Stuffing a hen. From Medieval Life Illustrations. A Feast for the Eyes.Vähään aikaan en ole ruoka-asioista paasannutkaan, mutta viime viikolla ilmestynyt Luonnonsuojelija nosti taas aiheen mieleen. Pahoittelen mahdollista toistoa ja jankutusta! Lehden lukijapalstalla kestävän kulutuksen tutkija Satu Lähteenoja pohtii ruoan ympäristökuormitusta - sehän on ilmastonmuutoksessa varsin suuri tekijä - ja muistuttaa, että pienikin muutos on kotiin päin:
"Täysin kasvissyöjäksi ei myöskään tarvitse ryhtyä, jos haluaa pienentää syömisen kuormitustaan: jo yksi kasvisruokapäivä viikossa näkyy selkärepussa."
Saman totesi Worldwatch-instituutin raportti jo yhdeksän vuotta sitten:
"Vähentämällä lihankulutusta edes vähän tarjoustulvan keskellä tarjoaa moniin vakaviin maailmanlaajuisiin ongelmiin ratkaisuja, jotka ovat pelkästään positiivisia."
Tähän saakkahan suuntaus on ollut päinvastainen: suomalaistenkin lihankulutus on kasvanut jatkuvasti. Koko maailman tasolla lihan syöminen on puolessa vuosisadassa viisinkertaistunut.
Nostetaanpa taas vähän omaa häntää ja mainitaan, että kokeellinen siirtymiseni kasvispainotteisempaan sekasyömiseen tuntuu yhä toimivammalta ratkaisulta. Samankaltaiseen vaihtoehtoonhan on päätynyt muun muassa Mari Koo, jonka pohdintoja aiheesta ja kulutusasioista ylipäänsä kannattaa lukea, jos asia kiinnostaa. Mikä mukavinta, ekologisen repun lisäksi keveämmältä tuntuu myös oma olo. Lompakolle taas tuntuu käyneen päin vastoin. Reissuilla ja vierailuilla en ruokiani - etenkään valmiina eteen tuotuja - syynää, mutta kotiuduttuani palaan tyytyväisenä arkiappeiden ääreen kaipaamatta muualla popsimiani filepihvejä tai bratwursteja.
Alkuperäisen ajatuksen mukaisesti viikonloppuisin Pagistaanin pöydästä on löytynyt myös lihaa ja kalaa. Pari viikkoa sitten ostin lauantaiateriaksi kokonaisen pakastekanan. Tai broilerihan se oli, valitettavasti, muuta kun ei näiltä leveysasteilta tahdo löytää (omaatuntoani tyynnytti hieman teksti "vapaana kasvanut", vaikka tiesinkin vapauden olevan broilerin osalta hyvin suhteellista). Kun täytin lintua yrteillä ja sitruunoilla Oliivian välittämän ohjeen mukaan, huomasin miettiväni taas kerran sitä, miten lyhyessä ajassa olemme etääntyneet ruoan alkuperästä. Lapsuudessani meillä syötiin kanaa lähinnä viikonlopun parempana ateriana (arkena syötiin sitä silloin iänikuiselta tuntunutta hirvenlihaa, jonka alkuperän kyllä muisti jouduttuaan jo pienenä nyppimään pitkiä, tankeita karvoja isän kotiin tuomista lihakönteistä), ja kyseessä oli aina kokonainen broileri - vai kanojako ne lienevät silloin olleet. Lihakin ostettiin vielä vähän aikaa sitten lihatiskiltä, jossa pohdittiin tarkkaan, mitä ruhon osaa hankitaan ja minkä verran, ennen kuin kauppias punnitsi ostoksen ja kääri sen paperiin. Ei jäänyt epäselväksi, että nyt syödään lihaa ja liha tulee eläimestä. Kärjistetysti.
Pagistaanin kaksijalkainen urosvahvistus taas kuuluu viimeiseen ikäpolveen, joka on päässyt jo pienenä heinätöihin, ajanut sähköttömään mummolaan rekikyydillä ja katsellut vierestä, kun mummo teurastaa kanoja.
Valmiiksi pakatut, yhä prosessoidummat ja halvemmat lihatuotteet ovat tosiaan omiaan luomaan illuusion, jossa tuotantoeläimet käyskentelevät punamullattujen maatalojen vehreillä niityillä ja marinoidut tarjouslihasuikaleet tulevat... jostakin. Sitä kertoo myös viime talven videokohu, joka osoitti, ettei nykysuomalaisella tosiaan ole ollut käsitystä siitä, miten lihaa markkinatalouden paineissa tuotetaan. Kysehän oli tilojen normaalioloista, ei poikkeuksellisista eläinrääkkäystapauksista.
Miten tämä liittyy uunibroileriimme? Siten, että pestessäni, kuivatessani ja täyttäessäni lauantaiateriaamme tunsin koko ajan pitäväni käsissäni lintua. Eläintä, jonka aioimme syödä. Pieni surun ja myötätunnon pistos, jonka tunsin taivuttaessani hentoja siipiä ja sitoessani koipia yhteen ei saanut minua hylkimään lopputulosta (joka olikin erinomaisen herkullinen, reseptiä kannattaa kokeilla) vaan kunnioittamaan sitä elämää, jonka me, ihmiset, käytimme ravinnoksemme.
Saattaa kuulostaa nurinkuriselta, mutta tuo pistos on jotakin, jonka haluaisin tuntea aina lihaa ja kalaa syödessäni. Se saa paitsi muistamaan jotakin olennaista elämästä, myös arvostamaan lihaa niin, ettei siitä pääse enää muodostumaan merkityksetöntä "arkimättöä".
3 kommenttia:
Juuri näin! Ei etääntymistä ruoan alkuperästä, vaan lähentymistä ja sen kunnioittamista.
Allekirjoitan tämän lausunnon. Toivottavasti myös mahdollisimman moni muu lukijakunnastasi. Älä huoli toistosta - tästä asiasta sietää kyllä puhua.
Tulkitsinko oikein, että teillä siis syödään kasvisruokaa arkena ja eläinten osat ovat sallittuja vain viikonloppuisin? Hmm, pitäisiköhän kokeilla, kuulostaa helpolta tavalta vähentää lihankulutusta, jota on tehty meillä toistaiseksi järjestelmällisen epäjärjestelmällisesti. Itse tosin voisin jättää satunnaisen kalan arkiruokien listalle, sillä luonnosta pyydetty hauki ei liene ruokaa sieltä etiikan synkimmästä päästä. (Kalaostoksissa tämä WWF:n opas on aika mukava apu (en muista linkititkö siihen joskus aikaisemmin):
http://www.wwf.fi/tue_toimi/osallistu_toimintaan/ekovinkit/kala.html
Jenni, siihen ainakin pyritään... Laajemmassa mittakaavassa suurten ruokatalojen ääni "äitien tekemine ruokineen" taitaa vain olla kovempi.
Taviokuurna, minähän laitan viikolla ruokaa vain itselleni, kun mies syö töissä. Kalaa syön kyllä viikollakin silloin tällöin. Päätin, etten edes yritä olla ehdoton tässä hommassa - jos siis todella haluaisin laittaa liharuokaa viikolla, antaisin itselleni luvan siihen. Ei vain ole tullut mielitekoa asiaan, kun löysin kasvisruokien helppouden ja monipuolisuuden! Eli porkkanaa mieluummin kuin keppiä - ainakin itselläni alkaa pipo kiristää ja homma lipsahtaa stressaamisen puolelle, jos yrittää tehdä liian tiukkoja sääntöjä itselleen asiassa kuin asiassa.
Toinen päättämäni asia on se, etten yritä tuputtaa omia oppejani läheisilleni, vaikka teesejäni toki mielelläni julistan myös kotipöydän ääressä :). Voisin itse hyvin syödä kasvisruokaa viikonloputkin - en siinä mielessä kaipaa lihaa - mutten halua tehdä asiasta numeroa ryhtymällä narisemaan saati väsäämään omia appeita, jos kumppani mielisi työviikon päätteeksi lihapataa tai lasagnea. Siksi onkin helppoa jakaa viikko arkeen ja viikonloppuun.
Se tosin itseäni harmittaa, että terveysherätyksen saaneena "opetin" miehen aikoinaan syömään vähärasvaista kinkkua ja leikkeleitä leivän päällä (kuulostaapa holhoavalta, vaikkei ole sellaiseksi tarkoitettu :). Poikamiehenä ollessaan hän ei koskaan ostanut niitä, vaan söi juustoa. Toisaalta jo se, etten enää itse laita kinkkua iltapalaleivälle, on vähentänyt huushollimme lihankulutusta aika paljon.
Lähetä kommentti