 |
| Vaihteeksi konkreettista tasapainoilua Grib Gochin upealla harjannereitillä Walesissa. Kuvan otti siippa. |
Tähän väliin taas ihan jotain muuta. Henkilökohtaisia avautumisia ja rakkauden kaltaisia rumia sanoja vieroksuvien kannattaa etsiä asiapitoisempaa luettavaa vaikkapa sivupalkista tai YLE:n uutissivustolta.
Elämäntaito-oppaista ja keittiöpsykologiasta tuttu fraasi on, että jos ei osaa ottaa rakkautta vastaan, ei osaa myöskään rakastaa (enkä tarkoita nyt vain romanttista rakkautta, vaan ylipäänsä lähimmäisenrakkautta, jonkinlaista pyyteetöntä avautumista kohdattujen ihmisten ainutlaatuisuudelle).
Se on muuten totta. Liki neljäkymmentä vuotta meni siihen, että oivalsin asian. Kun ei ole koskaan oppinut pitämään itseään - jonkinlaista suorituksista riippumatonta ydinminuuttaan - rakastamisen arvoisena, myös muista ihmisistä välittäminen tapahtuu ikään kuin negatiivisen kautta, eräänlaisena tuskallisena vaihdantasuhteena. Sitä esimerkiksi ajattelee, että on saanut läheisiltään niin paljon, eikä sitä kaikkea voi ikinä maksaa takaisin. Tai että ihmiset ovat olleet niin hyviä minulle, enkä ansaitse sitä. Tai että itse vain ottaa, eikä anna muille mitään.
Tämä kipeä - joskin epäilemättä kieroutunut ja neuroottinen - tietoisuus omasta arvottomuudesta saa osaltaan aikaan sen, että kaikki kanssakäyminen ihmisten kanssa on jollain tavalla väsyttävää, äreystaso nousee helposti varsinkin lähiomaisten kanssa ja mukaviakin tapaamisia seuraa aina jonkinlainen takaraivossa nakertava morkkis ja epäonnistumisen tunne (niihin toki vaikuttavat myös tietyt henkilökohtaiseen käyttöjärjestelmään liittyvät haasteet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa; oikeastaan nämä kaksi ruokkivat tehokkaasti toisiaan).
Mielenkiintoista kyllä, tähän mantereita siirtävään oivallukseen ovat johtaneet sellaiset harvinaiset, mutta sitä vaikuttavammat hetket, jolloin olen jonkin aikaa kokenut jonkinlaisen personoimattoman, mutta äärimmäisen voimakkaan rakkauden ja armon läsnäolon. En sitä paremminkaan osaa kuvata. Hengellisesti suuntautuneet lukijat voivat tehdä tästä omat johtopäätöksensä, muut välttäkööt kiusaantumisen vaikkapa pohtimalla aivokemian ihmeellisyyksiä.
Tunne on ollut kuin auringon esiin tulo pilvien takaa synkkänä sadepäivänä: tuttu maisema muuttuu tyystin toiseksi. Palaset ovat loksahdelleet kohdalleen, olen hetken ollut tasapainossa ja sovussa kaiken ja kaikkien kanssa, täynnä iloa ja kiitollisuutta. Kyse ei ole ollut mistään harhaisesta hippeilytuokiosta kosmisessa valossa kylpien, vaan sellaisesta aidosta olemassaolon balanssista, jota havaintojeni perusteella luulen joidenkin (harvojen) onnellisten kokevan suuren osan ajasta.
Jatkaakseni kliseisiä aurinkovertauksia väitän siis, että ihmisessä ei ole omavoimaista säteilyä. Vasta, kun kykenee avautumaan rakastettuna olemiselle, pystyy itse jakamaan samaa valoa muille, edes kuun tavoin.
Kääntöpuolena noille valon hetkille tietysti onkin, että paluu maakellarimaiseen normitilaan on tuntunut kahta tuskallisemmalta, kun on hetken saanut kokea, että myös näin voisi elää; myös näin voisi nähdä itsensä ja lähimmäiset.
