tiistaina, maaliskuuta 31, 2015

Koululaiset rajoja pohtimaan

Allekirjoittanuthan ei pedagogiikasta mitään ymmärrä, mutta taannoinen RajatOn-hankkeeseen osallistuminen oli entiselle maailmanparantajalle* mielenkiintoinen kokemus.

Turun yliopiston ja Lappeenrannan teknillisen yliopiston yhteisen tiedekasvatushankkeen tarkoituksena on ollut tuottaa monitieteellistä oppimateriaalia rajojen ja raja-alueiden tutkimiseen. Pidän sen lähtökohdista ennen muuta siksi, että niiden tarkoituksena on saada oppilaat oivaltamaan näkökulman merkitys. Esimerkiksi rajaa katsotaan aina vähintään kahdesta suunnasta ja raja-alueen menneisyyttä voidaan kirjoittaa - ja on kirjoitettu - varsin eri tavoin riippuen katsantokulmasta. Eri tieteenalojen mukanaolo on ollut erityisen arvokasta.

Kävin tätä hanketta edeltäneen Cross Border Citizen Scientists-projektin tiimoilta kertomassa kansallisesta historiankirjoituksesta sekä suomalaisille että venäläisille yläkoululaisille syksyllä 2012. Sittemmin olin aiheen tiimoilta mukana tekemässä RajatOn-hankkeen oppimateriaalia, joka onkin varsin kiintoisa kokonaisuus (linkki vie kansallisen historiankirjoituksen osioon, mutta sen kautta pääsee tutkimaan muitakin vastaavia niiltä osin, kuin ne ovat valmiita).

Toivottavasti hanke pystyy tuomaan jotain aidosti uutta ja valaisevaa kouluopetukseen. Kaikki, mikä lisää ihmisolennon ymmärrystä yli ja ohi oman, väistämättömän kapean katsantokannan, on hienoa ja kannatettavaa.

*Nykyisin ymmärrän rajani - pun intended - ja keskityn parantamaan lähinnä omaa suhdettani maailmaan. Siihenkään ei taida yksi elinikä riittää.

torstaina, maaliskuuta 26, 2015

Tekevät sitä silti

Muutama vuosi sitten kirjoitin pätkän Maurice Herzogin legendaarisesta Annapurna-kirjasta. Maailman kymmenenneksi korkein vuori Annapurna I oli äärimmäisen vaarallinen jo vuonna 1951, kun Herzogin retkikunta teki sille ensinousun kovalla hinnalla.

Sittemmin sen kiipeäminen on ollut venäläistä rulettia. Jokaista kolmea onnistujaa kohden yksi menehtyy. Luku tekee Annapurnasta vaarallisimman kahdeksantonnisista vuorista. Veikka Gustafssonkin onnistui vasta kolmannella yrittämällä, aiottuaan jättää jo koko hankkeen sikseen.

Toissapäivänä, 24. maaliskuuta, vuori vaati kaksi uhria lisää. Toinen heistä oli lahjakas ja pidetty suomalainen vuorikiipeilijä ja kiipeilyopas Samuli Mansikka, joka putosi ja menehtyi sherpakumppaninsa kanssa ollessaan laskeutumassa onnistuneen nousun jälkeen. Vasta edellisenä päivänä, luettuamme uutisen kaksikon huipulle pääsemisestä, olimme kotiretkikuntamme kesken jutelleet 36-vuotiaan Samulin käsittämättömän hyvästä tuurista kahdeksantonnisten kanssa. Lyhyessä ajassa hän oli onnistunut kiipeämään 14 vuoresta kymmenen.

Se tuuri loppui kerralla, kuten usein käy, kun luonto vetää pidemmän korren. Ihmisolento on sitkeä, mutta sittenkin kovin hauras. Syyttä ei sanota, että onnistunut nousu on vasta puoli voittoa, jos edes sitä.

En tuntenut Samulia, vaikka hänet pari kertaa tapasinkin; siippani oli hänen kanssaan "moikataan ja vaihdetaan pari sanaa"-väleissä. Kerran olin kuuntelemassa Suomen Alppikerhon tapahtumassa, kun hän kertoi soolonousustaan Makalulle. Hänestä jäi kuitenkin lyhyidenkin kohtaamisten perusteella erittäin sympaattinen, hyväntuulinen ja vaatimaton kuva. Siinä, missä nykyisin Everestin "valloitus" alkaa olla trendikäs tavoite sellaisillekin, jotka eivät ole kiivenneet koskaan mitään takapihan pulkkamäkeä kummempaa, Samuli edusti vielä iästään huolimatta vanhaa koulukuntaa opettelemalla ensin, tekemällä sitten ja kertomalla tekemisistään vasta, kun oli jotain kertomista (toki sponsoreiden vuoksi jonkinlaista medianäkyvyyttä on noissa töissä ylläpidettävä).

En ryhdy jauhamaan tyhjää tekstiä riskien ottamisesta ja sen hinnasta. Tuon tason kiipeilijät tietävät oikein hyvin, mitä ovat tekemässä - ja tekevät sitä silti omista syistään, joita kukaan ulkopuolinen tuskin pystyy käsittämään. Menetys on suuri sekä menehtyneiden läheisille että Samuli Mansikan osalta myös suomalaiselle alppikiipeilylle. Ikuinen muisto.

maanantaina, maaliskuuta 23, 2015

Ei vain urheiluvammoja

Vietimme siipan kanssa viikonlopun Kolilla mäenlaskun merkeissä. Hieman siinä vielä juhlistettiin allekirjoittaneen merkkipäivää, samoin kuin kymmenvuotista yhteistä taivalta, joka oikeastaan alkoi laskettelurinteestä (meillä oli jonkinlaiset ensitreffit mäessä 30-vuotispäivänäni). Myötä- ja vastamäkiähän on sittemmin riittänyt tuntureista vuoriin ja toivottavasti riittää jatkossakin. 

Samaan aikaan Kolilla oli alaikäisten alppihiihtokisat, jonkin talvicupin viimeinen osakilpailu. Hiihtohississä kilpailuhulinaa tarkkaillessa oli aikaa pohdiskella lasten ja nuorten kilpaurheilua yleisemminkin.

Kuluneella viikolla luin aiheesta uutisen - en nyt löydä sitä linkitettäväksi - jossa perättiin yhteiskunnan osallistumista vähävaraisten perheiden lasten kilpaurheilukuluihin. Niin ikään satuin kuulemaan urheilijoiden "mentaalivalmentajan" radiohaastattelun. Siinä annettiin sapiskaa yli-innokkaille vanhemmille, jotka suunnittelevat piltilleen ammattilaisuraa jääkiekkoilijana tai jalkapalloilijana, kun tämä on nipin napin oppinut kävelemään, tai listaavat lapsen tekemiä virheitä kotimatkalla hävityn ottelun tai osakilpailun jälkeen: "Minähän olen monta kertaa sanonut, miten sinun pitäisi..."

Tuomareita muksivia, lapsensa pelikavereita haukkuvia höyrypäitä lienee onneksi suhteellisen vähän - riittävästi otsikoihin kuitenkin - mutta minunkin tuttavapiirissäni on ihmisiä, jotka käyttävät kaiken vapaa-aikansa lastensa treenikuljetuksiin, turnausmatkoihin ja seurojen talkootöihin. On niitäkin, jotka tuskailevat, kun yksinhuoltajan pienet tulot eivät tahdo millään riittää lupaavan ja innokkaan lapsen kisauran vauhdittamiseen.

Ilmiö siis putkahtaa aika ajoin yleiseen keskusteluun. Minäkin huomasin ahdistuvani sitä enemmän, mitä enemmän asiaa mietin. Ahdistus liittyi samaistumiseen kumpaankin osapuoleen, kilpaa urheileviin lapsiin ja heidän vanhempiinsa. Ensinnäkin hypoteettinen ajatus, että omat vanhempani olisivat uhranneet aikansa ja rahansa allekirjoittaneen kisauraan, on yksiselitteisen kamala. Sitä paineiden määrää, jos ei olisi pärjännytkään! Jo nyt koen ihan riittävästi kohdentumatonta syyllisyyttä suhteessa vanhempiini. Tiedän heidän myös laittaneen reilusti rahaa harrastuksiini, joista ei kuitenkaan jäänyt jälkipolville juuri kertomista.

(Eipä ole tosin niitä jälkipolviakaan, mikä on tietysti huomattava osa syyllisyyspakettia, muttei liity nyt tähän.)

Toisaalta vanhemmilla on omat paineensa, joita osaan kuvitella näin jälkikasvuttomanakin. Kilpaurheilu voi olla lajista riippuen kirvelevän kallista. Edellä mainitun uutisen mukaan yhden lapsen urheilu-ura voi imaista kuukaudessa monia satoja euroja tai jopa tonneja. Esimerkiksi alppihiihdon kaltainen kausilaji on erityisen kiperä. Siinä voi miettiä, onko perheellä varaa lähettää lahjakas Sanni-Petteri kuukauden kesäleirille Alpeille vai otetaanko riski, että seuraavan kauden cupeissa ikätoverit viilettävät ohi, kun Sanni-Petteri on hölkännyt vain mökkitietä kavereiden treenatessa jäätiköillä. Pitäisiköhän ottaa lainaa? Ettei sitten myöhemmin kaduta, kun ei panostettu tarpeeksi.

Entä ajankäyttö? Mikä on tarpeeksi treeniä, mikä liikaa? Mistä tingitään? Haittaako, jos läksyt jäävät vähemmälle? Saavatko mukulat tasaveroisesti huomiota, jos yksi kisaa ja toiset eivät?

En epäile yhtään, etteikö kilpaurheilu voi parhaimmillaan olla hieno koko perheen harrastus, josta jää kaikille mahtavat muistot ja lapselle eväiksi liikunnallinen elämäntapa ja kyky sietää pettymyksiä. Mutta luulen sen vaativan vanhemmilta tasapainoista mieltä, herkkyyttä kuunnella jälkikasvunsa mielialoja ja viestejä, vankkaa suhteellisuudentajua - kyse on kuitenkin vain urheilusta! - ja tervettä itsetuntoa, joka ei pohjaudu suorituksiin. Pitäisi myös osata iloita muiden menestyksestä. Asenteethan imeytyvät mallioppimisen kautta myös urheilevaan lapseen, hyvässä ja pahassa.

Toki myös valmentajilla ja seura-aktiiveilla on tässä keskeinen roolinsa. 

Viistolla pinnalla ja heikoilla jäillä ollaan joka tapauksessa aina, kun leikkimielinen liikuntaharrastus vaihtuu tosissaan treenaamiseen. Vahinkojen riski on suuri, enkä tarkoita vain urheiluvammoja, joita varhainen, yksipuolinen ja rankka harjoittelu niin ikään helposti tuottaa.

perjantaina, maaliskuuta 20, 2015

Revontulia ja ajan kulumista


Periaatteessa en "käytä" epätarkkoja kuvia, mutta tehdään nyt poikkeus, koska punaisia revontulia näkyy näin etelässä harvoin. Iltana muutamana olin juuri lähdössä Ferriksen kanssa iltalenkille, kun taivaalla alkoi loimottaa. Asioita oli vielä illalla hoidettavana, joten en joutanut rassailemaan jalustaa pystyyn ja paneutumaan revontulikuvauksen saloihin. Sitä paitsi komein näytös ei kestänyt edes puolta tuntia.


Meillä vietettiin tällä viikolla syntymäpäiviä peräti kahdesti. Ferris täytti tiistaina komeat kaksi vuotta ja allekirjoittanut eilen vielä komeammat 40 vuotta. Tämä on oikeastaan ensimmäinen pyöreiden vuosien päivä, joka tuntuu joltakin. En oikein osaa sanoa, miltä. Jonkinlaisella vedenjakajalla tässä ollaan selvemmin kuin kolmikymppisenä, vaikka eiväthän ikävuodet sinällään mitään mittaa.

Paljon olen miettinyt ajan suhteellisuutta. Miten se oma pää ja persoona huolineen ja ilonaiheineen säilyy yllättävänkin samanlaisena vuosien ja vuosikymmenten vaihtumisesta riippumatta. Kyllähän kokemuksista jotain oppii ja itsetuntemus hiljakseen kasvaa, mutta missä määrin elämän varrelle osuvat tapahtumat ja haasteet todella muuttavat ihmistä toiseksi, sitä en osaa sanoa. Ehkä minulla ei ole ollut niin rajuja kokemuksia, että ne olisivat saaneet päänsisäisiä mannerlaattoja toden teolla liikkeelle. Sellaista hiljaista maannousemaa vain.

Se oivallus, että ihmisen ydinminä tuskin vanhenee, on muuten aika pelottava suhteessa esimerkiksi vanhustenhoidon nykytilaan. Missä määrin ihminen kohdataan arvostavasti, ainutlaatuisena persoonana mieltymyksineen ja omanlaisine elämänpolkuineen hänen elonpäiviensä loppuun asti? Nyky-yhteiskunnassa jo välittömistä ruumiin tarpeista huolehtiminen tuntuu olevan yhä hankalampaa. Miten esimerkiksi paljon rummutettu (ja jo nyt äärimmilleen venytetty) kotihoito edesauttaa näitä kohtaamisen kokemuksia, kun yksin asuvat ihmiset jäävät pään tai jalkojen pettäessä vangeiksi neljän seinän sisään? Eikö paljon järkevämpää - myös taloudelliselta kannalta - olisi kehitellä kalliiden hoivapaikkojen ja omaan kotiin kompostoitumisen väliin uudenlaisia yhteisöasumisen muotoja, joissa yksinolon ja seurustelun määrää voisi itse säädellä?

Luulisi, että jonkinlaisen "mummokommuunin" kotipalveluiden järjestäminen ei olisi ainakaan sen hankalampaa tai kalliimpaa kuin juoksuttaa hoitajia viiden yksinäisen vanhuksen luona erikseen.

torstaina, maaliskuuta 12, 2015

Päivitys lintulistaan

Kaikenlaista tapahtuu ja kaikenlaiseen ajattelen ottaa kantaa, mutta juuri sillä hetkellä en ehdi ja sitten aika onkin taas ajanut ohi päivänpolttavista uutisista. Menneisyys ei karkaa ja ajoittain suunnittelenkin kirjoittavani tänne jotain työperäistä, mutta sitten harhaudun katselemaan, mitä tapahtuu ulkona juuri nyt. 


Usein se onkin tärkeämpää kuin mikään muu. 


Tilhet ovat asettuneet taloksi omenapuuhumme. Enää ei harmita, että yläoksien omenat jäivät syksyllä keräämättä. Nyt niille on ottajia. 


Taannoin listasin ruokintapaikallamme talven aikana vierailleet linnut. Sittemmin paikalla on pyörähtänyt jokunen "uusi" laji, joten alla päivitetty lista. Lisäykset on lihavoitu. 


Linnut 

Harakka (Pica pica) 
Hippiäinen (Regulus regulus) 
Hömötiainen (Parus montanus) 
Keltasirkku (Emberiza citrinella) 
Kuusitiainen (Parus ater) 
Käpytikka (Dendrocopos major) 
Mustarastas (Turdus merdula) 
Närhi (Garrulus glandarius) 
Pikkuvarpunen (Passer montanus) 
Punatulkku (Pyrrhula pyrrhula) 
Puukiipijä (Certhia familiaris) 
Pyrstötiainen (Aegithalos caudatus) 
Pähkinänakkeli (Sitta europaea) 
Sinitiainen (Parus caerulaeus) 
Talitiainen (Parus major) 
Tilhi (Bombycilla garrulus) 
Töyhtötiainen (Parus cristatus) 
Urpiainen (Garduelus flammea) 
Varpunen (Passer domesticus) 
Viherpeippo (Garduelus chloris) 

Lisäys 7.4. Vihervarpunen (Carduelis spinus)

Nisäkkäät 

Kesykoira (Canis lupus familiaris) - oi talipallot, kunpa niihin ylettyisi! 
Orava (Sciurus vulgaris)

Kanalaan puolestaan kuuluu kuvan mukaisia asioita. Tylli-kanan hautomasta satsista kuoriutui kaksi reipasta tipua, joita emo opettaa kauniisti kanan tavoille. Kolmas kuoriutui kovin hitaasti, eikä jaksanut ulkomaailman haasteita kuin tunnin ennen uupumistaan. 


Loppuviikosta poikasia pitäisi tulla lisää toisen kanan alta, mutta nähtäväksi jää, mitä tapahtuu vai tapahtuuko mitään. Fatalistiksi tässä touhussa ainakin oppii; ihminen voi tarjota suotuisat olot, mutta siihenpä vaikuttamismahdollisuudet pitkälti jäävät. Kuoriutuu jos kuoriutuu; selviytyy hengissä, jos selviytyy.



perjantaina, maaliskuuta 06, 2015

Osaajan opissa


Olin viikko sitten Valamossa saamassa valokuva- ja vähän kirjoitusoppiakin (kiitos Taipaleen ortodoksiselle seurakunnalle sponsoroinnista).

Minähän olen filmiajan kasvatti, eli digikamera on kulkenut matkassa vasta kymmenen vuotta (nykyisen järjestelmäkamerani runko itse asiassa täyttää näinä aikoina tuon vuosikymmenen; jatkoajalla ollaan siis menty jo hyvän aikaa).

Niinpä olin oppinut, että filmin herkkyys kannattaa valita mahdollisimman alakanttiin, koska mitä herkempi filmi, sitä rakeisempi kuva. Esimerkiksi ISO 800 soveltui lähinnä hämäräkuvaukseen.

Juttukeikoilla filmikameran kaverina oli ulkoinen salama ja homma toimi enimmäkseen hyvin. Muuten en juuri sisäkuvausta harrastanutkaan. Mutta digikameran myötä tuli paitsi suurempi vapaus räpyttää ruututolkulla kuvia samasta kohteesta, myös kiperä ongelma. Salamalla ei kerta kaikkiaan enää saanut hyviä kuvia. Valo oli väistämättä liian kova tai valotus meni muuten vain pieleen. Edes uuden ulkoisen salaman hankkiminen ei asiaa auttanut. Vaikka miten olisi salamapäätä veivannut kohti kattoa, ihmiset tapasivat näyttää kuvissani säikähtäneiltä juustonaamoilta ja jyrkät varjot toivat mieleen ydinräjähdyksen.

PhotoShopilla korjasin, minkä voin, vaan eihän sekään ihmeisiin pysty.

Mutta nyt kurssittajanamme toiminut Potkosen Pentti - käykää ihmeessä katsomassa linkin takaa hänen kuviaan - antoi kullanarvoisen vinkin, jonka oli kuulemma itsekin vahingossa oppinut (tiedä sitten, uskoisiko tuota). Herkkyys kannattaa säätää ronskisti korkealle, ellei peräti tappiin asti. Minun digikamerassani tappi tarkoittaa ISO-arvoa 1600. En ikimaailmassa olisi tohtinut kokeilla moista dekadenssia omin nokkineni, mutta niinpä vain pitkäaikainen mielenkaivikkeeni ratkesi, eivätkä sisäkuvausta vaativat juttukeikat enää ahdista.

Esimerkiksi alla on valo-olosuhteiden osalta haastavahko tilanne, jossa pääasiallinen valo tulee takaa, mutta riittävän herkkyyden ansiosta "mallin" tuohusten valaisemat kasvot piirtyvät hyvin näkyviin. Ei tarvita täytesalamaa - joka tietysti söisi pehmeän valon pois. Rakeisuus lisääntyy jonkin verran, muttei häiritsevyyteen asti.


Lukuisia muitakin hyviä neuvoja matkaan tarttui - ja hurskas päätös käyttää kameraa enemmän myös vapaa-ajalla. Siitä nyt ei taas tiedä, miten pitkään se pitää. Luultavasti yhtä pitkään kuin päätökset kirjoittaa blogia ahkerammin.