torstaina, kesäkuuta 27, 2013

Ajan absoluuttinen kokonaisuus

Aika ajoin tunnen välähdyksenomaisesti, mutta hyvin vahvasti, että aika todella on suhteellista, todellisuuksia on neljästä eteenpäin ties kuinka monta, emmekä me lineaariseen aikakäsitykseen tarrautuvat ihmismyyräreppanat, käsitteiden vangit, ymmärrä kokonaisuudesta - ainakaan vielä - alkeita enempää. Emme siitäkään huolimatta, että olemassaoloamme itsessään määrittää tietoisuuden mysteeri.

Lukiessani professori ja ortodoksipappi Alexander Schmemannin (1921-1983) päiväkirjoja vuosilta 1973-1983 löysin pätkän, joka kuvaa luullakseni samankaltaista metafyysisen oivalluksen hetkeä. Hän kertoo seisseensä parvekkeella Pariisissa eräänä pääsiäislauantaina ja nähneensä, miten auringonvalon heijastus välähti ohi kulkevasta autosta (käännös allekirjoittaneen):

...kaikessa, mitä olen koettanut sanoa tai kirjoittaa, on aina ollut pohjalla sisäinen tarve välittää itselleni ja muille sitä, mikä ilmestyi, mikä valkeni ja paljastui minulle tuossa hetkessä. Tästä puhutaan, kun puhutaan ikuisuudesta. Ikuisuus ei ole ajan vastakohta, vaan ajan absoluuttinen kokonaisuus, sen keräytyminen yhteen, sen palautuminen. Ikuinen elämä ei ole se, mikä alkaa ajallisen elämän jälkeen; se on elämän kokonaisuuden ikuinen läsnäolo.

tiistaina, kesäkuuta 18, 2013

Moraalista paheksuntaa ja häpeän stigma

Ystäväni ja kollegani Ville Kivimäki väitteli eilen Turussa, Åbo Akademissa, suomalaisten sotilaiden psyykkisistä häiriöistä jatkosodan aikana. Väitöskirjan nimi on Battled Nerves: Finnish Soldiers' War Experience, Trauma, and Military Psychiatry, 1941-44. Väitöstiedote löytyy täältä.

Väitös meni hienosti, eikä kukaan muuta odottanutkaan; väittelijän lahjakkuus ja omistautuneisuus ovat vuosikausia olleet hyvin tutkijayhteisön tiedossa. Kirjaa olen vasta pikaisesti selaillut, mutta kuten vastaväittäjä totesi, se on monella tapaa käänteentekevä teos. Väitöstiedotteen lopussa tiivistyy se, miksi aihe on tärkeä tutkimuskohde; se nostaa esiin sen universaalin, yleisinhimillisen kokemusten ja kärsimysten kirjon, jonka olemassaolosta sodan kokeneet - ja sen jälkeen syntyneet - ovat kyllä tienneet, mutta josta on pitkälti vaiettu.

Sotilaiden kuolema ja fyysiset haavoittumiset voitiin esittää miehisen sankarillisuuden ja uhrivalmiuden ilmentyminä. Sen sijaan sodasta johtuneet psyykkiset murtumiset uhkasivat jäädä sodan väkivallan tyhjiksi symboleiksi, joilla ei ollut muuta sisältöä kuin itse mielettömyys. Psyykkisiin häiriöihin liittyi moraalista paheksuntaa ja häpeän stigma - niiden olemassaolo pyrittiin myös kieltämään, marginalisoimaan ja erottamaan itse sotakokemuksesta. Toisen maailmansodan mieleltään järkkyneitä sotilaita on ollut vaikea sisällyttää kansalliseen historiankirjoitukseen aina näihin päiviin saakka. 

Väitöskirjasta ilmestyy myös suomenkielinen versio. Keskustelua se tulee epäilemättä herättämään ja hyvä niin. Mielenkiintoista kyllä, kuulemma itse sodan kokeneet ovat suhtautuneet tutkimukseen myönteisesti ja jopa helpottuneina: vihdoinkin näistä puhutaan. Kriittisiä ääniä on kuulunut lähinnä sieltä, missä syystä tai toisesta halutaan säilyttää kiiltokuvamainen sankarimyytti suomalaisesta sotilaasta - myytti, joka epäilemättä on ollut monelle raskas kantaa.

torstaina, kesäkuuta 13, 2013

West Highland Way kera haggiksen ja haamujen

Pari sanaa siitä Skotlannin-retkestä, josta tuntuu olevan jo ikuisuus (kuvien katselu kyllä herätti välittömän kaipuun Brittein saarille). Koska aikaa oli vähänlaisesti, päätimme hyödyntää valmista ja suunnata yhdelle saaren tunnetuimmista pitkän matkan vaellusreiteistä. West Highland Way on kaikkiaan 154 kilometrin pituinen reitti, joka kulkee Glasgow'sta Fort Williamiin. Me kuitenkin lyhensimme matkaa hieman alle 90 kilometriin menemällä bussilla Inverarnaniin ja jalkautumalla vasta sieltä seuraavana aamuna.

Ratkaisu oli sikäli hauska, että vietimme yön 1700-luvun alussa perustetussa Drovers' Inn-majatalossa. Se on tosiaan töröttänyt tien vieressä karjanajajien ja muiden kulkijoiden ilona 300 vuotta, mitä kelpasi pohdiskella pintin ja haggisannoksen* äärellä tunnelmallisessa pubissa. Saimme viimeisen vapaana olevan huoneen, jossa kertomusten mukaan kummitteli, mutta haamut lienevät olleet laillamme lomalla, koska yöllä meitä häiritsivät vain vanhoja ikkunoita rumputtavat tuulenpuuskat.

En nyt selvitä reitin etenemistä sen yksityiskohtaisemmin, mutta mainittakoon, että kumpuilevat nummimaisemat olivat komeita ja muistuttivat vuoroin Suomen Lappia, vuoroin Pohjois-Norjaa. Väylä oli melkein koko matkan vähän liiankin hyvä - meillä oli vuoristovaellukseen tarkoitetut, jäykkäpohjaiset kengät, jotka eivät kovapohjaisella tiellä olleet mikään mukavin ratkaisu. Reputkin olivat keskivertoa painavammat, koska raahasimme mukana paitsi leiriytymisvälineitä, myös muutaman kilon verran kiipeilyrompetta.

Tämän tyyppinen reitti onkin ehdottomasti parhaimmillaan kuljettaessa pehmeissä, lenkkitossutyyppisissä vaelluskengissä pikkurepun kanssa. Tosin silloin yöpymismahdollisuudet ovat rajatummat ja majapaikat pitää varata ainakin sesongin aikana etukäteen. Me saatoimme laittaa teltan pystyyn joko leirintäalueelle tai maastoon; toisin kuin Englannissa, Skotlannissa luontoon leiriytyminen on pääsääntöisesti luvallista, kunhan sen tekee siivosti.

Ne kiipeilyroinat olivat mukana, koska kaavailimme Fort Williamiin ehätettyämme kokeilla Ben Nevisille kiipeämistä mäen pohjoispuolelta. Varsinainen turistireitti ei houkutellut; se on pitkä, loiva ja hyvin monotoninen taival, jolla on järjettömän paljon väkeä. Mutta takaovelle päästyämme totesimme osin odotetusti, että harjanteilla oli vielä liikaa lunta turvalliseen kapuamiseen - sentään olimme jo jättäneet jääraudat ja -hakut matkasta! Siispä palasimme kaupunkiin juomaan lisää olutta, maistelemaan viskiä ja syömään haggista.

Skotlannissa retkeily jäi kyllä hampaankoloon sikäli, että sinne on vielä palattava. Esimerkiksi Glen Coen alue on mainio kohde niin päiväpatikointiin kuin kiipeilyynkin.


*Skotlantilainen perinneruoka, joka paistetaan lampaan mahalaukussa. Täytteenä on kauraryynejä, lampaan maksaa, keuhkoa, sydäntä sekä ihraa, sipulia, mausteita ja suolaa. Mahdottoman maukasta.

keskiviikkona, kesäkuuta 05, 2013

Raahattu

Hivenen masentavana tietona ilmoitettakoon, että Pagistaanin jurtta on raahattu taas Cambridgen akateemisten riemujen ja havisevan historian keskeltä Kanta-Hämeen savipeltojen kupeeseen. Kirjaimellisesti raahattu. Lontoon metro- ja junaverkoston läpi sompailtavaa tavaraa kertyi yli sata kiloa: kaksi isoa rinkkaa, yksi suuri kiipeilykassi, kaksi pienempää reppua ja koirankuljetuskoppa, joka tosin kulki mukana tyhjänä pisimmän tetsueen ajan.

Kelpo siippani kunnostautui ottamalla kantoonsa parhaimmillaan noin 80 kiloa - jättikassi selkään, yksi rinkka eteen ja yksi reppu käteen. Metron liukuportaissa ehdin jo pelätä varhaista leskeytymistä, kun kuli huolestuttavasti huojui näkemättä rinkan takaa eteensä. 

Olisi toki auttanut asiaa, jos mukana ei olisi ollut kahta rinkallista retkeily- ja kiipeilyvarusteita. Kaikki rompe ei siis suinkaan ollut minun Englannissa tarvitsemaani tai sieltä hankkimaani tavaraa - no, toki mies oli jo edellisellä reissullaan kotiuttanut kirjojani 23 kilon verran. Mutta halusimme itsepäisesti tehdä samalla reissulla Skotlannin-retken, mistä lisää piakkoin.

Huomenna lähden hakemaan koiranpoikia kotiin Itä-Suomesta vanhempien hoidosta. Poloiset eivät tiedä, mikä niitä odottaa. Jokin, jolla on terävät naskalihampaat, kova ääni, vinttikoiran pitkät koivet ja pentumaisen paljon energiaa.