Kunhan

Taas pikainen päivitys: talomme myikin itsensä heittämällä viidessä päivässä, jo ennen varsinaista ensiesittelyä. Edellisessä postauksessa olevaa linkkiä ei siis kannata enää klikkailla; välittäjä poisti ilmoituksen saman tien. Jos kaikki menee hyvin, viikon päästä meillä on omistuksessamme yksi kiinteistö vähemmän (ja melkoisesti vähemmän velkaa). Kahden viikon päästä - toivon mukaan - kaikki omaisuutemme sijaitsee yhdessä paikassa.

No, jaeltuna sinne tänne, mutta samassa kunnassa joka tapauksessa.

Huomenna yliopistolla alkavat torstaista lauantaihin kestävät promootiokinkerit. Kunhan niistä, muutosta, sadonkorjuusta, marja- ja sienikaudesta sekä muutamasta aikaa, ajatusta ja symbolista tupakkaa vievästä Akatemia-hakemuksesta on selvitty, Pagistaankin vilkastunee taas - ehkäpä niiden edelleen käsittelemättömien reissukuvien merkeissä, tahikka arbitraaristen höpinöiden. Tarinoiden taso tuskin tästä nousee semminkään, kun vuoden sisään olisi saatava valmiiksi jälleen yksi vuoren kokoiselta näyttävä kirjaprojekti. No rest for the wicked. 

Polttopuita ja puolukkaa

Syksyä. Lauman nuorin lienee kaivamassa multaa maakaapelityömaalla.

No niin. Näyttää - siis vasta näyttää - siltä, että ainakin osa tiedostoista saadaan kaivettua levy(i)ltä esiin. Ilmaista se ei kuitenkaan ole.

Tiedonpelastuksiin erikoistuneesta firmasta sanoivat, että kahden kovalevyn särkyminen ilman syytä samalla viikolla on huonoa tuuria, muttei täysin ainutlaatuista. On kuulemma tapahtunut ennenkin.

Tällä välin kävimme Pohjois-Karjalassa muun muassa juhlistamassa enon 70-vuotispäiviä, hakemassa polttopuita ja keräämässä puolukkaa. Allekirjoittanut jäi sinne viikoksi lähitöihin, siippa palasi etelään ja tuli seuraavaksi viikonlopuksi takaisin. Minulla on nyt pitkästä aikaa työnurkkaus yliopistolla, ja jatkossa olisi tarkoitus viettää laitoksen uumenissa aiempaa enemmän aikaa. On siinä omat hyötynsä, lähitöissä käymisessä, jos on etätöissäkin.

Nomadielämä siis jatkuu. Onneksi tuli kesällä ostettua Globe Hopelta jämerä kirjakassi, joka entisessä elämässään oli tiemmä Unkarin armeijan varustesäkki.

Suomarjat

Yksi kerrostaloasumisen hyvistä puolista oli se, että viikonloppuisin tuli paljon nykyistä useammin pakattua mukaan reppu ja kamera ja lähdettyä jonnekin, missä ei ole asfalttia. Torpassa on eri tavalla tekemistä, joten päätös lähtemisestä metsään, suolle tai kallioille on tehtävä tietoisemmin.

Sitä - lähtemistä - kun ei koskaan kadu. Marraskuinen Torronsuon kansallispuisto oli hiljainen, kylmä ja kaunis. Karpaloita keräsimme kuljeskelun lomassa pari litraa. Enemmänkin olisi marjoja mukaan saanut, jos sormet eivät olisi kohmettuneet koppuroiksi tunnin poimimisen jälkeen.

Suomarjat, lakka ja karpalo, muodostavat luonnonmarjojen joukossa oman kulttuurillisen alalahkonsa. Aromikkaitahan ne ovat, mutta väitän, että niiden viehätys perustuu pitkälti poimimisen työläyteen: lakat kerätään hikisenä paarmojen ja hyttysten kupatessa ohimoita, karpalot syysmyöhällä suon hohkaessa hyistä kylmyyttä. Yksi kerrallaan, selkä särkien ja saappaanvarsia varoen on nuo suon aarteet noukittava.

Ei sitä ymmärrä se ulkomaalainen vieras, jolle suomalainen tuo ylpeydestä loistaen pakastimesta kaivetut viimeiset lakat: tässäpä todellinen herkku, marjojen marja! Vieras maistaa, lausahtaa jotain kohteliasta pohjoisesta aromista ja kaivelee sitten vaivihkaa siemeniä hampaistaan ihmetellen samalla, eikö suomalaisenkin suussa mansikka maistu monin verroin makeammalta.

Hapokkaiden suomarjojen arvostus juontunee myös siitä, että ne ovat olleet helposti säilöttävissä talven vitamiinivarannoksi jo ennen pakastimia. Niin on ollut puolukkakin, mutta korvokaupalla kerättävältä kangasmetsien marjalta puuttuu mainittu työläys- ja harvinaisuusarvo.

Marjoista ja suosta tuli mieleen: en muista, olenko jo mainostanut tätä täällä, mutta soista ja suon kulttuurimerkityksistä kiinnostuneiden kannattaa lukea Kirsi Laurénin väitöskirja Suo - sisulla ja sydämellä. Suomalaisten suokokemukset ja kertomukset kulttuurisen luontosuhteen ilmentäjinä (SKS, 2006). Sieltä löytyy marjastustarina jos toinenkin, puhumattakaan muista kiinnostavista suokertomuksista.

Syksy

Syksy tuli taas varkain. Kirskuttava ja raksuttava räkättirastasparvi tyhjensi pihapihlajan jättämättä tilhille mitään. Oravilla on kiire: on haettava tammesta terhoja ja piilotettava ne kätköihin, joista taatusti valtaosa unohtuu.

Tammentaimia nouseekin mitä oudoimmista paikoista.

Nyt on jo kolmas syksy, kun en ole ehtinyt kunnolla sienestämään. Kerran kävin katsastamassa lähikuusikon tilanteen. Keräsin tunnissa kopallisen liki täydellisiä herkkutatteja, jotka eivät olleet kantahämäläisille kelvanneet. Ei ymmärrä itäsuomalainen tällaista.

Tänään suuntaamme pariksi päiväksi sateiseen Nurmekseen. Sieltä allekirjoittanut jää taas reppuineen Joensuuhun lähitöihin ja asioita hoitamaan. Puolukoita ei kuulemma ole edes Pielisen saarissa, mutta ehkä rantasauna ja hiljaisuus lataavat akkuja sen verran, että syksystä selvitään.

Syksyä

On Pagistaanissa tehty muutakin kuin pohdittu kaiken katoavaisuutta. Historia on kyllä alana sellainen, ettei aihetta voi oikein paeta, vaikka haluaisikin. Kuolleiden kanssahan tässä seurustellaan.

Pikainen katsaus elävien kuulumisiin kertoo muun muassa seuraavaa:

Väitöskirjaa viimeistelen vimmaisesti ohjaajan kommenttien luotsaamana. Esimerkiksi sienimetsään en ole ehtinyt kertaakaan, mikä kuvaa tilannetta paremmin kuin mikään muu. Toisaalta uudella paikkakunnalla on aina oma urakkansa löytää hyvät apajat, eikä siihen urakkaan ole nyt ollut tilaisuutta.

Puolukatkin jäivät poimimatta ainakin Ylä-Karjalan tutuilta paikoilta, jotka kaupalliset poimijat kuulemma tyhjensivät aivan mökin pihapiiriä myöten. Sama koski koko suurta niemeä. Siinä, missä amatööripoimijan jäljiltä voi vielä kerätä toisen ja kolmannenkin saaliin, nämä olivat anopin mukaan tehneet äärimmäisen tarkkaa työtä. Kauempaa korvesta ja saarista olisi ehkä löytynyt marjaa, jos siis itään olisimme ylipäänsä ehtineet puolukka-aikaan.

En ole vielä oikein päättänyt, mitä ajatella asiasta - siis kaupallisen marjanpoiminnan lisääntymisestä ja sen käytännön järjestelyistä. Siispä en sano siitä mitään. Muuta kuin sen, että metsiinhän mahtuu väkeä ja marjaa riittää, mutta orjatyötä ei saa kenelläkään teettää, ja pihapiirit olisi syytä ohjeistaa jättämään rauhaan silloinkin, kun asukkaat eivät ole paikalla. Kunnon pelisäännöt tarvitaan, muuten on aivan turha toivoa sopuisaa yhteiseloa kaupallisten poimijoiden ja paikallisten välille.

Jos lie koskaan. Inhimillinen perikateus on sitkeää lajia ja kaikesta "omaksi" katsotusta pidetään lujasti kiinni, oli laillisia perusteita tai ei.

Sisko ja lankomies kävivät viikonloppuna kylässä, mikä toi mukavan ja tervetulleen tauon kirjapinon keskellä istumiseen ja näytön tuijottamiseen. Ilta kului sushin ja sympaattisen irkkubaarin merkeissä. Allekirjoittaneelle tosin iski puskan takaa ärhäkkä blitzkrieg-flunssa, joka ei jättänyt neuvottelun varaa. Sen kourissa pärskitään ja kärvistellään edelleen toivoen, ettei virus salamatkustanut Tampereelle.

Lopuksi pikku-uutiset:

Pihavaahtera alkaa saada väriä ja oravat juoksevat edes takaisin hakemassa tammesta terhoja.

Omenoita on saatu naapureilta ja marja-aronioita varastettu kaupungin pensaista. Sosetta ja hilloa on keitetty ja raastetta pakastettu. Myös piirakkaa on tehty muun muassa Kuusenkerkän ohjeella.

Kaksi kolmesta perhoskämmekästä kukkii, samoin kiinanruusu.

Koiranpoika venäytti käpälänsä hössöttäessään lauantaina ja ontui sitä jonkun tunnin surkeana, mutta unohti vaivansa saman tien vieraiden saavuttua.

Allekirjoittaneelta nyysittiin kengät kuntosalin kenkähyllystä, mikä aiheuttaa edelleen suhteetonta ja voimatonta kiukkua - jos se oli vahinko, miksei tyyriitä ja juuri minun jalkoihini täydellisiä töppösiä ole vetoomuksistani huolimatta tuotu takaisin? Uskoni ihmiskuntaan on kokenut tainnuttavan kolauksen.

Siinäpä tärkeimmät tällä erää. Nauttikaa harvinaisen kauniista ja lempeästä syksystä niin kauan kuin sitä riittää!

Tuorejuusto-punaherukkapiiras

Jatkona edelliselle marjapostaukselle mainittakoon, että Pagistaanin koekeittiössä testattiin Maku-lehdestä löytynyt tuorejuustoisen punaherukkapiiraan ohje. Kaarina Roinisen resepti osoittautui niin toimivaksi, että laitettakoon se edelleen kiertoon. Hyviä tapoja käyttää viinimarjoja kun ei ole koskaan liikaa ainakaan niillä, joilla on vapaa pääsy omiin tai toisten pensaisiin. Pientä näpertelyä tuo vaatii, mutta tulos on vaivan väärti. Täyte on kupsakkaa ja täydentää mukavasti herukoiden kirpeyttä.

Linkistä löytyy ohje sellaisenaan, alla pienin lisäyksin. Sitä voi soveltaa myös muihin marjoihin.

Punaherukka-tuorejuustopiiras

Pohja

125 g voita tai margariinia
3/4 dl sokeria
2 luomumunan keltuaista
2 1/2 dl vehnäjauhoja (itse laitoin suurimman osan spelttiä)
1 tl leivinjauhetta
1 dl maitoa

Täyte

2 valkuaista
1 dl sokeria
200 g maustamatonta tuorejuustoa
2 tl vaniljasokeria
1 rkl perunajauhoja
5 dl punaherukoita

Erottele munista valkuaiset ja vatkaa ne ensin kovaksi vaahdoksi, niin vatkaimia ei tarvitse välillä pestä. Lisää sokeri vähitellen koko ajan vatkaten.

Vatkaa pohjan pehmeä rasva ja sokeri vaahdoksi. Lisää keltuaiset yksitellen vatkaten. Sekoita joukkoon keskenään sekoitetut kuivat aineet ja maito. Levitä taikina voideltuun irtoreunaiseen vuokaan tai korkeareunaiseen piirakkavuokaan (käytin 25 cm:n irtopohjavuokaa leivinpaperipohjustuksella ja hyvin toimi). Taikina on löysähköä, joten sitä ei voi eikä tarvitse nostella reunoille.

Vatkaa tuorejuusto, vaniljasokeri ja perunajauhot tasaiseksi seokseksi. Lisää joukkoon valkuaisvaahto ja punaherukat varovasti nostellen. Levitä seos taikinan päälle vuokaan.

Paista leivonnaista 175 asteessa uunin alaritilätasolla 40–45 minuuttia. Anna jäähtyä vuoassa, irrota sitten reunarengas piirakan ympäriltä ja siirrä tarjoiluastiaan. Jos valmistit leivonnaisen piirakkavuoassa, tarjoa se vuoasta.

Kilotolkulla

Pistäydyimme viikonloppureissulla Nurmeksessa keräämässä talven mustikat; vattuja ja viinimarjojakin mukaan tarttui. Kun tulimme kotiin ja aloimme järjestää pakastinta laittaaksemme uudet marjat alimmaksi, huomasimme entistä saalistakin olevan jäljellä kilotolkulla. En käsitä, miten se on mahdollista, kun kuitenkin joka päivä vajutamme varastoja.

Pitänee vajuttaa vielä enemmän. Tai kerätä vähemmän. Puolukka-aikakin on vasta edessä.

Vihervarpusen lentopoikasen kuvasin jo heinäkuussa Pielisen rannalla. Täällä kotona olen töiden lomassa seuraillut sinitiaispoikuetta, joka näyttää viihtyvän pihan douglaskuusissa. Jotakin ne niistä löytävät, kun keikkuvat pää alaspäin oksankärkiä perkaamassa.

Ei taida kelvata

Ja niin meni heinäkuu. Pari hienoa viikkoa Alpeilla - niistä lisää myöhemmin - ja puolentoista viikon Pohjois-Karjalan turnee. Siinäpä se.

Tänään on vielä edessä siirtymä koirien kanssa Nurmekseen ja perjantaina kotiin. Ei täältä kyllä raaskisi lähteä, kun marjat ovat juuri kypsymässä, ja sekä mustikka- että vattusadosta näyttää tulevan tavallista parempi. Tutuille sienipaikoillekin oli kasvamassa laumoittain sormenpään kokoisia kantarelleja. Aaaah! Mutta olen luvannut jättää väikkärin - kyllä, koko tekstin vihdoin ja viimein - ohjaajan luettavaksi syyskuun alkuun mennessä, eikä hyvä marjasato taida kelvata syyksi lykätä määräaikaa.

Kustantamorintamaltakin tuli lupaavia uutisia, joten nyt on vain huolehdittava oman osuutensa hoitamisesta kunnialla loppuun. Tai ainakin yritettävä. Parhaansa.

Hitauttamista ja fleksitarianismia

Rocky havainnollistaa hitauttamisen käsitystä syyskuun marjareissulla. Saa ne talven puolukat kerättyä vähemmälläkin kiireellä. Vai onko kyseessä sittenkin leppoistaminen? Kenties me hitautimme keräämällä itse omat marjamme ja Rocky leppoisti loikomalla varvikossa?

Uusiosanat ovat usein väkinäisiä virityksiä, jotka hämmentävät enemmän kuin selkiyttävät. Joskus ne kuitenkin kertovat jonkinlaisesta muutoksesta, jonka hahmottamiseen tarvitaan uusia käsitteitä. Itse ilmiönhän ei tarvitse olla uusi, mutta jostain on noussut tarve nimetä ja määritellä se uudelleen.

Mitä tulee vieraskielisten käsitteiden kääntämiseen käytetylle kielelle, se on minusta aina kannatettavaa, jos sen vain voi tehdä informatiivisuuden suuresti kärsimättä. En esimerkiksi käsitä, miksei television lifestyle-ohjelmia voi kääntää elämäntyyliohjelmiksi (tai miksi ihmisille pitää myydä "dance pants"-housuja tanssihousujen sijaan, tai... esimerkkien määrä on lohduton). Ehkä siksi, että "elämäntyyliohjelma" paljastaisi koko konseptin onttouden, kun englanninkielisyys tarjoaa sille edes jonkinlaisen fiiniyden ja näennäisen merkityksellisyyden verhon?

Asiasta varsinaiseen: Esinetarinoissa ehdotetaan slow life-käsitteelle käännöstä hitauttaminen. Aiemmin se on käännetty leppoistamiseksi, jossa kirjoittajan mukaan on hieman harhaanjohtava sävy. Leppoistaminen kun viittaa enemmän yksilön elämänhallintaan kuin alkuperäisen käsitteen esittämään kulutuskritiikkiin, vaikka molemmat voivatkin olla - ja usein ovat - saman asian eri puolia.

Hitauttaminen siis vastustaa "sellaisia tuotanto- ja kulutusmuotoja, jotka nopeuttavat ja pinnallistavat elämää". Esimerkiksi elämysten tuotteistaminen ja teollistaminen ovat ristiriidassa hetkeen tarttumisen ja pienistä, arkisista asioista nauttimisen kanssa. Elämää hitautettaessa uutta tavaraa - vaatteita siinä missä ruokatarpeitakin - hankitaan niin ikään harkitusti ja laatua painottaen, mikä liittyy suoraan muun muassa esineiden arvostamiseen ja vaalimiseen.

Pagistaan kannattaa lämpimästi sekä suomennosta että itse aatetta, vaikka jälkimmäisessä riittääkin opeteltavaa - lopuksi ikää, luulen.

Näkymättömän tytön kautta löysin puolestaan sanakummajaisen fleksitarianismi, joka luonnehtii myös allekirjoittaneen henkilökohtaista ravintopolitiikkaa. Kyse on "joustavasta kasvissyönnistä", jossa lihaakin syödään, mutta vähemmän, harvemmin ja harkiten. On mukavaa huomata kasvispainotteisen sekasyönnin yleistyneen jo siinä määrin, että sille on katsottu tarpeelliseksi värkätä oma sana. Seuraava vaihe on toivon mukaan se, ettei sitä tarvitse enää erikseen nimetä ja otsikoida.

Kaukana

Perjantaina tuntia ennen lähtöä olin vielä kahden vaiheilla, tohdinko irrota työpöydän äärestä edes viikonlopuksi. Järki voitti. Sitä paitsi tiistaina olisin joka tapauksessa joutunut kyöräytymään Joensuuhun.

Nurmeksessa kerättiin talven puolukat, tehtiin polttopuita, väisteltiin hirvikärpäsiä, käännettiin vene, saunottiin pitkään ja hartaasti sekä katseltiin ruskaa ja tähtitaivasta. Kaukana kavala - ja yhä kavalammaksi käyvä - maailma.

Aroniavarkaissa

Tuo nimeltä mainitsematon, loppua kohden kiihtyvä urakka oheisprojekteineen ei jätä juuri aikaa, tilaa tai energiaa muulle kirjoitus- ja ajatustoiminnalle (erityisen ikävää on huomata laiminlyövänsä myös ystävyyssuhteita ja muuta sosiaalista kanssakäymistä). Yhteiskunnallinen aktiivisuuteni rajoittuu lähinnä päivälehden lukemiseen ja Soininvaaran blogin seuraamiseen. Keskittymiskykyni riittää juuri ja juuri arkirutiineihin, ulkoiluun ja kotoisiin toimiin.

Oikeastaan parhaiten - metsän ja lenkkipolkujen jälkeen - rentoudunkin keittiössä. Huomaan paneutuvani ruoanlaittoon sitä suuremmalla innolla, mitä kovemmilla kierroksilla pääparkani muuten käy. Niin ikään leipoisin vaikka joka päivä, jos tuotoksia olisi syömässä muutkin kuin me kaksi.

Mutta ainahan voi säilöä.

Kerrostalomme pihassa kasvaa runsain mitoin mustamarja-aroniaa, jonka ylenpalttista marjasatoa olen parina syksynä ihaillut tohtimatta kajota yhteiseen omaisuuteen. Myös liikenteen päästöt ovat arveluttaneet, ja kehätyömaan myötä koko tienoo on peittynyt pölyyn.

Eräänä aamuna näin kuitenkin aroniapuskien heiluvan tarmokkaasti. Marjoja poimi urakalla kaksi rouvaa naapuritalosta, mistä rohkaistuneena kävin itsekin hakemassa sisältä sangon. Sain hetkessä kokoon nelisen litraa ja luikahdin sivuilleni pälyillen saaliini kanssa kotiin. Huuhtelin marjat huolella ja päättelin kepeästi, että aroniahilloa tuskin tulee syötyä sellaisia määriä, että raskasmetallijäämät tai muut myrkyt aiheuttaisivat suurempia ongelmia.

Aroniahan on siitä veikeä marja, ettei se tuoreena maistu oikein miltään, tai maistuu lähinnä pahalta. Oikeuksiinsa se pääsee vasta mehuna, hillona tai - niin väittävät - viininä. Itse jaoin marjat kahteen osaan ja tein kokeilumielessä kahdenlaista hilloa, joihin osviittaa ja inspiraatiota hain Henriette Kressiltä. Molemmista tuli herkullisia, joskin seuraavalla kerralla hillosokerin voisi vaihtaa tavalliseen; aroniassa on pektiiniä omastakin takaa niin, että varsinkin jälkimmäisellä ohjeella hillosta tuli marmeladia. Eipä silti, että se olisi haitannut, päin vastoin.

Ainoa ongelma on, että hillojen keittäminen on yleensä ottaen hauskempaa kuin niiden syöminen. Hillomenekki ei pakastemarjoja suosivassa Pagistaanissa ole kovin kummoinen. Talossamme ei ole myöskään kylmäkellaria, joten jääkaappiamme kansoittaa nyt komea komppania aroniahillopurkkeja. Tämä tuttaville ja kyläilypaikkoihin ennakkovaroituksena ilmoitettakoon.

Marja-aroniahillo

2 l aronian marjoja
5 dl (hillo)sokeria
4 rkl hyvää konjakkia (antaa todella pikantin aromin; Kressin mukaan muutkin hyvät viinakset käyvät)

Keitä marjoja ja sokeria 20-30 minuuttia. Jos käytät hillosokeria, jäähdytä ohjeen mukaan. Kuori vaahto, lisää konjakki ja tölkitä steriloituihin purkkeihin.

Aronia-omenamarmeladi

2 l aronian marjoja
6 kotimaista omenaa lohkoina (näitä en sentään varastanut)
2 dl vettä
800 g (hillo)sokeria
kanelitanko tai jauhettua kanelia

Keitä noin puolen tunnin ajan miedolla lämmöllä välillä hämmentäen. Poista kanelitanko, soseuta hillo sileäksi sauvasekoittimella ja tölkitä steriloituihin purkkeihin.

Karhuksi luultu

Karhu kävi lenkillä. Tai olisi ainakin voinut käydä. Liekö ollut nimikkotossut tassuissa?

Me kohtasimme koiranpojan kanssa hirven lauantaina. Piti neuvotella hetki, onko perään säntääminen ideoista parhaimpia. Hauskaa se olisi toki voinut olla - siihen asti, kun sorkka läjähtää päin näköä.

Allekirjoittanut on tyytynyt jahtaamaan sieniä ja marjoja, niitä sitäkin innokkaammin. Nurmeksesta löytyi reilusti sekä mustikkaa että vadelmaa; myöhäinen kevät pelasti yläkarjalaiset mustikankukat hallalta. Liperin tutut sienipaikat eivät pettäneet tälläkään kertaa. Samoilla apajilla kävijöiden määrä on vuosi vuodelta kasvanut, mutta suuri osa sienestäjistä näyttää etsivän tatteja myyntiin ja jättävän muut herkut poimimatta.

Sieniasioista avautunen lähiaikoina lisää, nyt pitää jatkaa töitä - että pääsee taas illaksi metsään!