Muutama vuosi sitten kirjoitin pätkän Maurice Herzogin legendaarisesta Annapurna-kirjasta. Maailman kymmenenneksi korkein vuori Annapurna I oli äärimmäisen vaarallinen jo vuonna 1951, kun Herzogin retkikunta teki sille ensinousun kovalla hinnalla.
Sittemmin sen kiipeäminen on ollut venäläistä rulettia. Jokaista kolmea onnistujaa kohden yksi menehtyy. Luku tekee Annapurnasta vaarallisimman kahdeksantonnisista vuorista. Veikka Gustafssonkin onnistui vasta kolmannella yrittämällä, aiottuaan jättää jo koko hankkeen sikseen.
Toissapäivänä, 24. maaliskuuta, vuori vaati kaksi uhria lisää. Toinen heistä oli lahjakas ja pidetty suomalainen vuorikiipeilijä ja kiipeilyopas Samuli Mansikka, joka putosi ja menehtyi sherpakumppaninsa kanssa ollessaan laskeutumassa onnistuneen nousun jälkeen. Vasta edellisenä päivänä, luettuamme uutisen kaksikon huipulle pääsemisestä, olimme kotiretkikuntamme kesken jutelleet 36-vuotiaan Samulin käsittämättömän hyvästä tuurista kahdeksantonnisten kanssa. Lyhyessä ajassa hän oli onnistunut kiipeämään 14 vuoresta kymmenen.
Se tuuri loppui kerralla, kuten usein käy, kun luonto vetää pidemmän korren. Ihmisolento on sitkeä, mutta sittenkin kovin hauras. Syyttä ei sanota, että onnistunut nousu on vasta puoli voittoa, jos edes sitä.
En tuntenut Samulia, vaikka hänet pari kertaa tapasinkin; siippani oli hänen kanssaan "moikataan ja vaihdetaan pari sanaa"-väleissä. Kerran olin kuuntelemassa Suomen Alppikerhon tapahtumassa, kun hän kertoi soolonousustaan Makalulle. Hänestä jäi kuitenkin lyhyidenkin kohtaamisten perusteella erittäin sympaattinen, hyväntuulinen ja vaatimaton kuva. Siinä, missä nykyisin Everestin "valloitus" alkaa olla trendikäs tavoite sellaisillekin, jotka eivät ole kiivenneet koskaan mitään takapihan pulkkamäkeä kummempaa, Samuli edusti vielä iästään huolimatta vanhaa koulukuntaa opettelemalla ensin, tekemällä sitten ja kertomalla tekemisistään vasta, kun oli jotain kertomista (toki sponsoreiden vuoksi jonkinlaista medianäkyvyyttä on noissa töissä ylläpidettävä).
En ryhdy jauhamaan tyhjää tekstiä riskien ottamisesta ja sen hinnasta. Tuon tason kiipeilijät tietävät oikein hyvin, mitä ovat tekemässä - ja tekevät sitä silti omista syistään, joita kukaan ulkopuolinen tuskin pystyy käsittämään. Menetys on suuri sekä menehtyneiden läheisille että Samuli Mansikan osalta myös suomalaiselle alppikiipeilylle. Ikuinen muisto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti