lukemassa laskiaistarinaa havinoista. Ollapa edessä nyt mukillinen kahvia ja tuore, mantelitäytteinen pulla, oi!

maanantaina, helmikuuta 27, 2006

Parhaimmillaan

Mikä sää! Viikonloppu vilahti suksien päällä mäessä ja ladulla, eikä tietokoneeseen päin tullut juuri vilkuiltua. Hemulimaisen tervehenkinen tauko oli taas kerran enemmän kuin paikallaan.

Kevättalvi alkaa olla juuri parhaimmillaan. Päivisin auringon lämpö tuntuu vaatteiden läpi, vaikka illan pimetessä talvi ottaa omansa takaisin, ottaa vielä pitkään. Järven etelänpuoleisilla rantatöyräillä näkyy jo sulia kohtia, kirkkaanleuto sää villiinnyttää tiaiset ja pensasaitojen varpuskansan.

Ja minut. Taidan karata taas toviksi ulos kolostani, kunhan aurinko kunnolla nousee.

- - -

A fisherman encounters a large fish; from Medieval Life Illustrations. Medieval Woodcuts Clipart.

Taikinapojan esimerkin rohkaisemana Pagistaanissakin uskaltauduttiin kokeilemaan Valion kolmen juuston ruokakermaa. Perjantai-illan piirakkatestailut jatkuivat muutamasta reseptistä sovelletulla savukalapiiraalla. Lopputulos oli sen verran herkullinen - ja syöjät sikäli nälissään - että koko paistos syötiin kahteen pekkaan kertaistumalta.

Tässäpä ohje, jos joku haluaa kokeilla. Kasviksia voi täytteeseen laittaa lisääkin tai vaihtaa kalan vaikkapa palvikinkkuun. Kymmenprosenttinen juustokerma keventää kokonaisuutta mukavasti ja tuo miedot maut hyvin esille.

Sipulinen savukalapiiras

Pohja:
1,5 dl spelttijauhoja (hiivaleipä- tai grahamjauhotkin käyvät)
1 dl kaurahiutaleita
ripaus vehnäleseitä
1/4 tl suolaa
1 tl leivinjauhetta
50 g margariinia
1 dl rasvatonta maitoa

Täyte:
1-2 sipulia
puolikas purjo
200 g ruodotonta savusiikaa tai muuta savukalaa
2,5 dl kolmen juuston ruokakermaa (TAI 50 g juustoraastetta ja 2 dl kevytkermaa)
3 munaa
pippuria
(tilliä)

Sekoita pohjan kuivat aineet keskenään. Lisää sulatettu rasva ja maito. Sekoita tasaiseksi ja levitä piirasvuoan (halkaisija n. 25 cm) pohjalle ja reunoille.

Silppua sipuli ja purjo ja hauduta ne rasvatilkassa pehmeiksi. Paloittele kala. Sekoita keskenään munat ja ruokakerma, mausta. Levitä pohjalle sipuliseos sekä kala ja kaada päälle kermaseos. Paista 200 asteessa puolisen tuntia. Tarjoa salaatin kanssa.

perjantaina, helmikuuta 24, 2006

Sää pystyt siihen

Uimahallissa on perjantaiaamuna ruuhkaa. Sivusilmällä seuraan, kuinka nuori naisopettaja luotsaa kymmenvuotiaita tyttöjä ja poikia hyppytorniin. Yksi kerrallaan oppilaat ponkaisevat alas kuka pää edellä, kuka jalat suorina nenästään kiinni pitäen. Mieleen tulevat pöntöstä hyppäävät telkänpojat. Halli kaikuu kimeistä kiljahduksista ja loiskeesta.

Sitten jono pysähtyy. Yksi tytöistä ei uskalla hypätä, vaan seisoo viluisen ja surkean näköisenä alas veteen kurkkien. Perääntyy pari askelta, kurkistaa taas. Hänen takaansa alkaa kuulua kärsimätöntä meteliä.
- Mee nyt jo!
- Kuka siellä oikein jumittaa?

Ahdistun nurkkaan ajetun tytön puolesta. Juuri tuollaisista, sivustakatsojan silmin vähäpätöisistä hetkistä sikiävät ne kuuluisat liikuntatuntitraumat, jotka saavat vihaamaan kloorinhajua tai jumppasalien lautalattioita vielä kymmeniä vuosia jälkeenpäin. Mielen pohjalla häivähtää tunne jostakin ennen koetusta. Muistikuvaksi asti se ei selkeydy; parempi ehkä niin.

Yht'äkkiä oppilasjoukon sävel muuttuu. Joku pojista huutaa, ettei hyppääminen ole oikeesti yhtään vaikeaa.
- Katto nyt, määkin uskalsin, vaikka pelotti ihan sikana.
Toiset säestävät omilla kokemuksillaan. Pian alkaa rytmikäs kannustus:
- Noora, Noora, Noora! Sää pystyt siihen!

Lopulta tyttö hyppää. Oppilaat ratkeavat hurraahuutoihin.
- HYVÄ NOORAAAAAA!
Kun tyttö nousee altaasta, hänen hymynsä hehkuu hallin toiselle reunalle saakka.

torstaina, helmikuuta 23, 2006

Omaa elämää

Tänään YTHS:llä vuoroa odotellessani selailin vanhoja akkainlehtiä, joita odotushuoneisiin tapaa kertyä sekalainen kokoelma. Jostakin niistä jäi mieleen mielenkiintoinen kommentti. Toimittaja kertoi kahvipöytäkeskustelusta, jossa pohdittiin, kuinka perheelliset naiset (ja toki miehetkin) usein ilmoittavat jossain vaiheessa kaipaavansa omaa elämää. Joskus tämä virinnyt kaipuu johtaa suuriinkin, monia ihmisiä koskettaviin elämänmuutoksiin, joskus ei.

Pöydässä oli pohdittu, miten - ja ennen muuta miksi - vapaaehtoisesti valittu aviopuoliso ja useimmiten tarkoituksella maailmaan saatetut lapset voivat lakata edustamasta ihmisen omaa elämää? Kenen elämää ne sitten ovat? Onko omaa elämää koskaan osannut elääkään, jos siitä tuntee perheen (tai minkä tahansa muun elämänvalintansa, oman elämänvalintansa) myötä jääneensä paitsi? Millaisena se puuttuvaksi koettu "oma elämä" nähdään; millaisia toiveita ja kuvitelmia siihen liitetään?

Hiusten halkomista ja sanojen pyörittelyä, ehkä, mutta ajatuksia herättävä näkökohta yhtä kaikki. Siihen sisältyy paljon enemmän ja syvempiä kysymyksiä kuin ensi vilkaisulta ymmärtääkään.

- - -

Apropos vilkaisu. Samaisessa odotushuoneessa tulin vilkaisseeksi ohimennen peiliin, sellaiseen seinänkokoiseen ja loisteputkien valaisemaan. Mustat farkut, mustanharmaa villapaita, talvenharmaa naama.

Meninpä sitten ja ostin sukat. Ja tuoreen ananaksen aka. ananaan (jota en kuitenkaan ylleni pukene).

keskiviikkona, helmikuuta 22, 2006

Illuusio

Eräs jaarituksiani lukeva, toisella paikkakunnalla asuva ystävä hämmästeli taannoin, miten saan aikaan niin paljon.
- Tunnut harrastavan vaikka mitä ja kokeilevan kaikkea uutta.

Hämmennyin. Minusta nimittäin tuntuu, etten saa tehdyksi yhtään mitään töiden lisäksi, en sitäkään vähää kuin ennen (lenkkeilyä en osaa enää pitää harrastuksena, ei, sen paikka elämässäni on jossakin syömisen, hampaiden harjaamisen ja suihkussa käymisen tuntumassa; pääni sisältö luultavasti räjähtäisi pitkin seiniä ilman päivittäistä ulkoiluttamista). Otaksuinkin aikaansaapuuden imartelevan illuusion syntyvän siitä, että pidän keskimääräistä kovempaa meteliä asioista, jotka saan jopa toteutettua satojen aikeiden joukosta. Niin, ja kuinka moni ylipäänsä raportoi tekemisistään kasvottomalle yleisölle?

Mutta ei nyt mennä siihen.

Talvi on ollut merkillinen yhdistelmä nautinnollista erakkoutta ja kasvavaa levottomuutta, hiljaista tyytyväisyyttä ja jonkinlaista latautunutta pysähtyneisyyttä. Huomaan suunnittelevani taukoamatta jotakin; jonkin vanhan, rakkaan harrastuksen jatkamista tai uuden aloittamista, maailman vääryyksiä oikovaa järjestötoimintaa tai jälleen yhden tarpeettoman taidon opettelua keskittyneenä, flown meditatiivisessa virrassa kelluen. Tanssiminen, ratsastus, metalligrafiikka, kuorolaulu, vapaaehtoistyö, pölyyntyneen mandoliinin kaivaminen sängyn alta, metalliketjutöiden jatkaminen - kaikki ovat nousseet vuorollaan kirjojen väliin kiilautuneen arkeni elvyttäjäehdokkaiksi vain siirtyäkseen kaikessa hiljaisuudessa hyvien aikomusten kasvavaan kekoon. Viikot valuvat käsistäni, enkä osaa kuin ihmetellä sormien välistä soljuvaa aikaa. Kaipaan jotakin - muutosta, ihmisiä - mutten saa tartuttua mihinkään suurista suunnitelmistani.

Päivät ovat hiljaisia, työntäyteisiä. Illat ovat pitkiä, uneliaita ja yksinäisiä. Sellaisia, joihin turtuu ja tavallaan kiintyykin niin, ettei muuta osaa pian tavoitellakaan. Elävien kirjoihin havahdun hyvillä mielin viikonloppuisin; perjantaisin ravistelen pölyn yltäni ja muistelen taas, miten puhutaan ja ollaan osapuilleen ihmisiksi.

Mistä oikein tietää, milloin tarvitsee niskasta ravistelua ja kunnon potkaisua takalistoon, milloin taas rauhaa, rehellistä lomaa vuosia jatkuneesta suorittamisesta, itsensä kehittämisestä ja paikasta toiseen poukkoilusta? Miksi on joskus niin vaikeaa lukea oman mielensä viestejä?

Terve teille

"Terve teille, lintuset,
kotiin palaamahan!
Mikä laulu, liverrys,
viserrys ja piipitys -
terve teille, lintuset,
kotiin palaamahan!"

- Trad.

Aamulehti tiesi kertoa, että vasta avatun lintuinfluenssapuhelimen linjoilla on riittänyt kiirettä. Sieltä on ehditty kysyä muun muassa sitä, pitääkö pihapiirin lokit ja fasaanit hävittää, ja voiko lintutauti tarttua ihmiseen kalasta. Jälkimmäinen kysyjä muisti joskus nähneensä hauen vatsassa sorsanpoikasen ja oli nyt huolissaan.

Kuu kiurusta kuoloon, puoli kuuta peipposesta, pääskysestä ei päivääkään?

Maa- ja metsätalousministeriön viestintäpäällikön Pekka Väisäsen mukaan media (taas tuo mystinen, kasvoton mutta vallaltaan ilmeisen rajaton entiteetti) on lietsonut jo tilanteeseen nähden liikaakin hysteriaa ja huolta. Mutta luontohan on arvaamaton ja julma. Jos ei joudu ihmisriepu pihamaallaan suden ruoaksi, saattaa kohtaloksi koitua mökkilaiturin nokasta tarttunut eläintauti. Tai häirikköorava ampua varastetulla pistoolilla selkään roskapussia viedessä.

Paljonko liikenne viime vuonna suomalaisia tappoikaan? Entä alkoholi? Järki ja suhteellisuudentaju käteen, ihmiset hyvät.

tiistaina, helmikuuta 21, 2006

Mikä tökkii

A female demon. Unidentified source. Medieval Macabre.

Pagistaanissa ei ole juuri harrastettu ihmissuhteiden julkipuimista, eikä sitä aiota tämän enempää harrastaa jatkossakaan. Kahden kauppa! Sen kuitenkin totean, että sitkeinkin pääparkansa seinään takoja ja kantapäihinsä kompastelija oppii joskus jotakin. Hitaasti mutta varmasti.

Jos joskus nuorempana olin harmistunut jostakin toisen tekemisestä, sanomisesta tai tekemättä tai sanomatta jättämisestä, onneton harmistuttaja sai sen tuta nahoissaan pitkään ja hyisesti. Melko pian tajusin opetella eroon tuhoisista maratonmurjotuksista, mutten siltikään kyennyt tinkaamatta kertomaan, mikä mieleni oli pahoittanut. Jos toinen ei älynnyt tai viitsinyt tingata, saati käyttäytyi kuin mikään ei olisi vialla, suivaannuin tietysti kahta pahemmin.

Olen osannut loukkaantuessani olla piru naiseksi myrkyllisellä ja sarkastisella tavalla, joka tekee paljon pahempaa jälkeä kuin suora huuto ja muutaman lautasen seinään paiskaaminen. Lepyttyäni olen sitten itkenyt ilkeyttäni ja ripotellut ylleni katumuksen tuhkaa, kun en olisi halunnut toista oikeasti loukata.

Mutta se menneistä. Vuodet ja kompuroinnit ovat paitsi jättäneet omat arpensa, myös taittaneet kielestäni terävimmän kärjen ja opettaneet hieman luovempia tapoja purkaa satunnaiset hiiltymiset. Nykyisin tuntiessani itseni epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi* saatan hönkiä hetken verran jäisiä höyryjä, mutta sisäinen paine kasvaa nopeasti yli sietorajan. Kiertelen, mutisen ja lopulta saan yhteen purtujen hampaiden välistä sihautettua ulos sen, mikä tökkii (ja sehän ei useimmiten ole mikään kummoinen kysymys, mutta sellainen, ettei sitä kannata jättää muhimaan ja kasvamaankaan). Avaukseni ei välttämättä ole erityisen tyylikäs saati objektiivinen, mutta siitä voi yhtä kaikki käynnistää jos ei aina kovin rakentavan, niin ainakin asioita ja näkökantoja selkiyttävän ajatustenvaihdon.

Ei ehkä kuulosta kovin hohdokkaalta, mutta jo tähän, ystävät, on ollut pitkä ja mutkainen matka.

*Yhä useammin sitä muuten huomaa näennäisestä pikkuasiasta suuttumisensa syyksi sen, että onkin itse loukannut itseään toimimalla omien toiveidensa ja periaatteidensa vastaisesti (esimerkiksi taantunut pyytelemään miellyttämistarpeessaan anteeksi jotakin, jossa ei ole mitään anteeksi pyydeltävää). Toista on kuitenkin helpompi syyttää, vaikka hänkin on vain reagoinut tilanteeseen omista lähtökohdistaan ja tuntemuksistaan käsin. Lieneekö tämäkin havainto vähittäistä kasvamista aikuiseksi; sen tajuamista, että ihmiset eivät ole - eikä heidän tarvitse olla - toisilleen ajatuksenlukijoita, saati kaikki toiveet ja odotukset täyttäviä hyviä haltiattaria? Ei minun muille, eikä muiden minulle.

Pilkeitsi piän ja pehmone

Entinen työkaveri piristi talvista tiistaita, ja päätin tamperelaistuneisuuttani laittaa vahingon julkiseen kiertoon. Jos joku tietää, mistä tämäkin kulttuuriteko on alunperin lähtöisin, niin kertokoon - kunnia sille, jolle ja niin edelleen.

- - -

Nii pal aina kärssii saa, varsinki ku jouttuu turkulaiste kans tekemissii. Täs teil vähä appuu ens alkkuu, et eres kiält ymmärtäisitte. ATK-sanakirja on täsä:

Computer Tiatokone
Hardware Rautapual
Software Se toine pual ku ei toimis
Operating system Käyttis
UNIX Simmone käyttis mistei kukka ymmär mittä
VAX/VMS Iakaike vanha käyttis
DOS Pilkeitsi puulaaki käyttis
Windows Erelise pääl akkunoi
Floppy disk Lärppy
Hard disk Vinkku
Hard disk failure Vinkku kaatus
Microsoft Pilkeitsi piän ja pehmone
Backup Muistik kukka otta?
Format Vormaati
Menu Onk nakei?
International settings Säärö ulkomaaelävi vartte
Hardware failure Rautapual kaatus
Software failure Taitta ol Pilkeitsi puulaaki tuate?
Linux Yhe hesalaise sälli avuto kyhäelm
Computer professional Joku nörtti ketä luule olevas kai jotai
Systems administrator Mei mikrotue sälli mik ei mittä ossa
E-Mail Emmä saa tätä viälkä aukke
Attachment Tää o tiätty vääräs vormaatis
Modem Piippari
File Tiarosto
CD-ROM Drive Kaffeteline
Bus Linkkari
Logon Miksemä pääse sissä?
Logout No ny se piru pukkas mu poiees
Device driver Jonku vehkke suhari
Plug and Play Lyä sissä ja lue Isämeirä
Display Telkkari
Windows compatible Taas hommi mei mikrotuel
Network Äl ny kompastu siihe piuha
Network failure No ny sää potkasisi se piuha irti

maanantaina, helmikuuta 20, 2006

Jos olisi viisas

Juhlallisesti ilmoitettakoon, että Pagistaanissa on tänään avattu talven hiihtokausi lähijärven jäällä lykkien. Hyvin luisti ja mukavaa oli. Sitä löysi itsensä ihmettelemästä jälleen kerran, että miksei jo joulukuussa. Miksi vasta nyt, kun kevät kopistelee jo ovella?

Siksi.

Marraskuussa alan puhua kaihoisasti hiihtämisestä. Sukset saan kaivettua varastosta joskus tammikuun alussa. Seuraava kuukausi menee miettiessä, minne olen haudannut voidearsenaalin (jonka nykyisin korvaa pitoteippi). Sitten aiotaan vielä jokunen viikko. Kynnys suksien laittamiseen on korkea paitsi yleisen laiskuuden vuoksi, myös siksi, että se on keljua puuhaa. Sitä paitsi se on tehtävä sisällä lämpimässä asunnossa, jossa sitten lemuaa voiteenpoistoaineelle seuraavan vuorokauden.

Nyt lemuaa varmaan pidempäänkin, koska onnistuin tönäisemään avonaisen pullon nurin turatessani siiklin ja rättien kanssa viimevuotisten teippien kimpussa. Oma askartelunsa oli saada sitkeä, rullaantunut tahma irti paitsi suksista, myös muun muassa siiklistä, talouspaperitelineestä, ovenpielestä sekä omista sormista. Etenkin, kun viimeinen tilkka voiteenpoistoainetta oli juuri imeytynyt sanomalehteen ja siitä edelleen eteisen mattoon.

Pitoteippi on harvinaisen osuva sana.

Jos olisi viisas, sitä poistaisi tänä keväänä teipit jo ennen suksien viemistä varastoon. Vaan kun ei ole. Näiden liuotinhöyryjen haistelun jälkeen tuskin sitäkään vähää kuin ennen.

Instant-Hamlet

William Shakespearen (1564-1616) kuva on lainattu täältä.

Eilen humanisti sonnustautui vaihteeksi kulttuuritoimittajan vetimiin ja suuntasi armaan avecin kanssa Vesilahdelle katsomaan, miten Shakespearen koko tuotanto - 36 näytelmää ja 154 sonettia - näytellään kahdessa tunnissa. Tampereen seudulla vaikuttavan Teatteri Trilobiitin kolmen miehen esitys oli täysin päätöntä katsottavaa. Siis myönteisessä mielessä. Bonuksena Hamlet, Hamlet nopeasti, vielä nopeammin ja Hamlet takaperin! Ainakin Monty Pythonin ystävät löytänevät klassikoiden luovasta käsittelystä paljon tuttua.

Lauantaina laskettiin pitkästä aikaa suksilla rinteitä alas koko iltapäivä. Ilmeisesti runsas ulkoilma yhdistettynä kulttuurielämyksiin sai aikaan sen, että sunnuntai-iltana ja maanantaiaamuna allekirjoittanutta nukutti kuin pientä siiliä syksyllä.

Ja nukuttaisi yhä, vaikka uusi työviikko valkenee jo. Haukotus.

perjantaina, helmikuuta 17, 2006

Tunkiojournalismia

Kaivelinpa tuossa työnteon lomassa viime syksyn kuvatiedostoja. Eräältä metsäretkeltä oli tarttunut mukaan tällainen maanläheinen dokumentaatio. Kuka tietää tai arvaa, mitä kuvassa on (koska se ei liene kovin vaikeaa, esitettäköön tarkentava kysymys, minkä aikaansaannos on kyseessä)?

torstaina, helmikuuta 16, 2006

Viideltä saunaan

Pagistaanissa ovat nyt vähissä niin sanailtavat sattumukset kuin aprikoittavat ajatuksetkin. Laarin pohjalta löytyy pelkkiä arkisia akanoita, kuten vaikkapa tapaus saunavuoro.

Vuosi sitten kävin läpi jonkinmoisen puhelinfarssin yrittäessäni saada avainta laissez faire-oppien mukaan hoidetun, pienen ja mummoutuneen taloyhtiömme yleisiin tiloihin (isännöitsijä mainitsi joskus, että yhteisistä asioista voidaan harvoin päättää, koska taloyhtiön hallituksen kokouksiin tulee korkeintaan kaksi ihmistä). Avaimen sain, mutta talon kosteahko ja niljaisen oloinen sauna ei ole juuri houkutellut leppoisia löylyhetkiä viettämään. Siispä en ole tullut selvitelleeksi saunavuorojakaan.

Eilen kuitenkin innostuin yrittämään.

Ensi töikseni soitin tutulle isännöitsijälle, joka kertoi talon isännöinnin siirtyneen toiselle yritykselle. Soitin sen toimistoon, josta minua kehotettiin soittamaan huoltoyhtiöön. Sieltä ilmoitettiin tiukasti asian kuuluvan isännöitsijälle. Isännöitsijä kuitenkin vakuutti huoltoyhtiön olevan oikea taho, ja antoipa tällä kertaa sauna-asiasta vastaavan huoltomiehen nimenkin.

Siispä soitin vielä kerran huoltoyhtiöön. Sieltä puhelu ohjattiin miehelle, jolla kuulosti olevan sitruunaviipale suussa.
- Jaa. Vai että saunavuoroja. Eikö siellä ole listaa ovessa? Vai ei. No sitten mun kai pitäis yrittää selvittää asia. Helppoo se ei kyllä oo. Kun olis tässä kaikkee muutakin. Mutta kai se on vaan tehtävä.

Huoltomies otti ylös puhelinnumeroni, mutta jotenkin minulle jäi tunne, etten tule kuulemaan hänestä mitään soittamatta itse.

Onneksi kyseessä ei ole tämän tärkeämpi asia, joten naurattaa enemmän kuin harmittaa.

keskiviikkona, helmikuuta 15, 2006

Sattuuko löytymään

Illansuussa soi puhelin. Vieras naisääni esittäytyi ja kertoi tekevänsä radionkuuntelututkimusta.
- Meillä on kyllä naiskiintiö täynnä, joten kysyisin, sattuuko taloudestanne löytymään 25-30-vuotiasta mieshenkilöä? Vaikka myöhemminkin illalla?

Mieleni teki vastata, että odottakaahan vähän. Pitää tarkistaa, onko sellainen sattunut pesiytymään jonnekin päin yksiötäni sitten viime siivouksen. Tylsä sovinnaisuus kuitenkin voitti ja vastasin kieltävästi, jolloin nainen pahoitteli häiriötä ja toivotteli hyvät illanjatkot.

Jäin ihmettelemään, soittelevatko he täysin sattumanvaraisiin numeroihin, ja miten tehokasta tuollainen puuha lopulta on.

Vakava asia

Tänään Aamulehden tekstiviestipalstalla nimimerkkiä "Illalla bileisiin ja mäkkäriin" riepoi lumilautailijapoikien huoleton asenne:

"Lähetettiinkö lumilautailijat olympialaisiin hampurilaisten syöntikilpailuihin vai pitämään hauskaa? Jätkät unohtivat, ettei näistä lajeista jaeta mitaleja. Ylelle terveisiä, että siirtävät moiset lajit digikanavalle ja hiihdot koko kansan nähtäväksi."

Näinhän se on. Nuorisolta on näemmä päässyt unohtumaan, että urheilu on vakava ja harras asia, ja että kilpaurheilijan verellä, hiellä ja kyyneleillä treenatuilla harteilla lepää raskaana koko katajaisen kansan kunnia tai häpeä.

Vai vielä hauskanpitoa.

Ottoite

Tässä päivänä muutamana selailin kahden opiskelijan leikkimielellä tekemää Liperi-sanakirjaa; pientä omakustannevihkosta, joka ilmestyi reilu vuosi sitten. Herkuttelin ääneen juurevilla sanoilla, joista monet ovat tuttuja niin kotoa* kuin lukuisten jututtamieni liperiläisisäntien ja -emäntien puheenparrestakin.

Liperihän on pohjoiskarjalainen maalaiskunta Joensuun kupeessa. Siellä puhutaan rehevää itämurretta, jossa kuuluvat jo savolaisvaikutteet (Liperi on kuitenkin selkeästi sie- ja mie-aluetta toisin kuin Savo, jossa sanotaan sinä ja minä).

Tässäpä maistiaisia.

ETTÄÄN PERILÄ - matkoloihe takana
KAJELLUS - oisko se valitusta tahi tavallista sanomista
KEHTUUTTOO - laiskottoo
KELEKKEREHTEE, PYLYKKEREHTEE - männäk, kuhan häntä jottain puuhastelloo
LIÄSÖ - rapakko
OTTOITE - olokkee hyvä
RIÄHNIKKÄ - jonniillainen piirakka
RYVETELÄ - röplyyttee
TIHNEHTTII - ehtimistä tahi mitä, eikö tuo käyne mihi vuan
TÖLLYVVÄÄ - tolokku männöö tahi kuolo korjovvaa
ÄKÖTTÄÄ EISSÄ - olla tielä
ÄRVENTÖ - kova tuuliainen

(Kati Kinnunen ja Kaisa Rekinen: Liperi-Liperi-Liperi-sanakirja. Joensuu 2005.)

*Isäni on paitsi Liperistä kotoisin, myös erinomaisen viehtynyt murteisiin ja murresanontoihin. Rakkauteni sanoihin lienee osaltaan niitä peruja.

tiistaina, helmikuuta 14, 2006

Ahneus

Ajattelin kirjoittaa taas kerran kaukokaipuun muodon ottavasta eksistentiaalisesta ahneudesta; kyltymättömän lapsen pelosta, että elämä on liian lyhyt kaiken sen näkemiseen ja kokemiseen, mitä vielä haluaisi nähdä ja kokea, vaikkei osaakaan laatia haluistaan toivelistoja tai edes nimetä niitä.

Aioin kirjoittaa absurdista tunteesta, kun iltayöstä omassa sängyssä mieleen nousee ilman mitään syytä muisto sormien uittamisesta savenvärisessä, hitaasti virtaavassa Rio Grandessa. Sitä seuraavat Skyen saaren omituinen, läpikuultava valo, Virginia Woolfin sanoin "hardly embodied; semi-transparent; like living in a jelly fish lit up with green light", marraskuinen Volga ja nizhninovgorodilaisen mummon lämmin keittiö, pimeään telttaan kantautuva Tyynenmeren nousuveden jyminä. Lukemattomat pienet tuokiot, joita eräänä helmikuisena yönä havahtuu laskemaan ja lajittelemaan, kääntelemään yksi kerrallaan kuin kauniita kiviä (minkähän vuoksi muistojani hallitsee juuri vesi; joet, järvet ja meret?)

Miten kuvailla sitä epäuskoista kiitollisuutta, kun ymmärtää, miten paljon on saanut jo nähdä? Lähes pyörryttävää voimattomuutta, kun jälleen kerran luulee tajuavansa, miten paljon maailma on, koko ajan ja kaikkialla? Levotonta ihmetystä - mitä tehdä, mistä aloittaa? Mitä odotan? On mentävä, nyt. Haluan lisää!

Mutta pilvinen aamu vie mahtipontiset mietteet mennessään, tuo tilalle lautasellisen kaurapuuroa, pukee päälle hikiset lenkkivaatteet, näyttää tutut rantakoivut ikkunan takana. Aloittaa jälleen yhden tekstin täyttämän hiljaisen päivän, joka venyy ensin viikoksi, sitten toiseksi, viikot kuukausiksi. Annan periksi. Hengitän syvään, yritän opetella tyytymään, malttamaan, keskittymään, luottamaan siihen, ettei maailma katoa sillä aikaa minnekään.

On aika mennä ja aika jäädä.

maanantaina, helmikuuta 13, 2006

Kerrankin

Laatikoita. Laatikoita. Kirjoja. Kirjalaatikoita. Kansioita, paperia, astioita, pyyhkeitä, sähköjohtoja. Loputtomasti kaikkea pientä, jota asuminen kerryttää, mutta jonka olemassaoloa ei normaalisti huomaa.

Muutto; onneksi kerrankin jonkun muun. Sisko ja lanko vaihtavat asumustaan hervantalaisesta kerrostalokolmiosta hervantalaiseen rivitalokolmioon.

Yli kymmenessä vuodessa ehtii kertyä paljon tavaraa. Ihmettelen kanssani laatikoita kantavalle miehelle muuttobluesia, joka iskee, vaikken minä ole edes se, joka muuttaa. Mutta ruskeissa pahvilaatikoissa asuvat aina muutos ja muistot, entisestä luopuminen ja arvaamaton tulevaisuus.

Toki myös toivo.

- - -

Pagistaanissa tehtiin eilen arkinen, mutta kiintoisa ruokakokeilu. Yleensähän vuokaruokiin lasagnea lukuun ottamatta pasta keitetään valmiiksi, mutta tässä varsin maukkaassa versiossa kaikki ainekset sekoitetaan sellaisenaan yhteen ja heitetään uuniin. Pasta ottaa liemestä mukavasti makua kypsyessään. Kätevää on sekin, että kaikkia tarvikkeita voi pitää valmiiksi kaapissa.

Merellinen pastavuoka

500 g valinnaista kuivapastaa raakana
1 purkillinen tonnikalapaloja vedessä
1 purkillinen säilykesimpukoita
400-500 g tomaattimurskaa
4 dl vettä
2 dl ruokakermaa (5 % toimii hyvin)
2 tl suolaa
2 tl sokeria
2-3 valkosipulinkynttä
rouhittua pippuria
reilusti tilliä (täällä uhrattiin pakastimen perukoilta viimeiset itse kasvatetut tillit)
timjamia, jos halutaan

Sekoita kaikki ainekset yhteen ja kaada voideltuun uunivuokaan. Kypsennä 200 asteessa noin 50 minuuttia tai pastan kypsymiseen saakka. Lisää tarvittaessa pinnalle vettä.

- - -

Ai niin, Rita Maestra kysäisi, mistä blogini nimi on peräisin. Aloitin kirjoittamisen reilu vuosi sitten omalla nimelläni, mutta mukavuussyistä päätin sittemmin muuttaa blogini "puolianonyymiksi". Pagistaan yhdistää puujalkaisesti karjalaisperinteen (pagiseminen tarkoittaa karjalan kielessä puhumista tai jutustelua) ja leikkimielisen valtioajattelun.

perjantaina, helmikuuta 10, 2006

Jäljittelemätön

Marc Chagall. I and the Village, 1911. Lainattu täältä. Muistan kiikuttaneeni yhdestä lempimaalauksestani tehdyn jättijulisteen riemusaatossa kotiin joskus opiskeluaikojen alussa. Silloisen mieheni vastalauseista huolimatta laitoin sen monessa asunnossa makuuhuoneen seinälle, paikkaan, jossa näin sen ensimmäisenä herätessäni. Mies meni sittemmin menojaan (ihmekös tuo), mutta juliste on yhä matkassa maailmaa nähneenä; ei tosin seinällä juuri nyt.

YLE näytti eilen dokumentin Marc Chagallista. Kiitos ja kumarrus Pasilaan! Verrattain epäkultivoituneena ja harvakseltaan hurmioituvanakin olen aina tuntenut syvää kiintymystä Chagallin absurdiin, surullisenhilpeään maailmaan jäljittelemättömine väreineen. Rakkaus alkoi jo silloin, kun alle kouluikäisenä näin lasten taidekirjan kannessa Seitsensormisen omakuvan. Kuka voi oikeasti vastustaa lempeästi hymyileviä lehmiä ja vuohia (ehkä Chagall vetoaakin juuri primitiiviseen ja luovaan lapsekkuuteen; siihen villiin, mutta perspektiivivaatimusten ja perfektionismin syrjäyttämään mielen osaan, jonka mielestä lehmä voi hyvin olla vihreä ja ylösalaisin taivaalla)?

Paitsi itse taide, myös Chagallin asenne omia tekemisiään ja koko elämää kohtaan oli jotenkin sympaattinen. Ei hän erityisen vaatimaton ollut, muttei myöskään suhtautunut itseensä ja teoksiinsa turhan vakavasti. Luulen, että juuri humaani itseironia oli yksi niistä ominaisuuksista, jotka vapauttivat hänet tekemään kankaalla ja väreillä saman, minkä klezmer-musiikki on tehnyt sävelillä.

torstaina, helmikuuta 09, 2006

Kriisihetkinä

"Bedlingtoninterrieri ei koskaan, parhaimmillaankaan, ole mikään valloittava rotu, mutta kriisihetkinä se osaa näyttää pahoinpidellymmältä kuin mikään muu tuntemani koira."
- Gerald Durrell: Eläimellistä menoa Korfussa

Viallinen viiksi

Naapurin autoreiska soitti ja kertoi, että autossani on viiksivika. Ongelma pesii siis vipstaakissa, jolla suuntavilkkuja käytetään. Kuulemma selvittelevät, mistä löytyisi uusi viiksi joko käytettynä tai edullisesti uutena.
- Kyllä me yritetään saada tää huomisen aikana kuntoon. Meillon nääs periaatteena, että asiakas saa autonsa takas viimestään viikonlopuks.

Pikkukorjaamon pääasiallisesta asiakaskunnasta päätellen kelpo periaate lienee syntynyt käytännön vaatimuksista. Pääsee humanistikin hyvässä lykyssä ajamaan torinympärysrallia jo huomisiltana. Bassonuppi kaakkoon! (Tiesittekö muuten, että iästä riippumatta BMW:n vakuutusmaksu saattaa olla moninkertainen muihin merkkeihin verrattuna? Minä en tiennyt, ennen kuin kiikutin ensimmäisen, virheelliseksi luulemani maksulapun vakuutusyhtiöön. Siellä kertoivat pahoitellen, että maksu on merkkikohtainen ja määräytyy vahinkotilastojen mukaan. Ihmeellistä on elämä.)

- - -

Pagistaanissa kärsitään alkavan mökkihöperöitymisen oireista työteliään viikon lähestyessä loppuaan. Tekstit hyppivät silmissä, päässä jyskyttää ja seinät tuntuvat olevan tavallista lähempänä toisiaan. Ulos on päästävä. Heti.

keskiviikkona, helmikuuta 08, 2006

God of Used Cars

Huomisaamuna vien autoni naapuritalon korjaamolle lakkoilevan suuntavilkun vuoksi. Aiemmat karvaat kokemukset saavat puremaan kynsiä ja pohtimaan hermostuneena, löytyisikö jostain päin universumia käytettyjen autojen suojeluspyhimystä tai peräti jumalolentoa, jolle uhrata kipollinen moottoriöljyä tai pari karvanoppaa inhimillisen loppulaskun varmistamiseksi.

- - -

Milloin solmittiinkaan Pähkinäsaaren rauha? Tarinaa lukemattomiin suomalaispäihin päntätystä ajankohdasta ja rajanvedosta ylipäänsä voi pistäytyä lukemassa havinoista.

tiistaina, helmikuuta 07, 2006

Etäonnellinen


Tajusinpa tässä istuskellessani olevani enemmän tai vähemmän oppikirjaesimerkki postmodernista etäelämävisiosta. Tiedättehän, sellaisesta, jossa kukin elää ja työskentelee omassa solussaan pitäen yhteyttä ulkomaailmaan lähinnä bittien välityksellä.

Miksikö? No, vuoden alusta olen tehnyt virallisesti etätyötä tutkijana. Puhtaasti etätöiksi luettaneen myös sivutoimiset toimittajan- ja opettajanhommani. Elän etäsuhteessa, jos eri paikkakunnilla asuminen sellaiseksi lasketaan. Suurin osa muistakin ystävistäni on tällä haavaa etäystäviä. Päivittäiset yhteyteni ihmisiin ovat enimmäkseen virtuaalisia (mikä antanee aihetta vilkaista myös peiliin ja kysyä itseltään, missä määrin syynä on silkka sosiaalinen laiskuus, ja antaisiko se kenties aihetta muuttaa asiaintilaa).

Mutta minulla sentään on työtä, arjen välimatkasta huolimatta läheinen ihmissuhde sekä omaisia ja ystäviä, joten kaiken kaikkiaan pidän itseäni sekä onnekkaana että melko onnellisena.

Enemmänkin kuin etäisesti.

Mutta kun

Malus sylvestris. All medicinal plants.

Pagistaanissa on meneillään pienimuotoinen energia- ja elintarvikekriisi. Eteisen lamppu paloi loppuun iloisesti paukahtaen, ja sopivaa hehkulamppua ei löydy koko talosta. Omenat loppuivat eilen. Porkkanapussi on melkein tyhjä, ja jääkaapissa on muutenkin tavallista väljempää.

Ei auta itku, eivätkä muutu itäneet sipulit omenoiksi. Pitäisi ottaa reppu selkään ja lähteä parin kilometrin päähän kauppaan (merkillistä kyllä, näinkin tiheään asutulta alueelta puuttuu niin sanottu lähikauppa, ellei pizzeria-kioskia lasketa). Mutta eihän sitä kesken työpäivän voi, ja sitten onkin jo ikävän pimeää. Ja kassoilla on kilometrien jonot. Ja kasvikset paleltuvat pakkasessa. Sitä paitsi koira pitäisi kuitenkin lenkittää erikseen, ettei se jäädy kaupan eteen takapuolestaan kiinni.

(Mikä siinä onkin, että tyhjän perässä sitä juosta hölköttää vaikka joka päivä, mutta kaikenlainen pakkoasiointi on aina pitkän jahkailun ja arpomisen takana, niin pitkän, että samassa ajassa olisi jo kipaissut kauppaan ja takaisin?)

Tavallisesti olen kasvattanut ekologista syntisäkkiäni käymällä kerran viikossa autolla kaupassa. Viikon ruokatarpeet mahtuvat hyvin rottinkikoppaan ja kangaskassiin, ja niin mielelläni kuin pienyrittäjiä suosinkin, suurissa kaupoissa kuitin loppusumma tapaa jäädä humanistin kukkarolle käypäisemmäksi. Mutta nyt autosta on oikea vilkku rikki, enkä keksi yhtään reittiä, jossa käännyttäisiin vain vasemmalle. Vilkkua taas en tohdi korjauttaa ennen palkkapäivää, jos edessä onkin odotettua suurempi remontti (yleensä on).

Ei voi edes tehdä pullamössöä (tamp. pullasuttua) lohdukkeekseen, kun kahvimaitokin on lopussa. Voi surkeutta.

maanantaina, helmikuuta 06, 2006

Unta

Maanantai. Ajatukset kateissa. Varpaita paleltaa ja silmissä hiertää uni aikaisen heräämisen jäljiltä. Yksi lehtijuttu kirjoitettu ja kuvat käsitelty. Lisää kahvia, pian.

Näin viime yönä unta, että revin vuosisatoja vanhoista kirjoista hapertuneita kansinahkoja irti. Niiden alla oli käsin kirjoitettuja tekstejä, joita kukaan ei ollut löytänyt aiemmin.

Mitä niissä luki, en muista. Harmittaa.

lauantaina, helmikuuta 04, 2006

Konstit

Vuorikiipeilijältä löytyvät konstit pakkaspäivän juoksulenkille. Nenä pysyy lämpimänä, ja lisäbonuksena venäläissponsorin fleeceburkha piristää vastaantulijoiden päivää.

Viis kylmyydestä, aurinko paistoi koko päivän - ja kyllä, se lämmittikin jo.

perjantaina, helmikuuta 03, 2006

Parsakaali paras kaali

Viistolassa laulettiin taannoin ylistystä parsakaalille, joka on näemmä valittu myös vuoden vihannekseksi. Herkkuahan se onkin jos jollain tavalla valmistettuna. Jopa pikaisesti popsittu kuppikeitto jalostuu välipalasta pieneksi ateriaksi, kun siihen lisää reilun kourallisen pakasteparsakaalia.

Parsakaali on piilossa muun täytteen alla, mutta siellä sitä onkin runsain mitoin.

Äiti oli tehnyt viime viikolla tulemikseni runollisen hyvää parsakaalipaistosta. Resepti oli kuulemma peräisin vanhasta kunnon Kotiliedestä. Herkkuhetkestä jäi päälle sellainen kyty, että tänään Pagistaanissakin näperreltiin tummanvihreän terveyspommin parissa.

Paistos vaatii hieman värkkäämistä, mutta on sen arvoista. Sitä paitsi eväs ei ole edes tuhdeimmasta päästä, vaikka siihen tulee kaikenlaista hyvää.

Kevyt juusto-parsakaalipaistos

Pohja:
75 g margariinia
2 dl sämpyläjauhoja (itse käytin tapani mukaan spelttiä)
100 g parsakaalisosetta varsista

Täyte:
1 sipuli
1 paprika
100 g keitto- tai palvikinkkua
100 g kevyttä pippuri-tuorejuustoa
1 rkl pestokastiketta (jätin väliin, kun en saa koskaan käytettyä avattua purkkia ajoissa)
2 valkosipulinkynttä
1 tlk kevytkermaviiliä
2 munaa
1 nippu parsakaalinnuppuja
2 dl raejuustoa

Irrota parsakaalin nuput varsista. Pilko varret paloiksi kattilaan ja lisää vettä sen verran, että ne juuri peittyvät. Keitä pehmeiksi (noin 15 minuuttia), jäähdytä ja soseuta. Nypi rasva ja jauhot keskenään, lisää sose ja levitä taikina piirasvuokaan. Esipaista 200 asteessa viitisen minuuttia.

Keitä parsakaalinnuput mieluiten kattilan höyryosassa, aikaa menee 2-3 minuuttia. Pilko sipuli, paprika ja kinkku. Hauduta niitä teflonpannulla miedolla lämmöllä pari minuuttia. Siirrä levyltä ja lisää mukaan puristetut valkosipulit, tuorejuusto, kermaviili ja kananmunat (sekä pesto).

Asettele parsakaalit esikypsennetylle pohjalle ja kaada täyte niiden päälle. Ripottele pinnalle vielä raejuusto. Kypsennä 200 asteessa noin 40 minuuttia.

torstaina, helmikuuta 02, 2006

Helmiä ja härkiä

Warming feet by the fire; the month of February. Canterbury Calendar, a manuscript of around 1280, possibly from Canterbury.

Helmikuu on minusta aina ollut jotenkin hahmoton välikuukausi. Vähän samaan tapaan kuin vaikkapa lokakuu. Tammikuussa alkaa uusi vuodenkierto, maaliskuussa ollaan jo kevään puolella - mutta helmikuu? Päivät loppuvat vielä kesken, aurinko ei lämmitä, talvea tuntuu olevan jäljellä silmänkantamattomiin.

Aikaisemmin puhuttiin härkäviikoista, pyhättömästä ajasta joulun päättävän loppiaisen ja paastoon valmistavan laskiaisen välissä. Niin ennen kuin nykyisinkin helmikuussa on eletty rauhallista arkea ja kiristelty vyötä joulunpyhien jälkeen (tosin siinä, missä entisajan eläjä kantoi huolta talvivarastojen riittävyydestä, nykyihminen kiroilee luottokorttilaskuja ja kemujen kerryttämiä kiloja).

Aika hienoa aikaa tämäkin, omalla tavallaan. Siksipä mulkaisen suomalaisugrilaisen synkästi markkinavoimia, jotka ovat juurruttanneet keskelle arktisen sydäntalven sinistä rauhaa jenkkipinkillä sävytetyn, teennäisen ystävänpäivän. Mutta halpakaupoillehan entiset härkäviikot olisivat kirous: ei yhtään krääsäjuhlaa uudenvuoden ja pääsiäisen välissä!

Laskiainen on kai turhan kinkkinen kaupallistettava, paitsi kahviloille ja leipomoille, joiden härkäviikkoja toki helpottaa myös tulevana sunnuntaina vietettävä Runebergin päivä. Suomalaisten vyönkiristysprojekteille niillä taitaa olla päinvastainen vaikutus.

keskiviikkona, helmikuuta 01, 2006

Iloiset

Katse tavoittaa ohimennen kellosepän liikkeen edestä kyltin, jossa lukee Meiltä lasten iloiset kallot.

Tämän siitä saa, kun tarpeeksi lukee kertomuksia silkkaa hurskauttaan muumioituneista askeeteista, pyhistä sorminivelistä ja muista vastaavista.

Hey ho, let's go

Päätettyäni jatkaa viime kesän puolikasta ensi kesän kokonaisella (mikäli paikat pysyvät ehjinä), tuli ajankohtaiseksi myös pitkään hauduteltu mp3-soittimen hankinta. Kyllähän sitä kesällä kuuntelee tuulen huminaa ja linnunlaulua, mutta harmaiden talvipäivien peruslenkit teollisuusalueiden liepeitä lipsutellen alkoivat vaatia vaihtelua.

On toki niin, että kirjoitushommien ja muun kotona puuhailun taustasoitanto ei välttämättä sovi lainkaan liikkumiseen. Klassinen, progressiivinen tai tunnelmoiva musisointi valuu hikoillessa hukkaan. Ensimmäiset empiiriset kokeilut ovat osoittaneet, että esimerkiksi nuoruusaikojen lehdenjakoseurani Ramonesin kolme sointua sopivat parahultaisesti vauhdikkaampia lenkkejä rytmittämään.

"I can't make it on time
I can't make it on time
I keep tryin' and tryin'
I can't make it on time"


(Ah nostalgiaa! Missähän vanhat Converseni ja pillifarkkuni ovat?)

Hieman pidemmille perushölköttelyille passelia taustamusiikkia löytyy vaikkapa latino-osastolta. Suosittelen lämpimästi. Jo alkaa aurinko paistaa, vaikka taivaalta rätkisi räntää ja varpaanväleissä tirsuisi hyinen vesi! Vanha kunnon salsa toimii aina, mutta vielä lennokkaammin töppönen nousee merenguen tai uudemman reggaetonin tahtiin (tanssinopettaja valisti viime talvena, että eurooppalaisittain trendikästä salsaa pidetään Väli-Amerikassa nykyisin keski-ikäisten humppana; nuoremmat veivaavat mieluummin energistä ja estottoman vihjailevaa reggaetonia).

Lattarialtistus saa tosin kaipaamaan tanssitunteja lähes vuoden tauon jälkeen. Hyvää ne taas tekisivätkin kaltaiselleni jäykälle pökkelölle juoksemisen vastapainona.