Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuvat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuvat. Näytä kaikki tekstit

perjantaina, tammikuuta 17, 2014

Viisaat kehomme

Eilen Teemalta tuli kiinnostava dokumentti paastoamisesta. Siinä esitettiin, että ihmiselimistö on sopeutunut kestämään paastoa. Itse asiassa se kestää ajoittaista ravinnon puutetta paljon paremmin kuin nykyistä yltäkylläisyyttä. Tämähän ei sinällään yllätä, kun ajattelee metsästäjä-keräilijän kroppaamme ja sen alttiutta niin kutsuttuihin elintapasairauksiin.

Mutta kyse ei välttämättä ole pelkästä kestämisestä. Monien reumapotilaiden ja muiden kroonikkojen väitetään hyötyvän paastoamisesta. Dokumentin mukaan jopa sytostaattihoitojen sivuvaikutukset näyttäisivät olevan lievempiä silloin, kun hoitoihin liitetään paasto sen sijaan, että kalorinsaantia lisättäisiin, kuten on suositeltu. Ilmeisesti notkahdus ravinnonsaannissa aktivoi jonkinlaisen terveiden solujen puolustusjärjestelmän. Syöpäsolut sen sijaan vaikuttavat kärsivän paastosta.

Liittyisiköhän tähän myös se, että sairaana ruokahalu tuntuu katoavan?

Luulen, että kehomme on paljon "viisaampi" kuin tajuammekaan. Katsoimme viime lauantai-iltana kauhuelokuvan, joka tarjosi muutaman kunnon säikäyksen. En nukkunut kunnolla koko yönä, vaan torkuin jonkinlaista koiranunta. En siksi, että olisin pelännyt räyhähenkien nykivän minua varpaasta (tässä iässä karmeimmatkaan elokuvat eivät enää suoranaisesti pelota), vaan koska kroppani oli jäänyt jonkinlaiseen primitiiviseen valmius- ja valppaustilaan. Olin oitis hereillä pienestäkin äänestä. Nukuin niin sanoakseni toinen silmä auki, vaikka kuinka yritin vakuutella keholleni, että sillä on lupa rentoutua.

Miten hyödyllinen tuollainen valmiustila lieneekään ollut ihmisen kehityshistorian aikana?

Toinen tilanne, jossa olen ollut hämmästynyt kroppani ohjelmoinnista, muistuu mieleen muutaman vuoden takaa. Olimme siipan kanssa kiipeämässä Mont Blancille. Meillä oli teltta noin 3850 metrin korkeudessa. Sieltä lähdimme kapuamaan yhden aikaan aamuyöstä torkuttuamme pari tuntia ja syötyämme hätäisesti vähän retkimysliä "aamupalaksi". Huipulla (4810 m) olimme kuuden aikaan ensimmäisten joukossa ja jälleen teltalla ehkä yhdeksän, kymmenen aikaan aamupäivällä.

Olo oli hienosta ja hyvin sujuneesta retkestä huolimatta kamala: fyysinen rasitus, ohut ilma, valvominen, nestevajaus ja syömättömyys ovat cocktail, jonka yhteisvaikutusta on vaikea kuvailla. Siippa muisteli, että sama fiilis hänellä oli ollut edellisillä Blancin reissuilla, mutta parin tunnin unet teltassa olivat tehneet ihmeitä. Minä taas olin joltisenkin varma, ettemme jaksaisi enää samana päivänä jatkaa matkaa alas laaksoon; edessä oli muun muassa raskas kapuaminen alas jyrkkää Gouterin rinnettä. No, nappasimme pari Buranaa, vähän vettä ja ryömimme makuupusseihin teltassa, jota aurinko lämmitti liki saunaksi.

Kun vajaan kahden tunnin päästä heräsimme, olin liioittelematta kuin eri ihminen. Huono olo oli tiessään ja tunsin itseni täysin levänneeksi. Nappasimme muutaman perunalastun (etenkin Pringlesit ovat mainiota kiipeilyevästä) ja vähän suklaata veden kera, kasasimme kamppeemme ja suuntasimme alamäkeen. Koska Gouterin alppimajalta ei saanut mitään lounaantapaista, kuten olimme toivoneet, kapusimme samaa vauhtia alas ja siitä edelleen Chamonixin kylään. Nälkä alkoi oikeastaan tuntua vasta leirintäalueella suihkussa käynnin jälkeen.

Uskon tämän kokemuksen - ja muutaman hieman vastaavan - jälkeen, että meihin on viritetty jonkinlainen "kriisiohjelma", joka osaa maksimoida lyhyestäkin levosta koituvan hyödyn. Esimerkkini on rauhanajan lälläritarina, mutta eiköhän esimerkiksi taistelutilanteissa ole kautta aikojen koettu jotakin vastaavaa: minimiravinnolla ja -levolla pystyy joksikin aikaa palauttamaan täyden toimintakyvyn, jos pohjalla on kova rasitus ja jonkinlainen stressitila. En tiedä, onko todella näin, mutta oletan.

Pidetäänpä siis huolta näistä viisaista kehoistamme; nekin pitävät huolta meistä, miten parhaiten taitavat (mutta älkää uskoko, jos ne väittävät, että parasta olisi vain köllöttää sohvalla ja syödä makeaa).

tiistaina, joulukuuta 29, 2009

Eiger Nordwand ja muut mahdottomuudet

Eigerin pohjoisseinä kuvattuna patikkaretkellä heinäkuisena hellepäivänä vuonna 2007.

Siipan kiipeilyretket ja sittemmin oma, vaatimaton alppiharrastelu ovat vuosien myötä herättäneet allekirjoittaneessa alati kasvavan kiinnostuksen vuorikiipeilyn historiaa kohtaan. Kuten lienen aiemminkin todennut, kiipeilyssä - elämisen kannalta tarpeettomassa ja usein riskialttiissakin touhussa - tuntuu tiivistyvän jotain olennaista ihmisen ominais- ja omituislaadusta.

Nojatuolikiipeily on sitä paitsi erityisen mukava ja riskitön urheilumuoto.

"Vuorten valloittamisella" on tietenkin ollut vankat siteensä myös politiikkaan ja kansallisaatteiden nousuun, mikä saa aate- ja mentaliteettihistorioitsijan aina innostumaan. Esimerkiksi Matterhornin ensinousua vuonna 1865 edelsi kansalliseksi kilpajuoksuksi kehkeytynyt kisa italialaisten ja englantilaisten välillä. Jälkimmäiset ehtivät huipulle ensin, mutta ilo jäi lyhytaikaiseksi, kun seitsenhenkisestä retkikunnasta neljä putosi kuolemaansa vuorelta laskeutuessaan (Zermattin museossa on edelleen nähtävissä onnettomuudessa katkennut köysi, joka näyttää kovin ohuelta ja surkealta tarkoitukseensa. Samalla reissulla kannattaa käydä Zermattin kirkon kupeessa sijaitsevalla kiipeilijöiden hautausmaalla, jonka jossakin matkaoppaassa kuvattiin olevan "a sobering experience for all the wanna-be climbers").

Yksi traagisimmista ja oudoimmista luvuista vuorikiipeilyn menneisyydessä lienee Sveitsin Alpeilla sijaitsevan Eiger-vuoren pohjoisseinä, "Eiger Nordwand". Itse vuorelle ensinousu tehtiin jo 1858, mutta pohjoisseinämää pidettiin pitkään täysin mahdottomana kiivetä. Homo Sapiensin erityispiirteisiin näyttää kuitenkin kuuluvan, että mahdottomuudet vetävät tiettyjä yksilöitä puoleensa kuin pähkinät oravia. Jo toinen nousuyritys vuonna 1935 johti kiipeilijöiden kuolemaan, ja sen jälkeen liki 70 yrittäjää on menettänyt henkensä seinämällä, joka on teknisesti vaikea, sääoloiltaan arvaamaton ja altis lumi- ja kivivyöryille.

Nykytekniikalla kiipeäminen on toki toisenlaista kuin 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla; ääriesimerkkeinä vaikkapa Ueli Steckin nopeusennätykset kolmella Alppien pohjoisseinämällä mukaan lukien Eiger, jonka hän kiipesi alle kolmessa tunnissa. Riskit eivät silti ole hävinneet mihinkään, ja etenkin soolokiipeily tuolla tasolla on turvallisuutta painottavan siippani sanojen mukaan "lyhytikäisten reikäpäiden hommaa".

Erityisen traagisen hohteen on saanut vuonna 1936 tehty Eigerin pohjoisseinän kiipeämisyritys, jossa neljä saksalaista ja itävaltalaista huippukiipeilijää kuoli yhden loukkaannuttua ja koko joukon jäätyään loukkuun vuorelle (tästä tapauksesta on aivan viime aikoina tehty kaksikin varsin kelpoisaa elokuvaa, fiktiivisempi Nordwand vuonna 2008 ja draamadokumentti The Beckoning Silence vuonna 2007). Surullisen ironisen tapauksesta teki se, että Andreas Hinterstoisser oli ratkaissut yhden mahdottomalta näyttäneistä kohdista tekemällä mestarillisen, sivuttaisen siirtymän sileää kiveä pitkin - tämä kohta reitistä on sittemmin tunnettu nimellä Hinterstoisser Traverse. Ryhmän päätös poistaa paikasta varmistusköysi matkaa jatkaessaan osoittautui kuitenkin kohtalokkaaksi: kun se yhden jäsenen loukkaannuttua ja sään muututtua huonoksi joutui kääntymään reitillään takaisin, siirtymä olikin mahdotonta tehdä toiseen suuntaan.

Sittemmin koko seinämä pyrittiin julistamaan kiipeilykieltoon. Vuonna 1938 Alpine Journalin toimittaja ilmoitti Eigerin pohjoisseinän kiipeämisen olevan "mielenvikaisten pakkomielle" ja "järjettömin hanke koko kiipeilyn historiassa". Kuitenkin jo samana vuonna itävaltalais-saksalainen retkikunta - tai tarkemmin sanottuna kaksi voimansa yhdistänyttä kahden miehen köysistöä - onnistui mahdottomassa, kun se kiipesi pohjoisseinän kolmessa päivässä (tämäkin saavutus otettiin toki poliittiseen hyötykäyttöön "kolmannessa valtakunnassa").

Yksi neljästä kiipeilijästä oli itävaltalainen Heinrich Harrer, joka on paitsi kirjoittanut tunnetun Seitsemän vuotta Tiibetissä-teoksen, myös maanmainion kirjan The White Spider: The Classic Account of the Ascent of the Eiger (Die Weisse Spinne, julkaistu vuonna 1959 ja täydennetty 1964). "Valkoinen hämähäkki" viittaa hämähäkin muotoiseen jääkenttään pohjoisseinän ylimmässä kolmanneksessa (kuva lainattu täältä).

Kirjassa on paitsi taidokas ja yksityiskohtainen kuvaus Eigerin pohjoisseinän kiipeilyhistoriasta mukaan lukien Harrerin omakohtainen kokemus ensinoususta, myös kiintoisaa pohdintaa siitä, miksi moisiin, maallikon silmin täysin järjettömiin hankkeisiin ylipäänsä ryhdytään, mitä niillä mahdollisesti haetaan ja miten media ja "suuri yleisö" niihin suhtautuvat. Mitä viimeksi mainittuun tulee, pilkkaaminen ja kritiikitön sankarinpalvonta ovat Harrerin mukaan ääripäitä, joista ensin mainittu tapaa vaihtua hetkessä jälkimmäiseen, kun jokin mahdottomana pidetty hanke onnistuu. Hän myös kehottaa antamaan puhtaalle, inhimilliselle seikkailunhalulle sille kuuluvan arvon silloinkin, kun sen hedelmiä ei itse ymmärrä:

"Let us grant courage and the love of pure adventure their own justification, even if we cannot produce any material support for them. Mankind has developed an ugly habit of only allowing true courage to the killers. Great credit accrues to the one who bests another; little is given to the man who recognises in his comrade on the rope a part of himself, who for long hours of extreme perils faces no opponent to be shot or struck down, but whose battle is solely against his own weakness and insufficiency. Is the man who, at moments when his own life is in balance, has not only to safeguard it but, at the same time, his friend's - even to the extent of mutual self-sacrifice - to receive less recognition than a boxer in the ring, simply because the nature of what he is doing is not properly understood?"
- Heinrich Harrer: The White Spider: The Classic Account of the Ascent of the Eiger

keskiviikkona, marraskuuta 18, 2009

Naurujoogaa

En ole koskaan käynyt naurujoogassa, mutta minulla on aavistus siitä, miten naurun tarkoituksellinen tuottaminen ryhmässä onnistuu.

Iltana muutamana istuin paremman puoliskoni kanssa sohvalla, uutisiako lienemme katselleet. Jostain tuli sitten puhetta elokuvista, eritoten nuija ja tosinuija-tyypisistä idioottikomedioista, joita siippani jostain käsittämättömästä syystä pitää hauskoina (ja minä tunnen itseni snobiksi, kun en yleensä pidä, paitsi joskus hyvin väsyneenä). Ehkä se on jokin pysyvä, teekkariajoilta jäänyt mentaalinen vaurio.

No, mies alkoi nauraa. Kun kysyin, mikä huvitti, hän sanoi jo pelkän pöhköleffojen ajattelemisen olevan ylen riemukasta. Ja hekotti kahta enemmän. Hervoton nauruhan tarttuu, joten pian hirnuimme vatsalihaksia kouristavassa rätkähepulissa elokuvalle, jota kumpikaan ei katsellut, ja jota toinen meistä ei ollut edes nähnyt.

Kai se siis aika hauska elokuva oli.

Meillä kyllä harrastetaan niin kutsuttua tyhjännauramista ja yleistä suunsoittoa muutenkin vapaasti ja estoitta. Jos naurujoogan väitettyihin terveysvaikutuksiin on uskominen, tässä huushollissa ollaan aika hyvissä asemissa.

maanantaina, marraskuuta 10, 2008

Rajan takaa

Tervehdys rajan takaa eli Pietarista, jonne suuntasin aamujunalla kera repun ja Sputnikiksi* nimetyn kullanmurun (edelliseen viestiin viitaten päädyin kuin päädyinkin sekä parjattuun että kiitettyyn Acerin pikkukannettavaan). Arkistokammosta ja vakavasta byrokratiarajoittuneisuudesta kärsivä historioitsijantekelekin joutuu joskus ottamaan lusikan - tai kynän - kauniiseen käteen, hankkimaan tarpeelliset proopuskat ja leimat ja kohtaamaan ammatillisten painajaistensa synkimmän ilmentymän: venäläisen arkiston.

Noh, eipäs liioitella. Onneksi tiedän suunnilleen, mitä kyseisestä instanssista etsin, joten työsarka ei ehkä ole aivan mahdoton. Eikä tutkijoilla ole asiaa itse arkistoon - asiakirjatilaukset tuodaan lukusaliin kahdesti viikossa - joten liukuhyllyjen väliin jäämisestä ei ole tällä kertaa pelkoa. Suurempi vaara lienee päätyä katumaasturin litistämäksi matkalla arkistoon. Venäläisessä liikennekulttuurissahan suojatietkin tuntuvat olevan olemassa lähinnä tähtäyksen helpottamiseksi.

Painajaisista ja rajantakaisuuksista puheen ollen, eilen illalla pistäydyimme Saunassa toteamassa saman kuin monet arvostelijat: suomalaisen kauhugenren uusin tulokas oli visuaalisesti hieno, mutta juoneltaan sekava ja keskeneräisen oloinen. Oikein harmitti, kun niin maukkaista aineksista keitettyä soppaa ei oltu maltettu haudutella vielä hiukan. Näyttelijät, puitteet ja taustatarina - myöhäiskeskiajan rajankäyntihän on mitä herkullisin aihealue - olisivat kyllä antaneet aihetta enempäänkin.

Itse asiassa Pagistaanin arvovaltainen raati totesi yksissä tuumin, että leikkaamalla kaksi viimeistä minuuttia elokuvan lopusta pois se paranisi jo huomattavasti. Se, mikä ilman noita minuutteja olisi voinut olla lynchmäisen surrealistinen ja katsojan omaa mielikuvitusta kiihdyttävä teos, latistui jotenkin amatöörimäisen lopun myötä aika tavanomaiseksi säikyttelypätkäksi.

Kansa - joka kyllä tietää - vaatii siis parannusta asiaan! Ennen kansainväliseen levitykseen tarjoamista Saunaa on lyhennettävä lopusta kahdella minuutilla! Löytyisiköhän adressiin allekirjoittajia?

*Venäjäksi "matkatoveri".

lauantaina, lokakuuta 18, 2008

Bambumyllikkäät vastaan Big Brother

Jostain olen lukenut, että ihmiset mielellään kertovat katsovansa televisiosta uutisia, luontodokumentteja ja niin kutsuttuja laatuelokuvia riippumatta siitä, mitä töllöstä tulee oikeasti katsottua. Koska tietyt ohjelmatyypit tunnutaan arvottavan jotenkin kehittävämmiksi ja sosiaalisesti hyväksyttävämmiksi, on niiden muiden arviointi ja pohtiminen vaikeaa ilman snobbailun inhaa sivumakua. Yritän kuitenkin.

Elämäni valo oli taannoin työpaikan juhlissa, joissa järjestettiin leikkimielinen visailu. Mies kertoi olleensa aivan pihalla, koska visailussa kyseltiin yksinomaan tositeeveeasioita ja televisioon liittyvien julkkisten nimiä ja tekemisiä. Hän tuumasi tienneensä hämärästi ehkä yhden tai kaksi niistä nimistä, joista puhuttiin, kiitos lehtilööppien.

Hämmästyimme itsekin tajutessamme, miten ulkona olemme kokonaisesta nykykulttuurin osa-alueesta, vaikka ikämme ja elämäntilanteemme puolesta lienemme sen parasta kohderyhmää. Meillä on kyllä televisio, mutta - ihan totta - katsomme siitä lähinnä uutisia, dokumentteja sekä satunnaisesti elokuvia ja paria sarjaa. Dokumenttien suhteen olemme varsin kaikkiruokaisia. Seuraamme lumoutuneina niin bambumyllikkäiden maanalaista elämää, avaruuslentojen historiaa kuin balsamoidun Leninin viikkohuoltoakin.

Joskus olemme koettaneet tuokion katsoa jotakin formaattiohjelmaa tai kilpailua, mutta ei siitä mitään tule. Ei vain niin sanotusti nappaa. Olemme siis helpottuneina, velvollisuutemme täyttäneinä siirtyneet takaisin myllikkäiden tai oman tosielämämme pariin.

Perjantai-iltana juutuin väsyksissäni katsomaan ohjelmaa, jossa ihmisiä yritetään saattaa romanttisesti - ja allekirjoittaneen mielestä aika väkinäisesti - yhteen. Vartin päästä minun oli pakko vaihtaa kanavaa. Kävin taas miettimään, mikä ihmisiä oikein noissa ohjelmissa kiehtoo ja miksi itse koen ne niin piinalliseksi katsottavaksi.

Jälkimmäiseen lienee helpompi vastata. Luulen olevani kertakaikkisen yliherkkä kaikenlaisille vertailu- ja kilpailutilanteille, etenkin sellaisille, joissa pelissä näyttää olevan ihmisen oma persoona. Samaistun aivan liikaa varsinkin alakynnessä oleviin, jännityn ja ahdistun. Tunnen myös suorastaan tuskallista myötähäpeää, joka tekee katsomisesta ennemmin tai myöhemmin sietämätöntä.

Oma alalajinsa ovat ne nimeltä mainitsemattomat kirpunnyppimis- ja selkäänpuukotusformaatit, jotka herättämänsä myötähäpeän lisäksi vaikuttavat kokonaisuudessaan niin typeriltä, järjettömiltä ja pahansuovilta, että niiden katsomisen voisi kuvitella olevan jo jollain tavalla myrkyllistä psyykelle.

Mutta aivan vilpittömästi, ilman mitään arvoasetelmia ihmettelen, mitä ihmiset noin yleensä saavat tositeeveestä irti. Kertokaa, jos osaatte! Pakkohan ohjelmien on olla suosittuja, kun niitä joka kanavalta suolletaan. Ja ymmärtääkseni niitä katsovat aivan kaikenlaiset ihmiset riippumatta taustasta, ominaisuuksista tai muista mieltymyksistä. Koetaanko ne pääsääntöisesti rentouttavana viihteenä verenpainetta nostavan piinallisuuden sijaan? Vai ovatko juuri nuo piinakokemukset niitä, joita katsojat hakevat? Miksi? Adrenaliinin takia? Osaavatko ihmiset katsoa ohjelmia heittäytymättä henkilökohtaisesti niissä esiintyvien ihmisten päiden sisään?

En siis väitä, että kiinalaiset jyrsijät ja avaruussukkulat olisivat lähtökohtaisesti ylentävämpää ja henkevämpää katsottavaa kuin kanssaeläjien edesottamukset tositelevisiokameroiden edessä, vaikka henkilökohtaisesti näenkin maailmassa olevan paljon kiinnostavampia ilmiöitä kuin ehtymättömiltä näyttävät tavat laittaa ihmiset kilpailemaan toisiaan vastaan. Haluaisin vain oikeasti tietää, missä piilee jälkimmäisten suuren suosion salaisuus - ja mikä on saanut aikaan niiden hurjan yleistymisen kymmenen vuoden kuluessa. Jokin psykologinen koukku siinä on, mutta mikä?

maanantaina, syyskuuta 01, 2008

Pölypunkkina

Eilen haikailin jälleen kerran teleporttia. Miten kätevää, nopeaa ja ekologista olisikaan siirtyä muutamassa sekunnissa puolentuhannen kilometrin päähän! Koti-insinöörini muistutti, että laite saattaisi mennä kesken kaiken epäkuntoon.
- Niin, tai mukaan voisi sujahtaa kärpänen.
- Entäs pölypunkit?

Visio materialisoitumisesta seminaarisaliin jättikokoisena pölypunkkina jaksoi kiehtoa vielä tänäänkin, kun tein siirtymää määränpäähäni kaikkea muuta kuin kätevästi, nopeasti ja ekologisesti.

sunnuntaina, elokuuta 10, 2008

Ni

Iltana muutamana kotisohvalla ratkesi, mitä nuo mystiset ritarit, jotka sanovat Ni ovat oikein miehiään.

He ovat tietysti suomalaisia, jotka ovat saaneet tarpeekseen ja nousseet taisteluun katoavien possessiivisuffiksien puolesta.

Ni! Ni! Ni!

lauantaina, toukokuuta 24, 2008

Pärjää vielä aivan hyvin

Jupperissa, Nummitien varrella kasvava 30-metrinen tammi on Espoon luontokohteet-julkaisun mukaan yksi Espoon korkeimmista. Tien yli kauniisti kaareutuvalla, rauhoitetulla puulla on ikää noin 150 vuotta.

Kävin tänään pyöräilemässä Espoon Pitkäjärven ympäri ja ihailin kauniita, vanhoja taloja ja pihapiirejä järven itärannalla. Näinpä sen kuuluisan Linnaisten kartanonkin, jonka nimi saa yhä aikaan kauhuromanttisia väristyksiä selkäpiissä. Tosin olin lapsena kovin pettynyt, kun Topeliuksen kertomuksessa - ja Valentin Vaalan ohjaamassa elokuvassa - kummittelijaksi paljastuikin salakäytäviä pitkin hiippaillut mummo eikä oikea aave. Mikä antikliimaksi!

Toivottavasti en nyt pilannut keneltäkään yllätystä.

Apropos pyöräily, olen jo pari vuotta käynyt jaakobinpainia uuden polkupyörän hankkimisen tiimoilta. Nykyinen seitsenvaihteinen, jämäkkä hybridipyörä on ollut minulla viisitoista vuotta, ja olen ollut siihen enemmän kuin tyytyväinen. Tosiasia kuitenkin on, että se alkaa olla eläkekunnossa. Öljyttynä ja huollettunakin se ronksuu, raksuttaa, vongahtelee ja rusahtelee. Uskollinen ratsuni myös vingurtaa hieman muistona lehdenjakovuosista, jolloin kuljetin sen sarvissa kahta painavaa lehtilaukkua ja tarakalla yhtä (nykyään jakajilla näyttää olevan vetokärryt; pullamössösukupolvi!).

Kun käytin pyörää viimeksi huollossa, minua valistettiin, että suurehko remontti olisi pian tarpeen. Hinta-arvio uusine osineen liikkui samoissa lukemissa kuin uuden pyörän hinta. Tänä keväänä taloutemme teknisimmin suuntautunut osapuoli teki pyörälleni kotihuollon ja varoitti, että edessä saattaa olla ongelmia; osat alkavat olla jo niin kuluneita.
- Se kestää sen minkä se kestää. Se voi hajota huomenna tai kolmen vuoden päästä, hän arvioi minun jupistessani lausunnon turhauttavasta, joskin ymmärrettävästä ympäripyöreydestä.

Jos ajelisin vain kotikulmilla kauppa- tai työmatkoja, voisin hyvin pitää pyörän niin sanotusti loppuun. Mutta kesäaikaan intoudun usein polkemaan monen kymmenen kilometrin lenkkejä, tai tekemään vielä pidempiä retkiä. Ajatus liftaamisesta kotiin joltakin bussiyhteyksien takana olevalta syrjäkylältä ei oikein houkuta.

Uuden pyörän hankkiminen arveluttaa kuitenkin kahdesta syystä. Ensinnäkin retki- tai hybridipyörä on keskihintaisenakin tyyris hankinta. En tarvitse enkä tahdo kallista huippupyörää, mutta haluan vuosia kestävän kumppanin, jonka kanssa pystyy taittamaan matkaa sujuvasti muuallakin kuin kaupungin tasaisilla pyöräteillä. Toisekseen kiusaannun ajatuksesta, että ostaisin rehvakkaasti uuden kulkupelin, vaikka entiselläkin pärjää vielä aivan hyvin.

Pärjää sen minkä pärjää. Ehkä tämän kesän, ehkä kolme seuraavaakin. Tai sitten pyörä leviää täysin palvelleena alta viikon päästä veivatessani jossain pöpelikössä kaatosateessa kolmenkymmenen kilometrin päässä kotoa.

Sanokaa minun sanoneen, tämä jahkaminen ei lopu, ennen kuin mainittu skenaario on lopulta toteutunut.

perjantaina, toukokuuta 02, 2008

Luokaton

Moontrap on löytänyt voittajansa, mitä tulee huonoimman koskaan näkemäni elokuvan titteliin.

Manaaja II. Niin luokaton, että jouduimme katsomaan sen kahdessa osassa nukahdettuamme ensimmäisenä iltana kesken kaiken. Toisena iltana vain sisu sai meidät sinnittelemään loppuun asti.

Ainoa kiittävä maininta tulee musiikista.

maanantaina, helmikuuta 25, 2008

Hyiseksi jäähdytettynä

Jos pitää viiston tyylikkäistä, fantasiaa ja realismia yhdistelevistä kauhuelokuvista, pitää luultavasti myös Orpokodista (El Orfanato). Allekirjoittanuthan oli viime vuonna kovin vaikuttunut Orpokodin tuottajan Guillermo del Toron ohjaamasta Pan's Labyrinth-elokuvasta, joten hinku oli kova päästä näkemään tämäkin tuotos. Eikä sen suhteen tarvinnut pettyä. Genren klassisista aineksista oli keitetty kokoon maistuva soppa, joka tarjoiltiin asianmukaisen hyiseksi jäähdytettynä.

Eurooppalaisissa elokuvissahan on se vinkeä puoli, ettei katsojaa ja tämän tunteita oletusarvoisesti säästellä, toisin kuin useimmissa Hollywoodin keskivertokassamagneeteissa. Aito yllätyksellisyys säilyy, eikä loppuratkaisu ole välttämättä konventionaalisen onnellinen. Jo sen tiedostaminen tuo oman vipinänsä penkin reunalla kynsiään pureksivan katsojan selkäpiihin.

Pagistaanin koeyleisö tosin koki lieviä hytkähdyksiä aiheuttaneen comic reliefin, kun kollektiivista sätkyä seuranneen hiljaisuuden aikana takaa kuului miehen kuiskaus:
- Oliko ihan pakko huutaa?
- No anteeksi nyt, kuului naisen närkästynyt vastaus.

Nuori mies olisi kyllä voinut niellä kritiikkinsä. Eihän sille voi mitään, jos suusta karkaa kauhunrääkäisy. Karkasi se monilta muiltakin. Ja jos elokuvassa olisi näytetty eloon herääviä nukkeja, jotain olisi karannut koko salista (paljon siedän, mutta nukeissa menee raja).

perjantaina, joulukuuta 14, 2007

Byrokratiaa tai mielivaltaa

Saimme viime jouluna urosvahvistuksen velipojalta lahjaksi kaksi elokuvalippua, jotka olemme kyllä kovasti aikoneet käyttää, mutta tiedättehän, viikot ja kuukaudet ja niin edelleen. Keskiviikkona sitten hoksasimme, että lippujen voimassaoloaika päättyy sunnuntaina. Mies lähtee tänään Itä-Suomeen, joten eilen torstaina oli elokuviin mentävä, mitä siellä sitten tarjolla olisikin.

Hyvä niin. Raja 1918 ei ollut lainkaan hullumpi teos. Ilman lievää painetta se olisi hukkunut kotimaisten sotaelokuvien massaan ja jäänyt tyystin katsomatta, mikä olisi ollut sääli.

Historiantutkimuksen uudet tuulet puhaltavat näköjään myös valkokankaalle, jossa kansallisen menneisyyden jäykkä glorifiointi on väistymässä tuoreempien, pohdiskelevampien ja asioiden monitahoisuutta painottavien näkökulmien tieltä. Kaikkia eivät kaanoneita kyseenalaistavat katsantokannat toki miellytä, vaikka on vaikea ymmärtää, ketä tai mitä vanhoissa vastakkainasetteluissa pitäytyminen nykymaailmassa palvelisi. Mutta allekirjoittanut tunnustautuukin elokuvan naispäähenkilön tavoin "värittömäksi humanistiksi", jolta jo verenperinnön puolesta puuttuu henkilökohtainen suhde poliittisiin väreihin tai aatteisiin. En siis pysty tunnetasolla samaistumaan niihin, joiden perheille sisällissodan verisyys oli muutakin kuin rivejä historiankirjoissa.

Erityisesti ilahduin elokuvan tavasta esittää raja keinotekoisena rakenteena, joka on rajaseudun asukkaille edustanut lähinnä merkityksetöntä byrokratiaa tai silkkaa mielivaltaa. Miksi siltaa ei enää saisi ylittää, kun niin on tehty vuosisatojen ajan? Miten käy naapurisuhteiden, kaupankäynnin ja muiden elinkeinojen, kun sotilaat tulevat ja katkaisevat ikiaikaiset kulkureitit, jakavat kylät kahtia ja alkavat lajitella ihmisiä "meihin" ja "toisiin" mitä merkillisimmillä perusteilla?

Näitä universaaleja, sinänsä ajattomia rajakysymyksiä pähkäilin joskus keskiajan näkökulmasta Historian havinoissa (kyseessähän oli ryhmäblogi, jonka sen perustaja Sedis taannoin lempeästi valtasi muiden kirjoittajien suostumuksella).

torstaina, elokuuta 23, 2007

At Last the 1948 Show

Urosvahvistus - se kaksijalkainen, koodinimi pitänee vaihtaa - poimi tavaratalon tarjouslaarista kuuden euron dvd-helmen. Niinpä Pagistaanissa on nautiskeltu At Last the 1948 Show-sketsisarjan jaksoja hitaasti ja pala kerrallaan, kuin tummaa laatusuklaata konsanaan. Vuosina 1967-68 esitetty sarjahan oli eräänlainen itsenäinen esiaste Monty Pythonille, mikä kertonee siitä sen, mitä tarvitseekin.

- - -

Pagistaanin koulupojat saivat kuin saivatkin pentukurssilta hienon päästötodistuksen. Kehujakin tuli. On se fiksu. Siis pentu. Ja toki myös mies; osaa hänkin istua ja tassua antaa ja ohittaa lajitoverit rähisemättä.

keskiviikkona, kesäkuuta 13, 2007

Vuoristofilmejä

Banff Mountain Film Festival tarjoili eilen kolmituntisen otoksen palkituista vuoristoaiheisista filmeistä. Kokonaisuus oli varsin seikkailu- ja urheilupainotteinen esittäen vuoret lähinnä suuren kädellisen puuhalandiana. Lumilauta luisti ja rokki soi.

Kiinnostavinta antia parin lyhyen kiipeilypätkän lisäksi oli ranskalaispariskunnan dokumenttielokuva 8000 kilometrin pyöräilystään Mongoliasta Intiaan. Hankkeessa - sekä itse retkessä että elokuvassa - oli suorastaan liikuttavaa sisua, asennetta, huumoria ja sopiva annos nöyryyttä. Sen sijaan kertomus ammattimaisen base-hyppääjän (!) yrityksestä päästä hyppäämään erään länsiafrikkalaisen kivimuodostelman huipulta oli lähinnä käsittämätön. Suurella rahalla vauhditettu retkikunta ajaa päräytti yhteen Malin köyhimmistä kylistä, pystytti sponsoritelttansa ja ryhtyi hartiavoimin vinssaamaan norjalaisurheilijatarta tavoitteeseensa.

Mukaan ympätty teennäisen oloinen maailmanparannushenki jäi huokumaan onttouttaan, kun veden puutetta taivasteltiin taustalla energiajuoman mainos. Vastakohtaisuus oli kerta kaikkiaan liian irstas.

Mutta kenelläpä on rotia heittää se ensimmäinen kivi. Elämysten perässä juoksemisessa luonnonvaroja tuhlaten lienee lähinnä aste-eroja.

lauantaina, joulukuuta 30, 2006

Jotakin aivan muuta

Guillermo del Toron viisto fantasiamaailma elokuvassa Pan's Labyrinth on jotakin aivan muuta kuin vaikkapa oxfordilaisherrojen J. R. R. Tolkienin ja C. S. Lewisin komeat, kirkasotsaiset ja hyvyyden voittoa rummuttavat luomukset. Fantasian synkän surrealistisuuden ylittää vain del Toron kuvaaman todellisuuden - Espanjan sisällissodan vuonna 1944* - raakuus ja julmuus.

Kaikessa verisyydessään elokuva on upea, maaginen rajankäynti kuvitellun ja todellisen välillä. Menkää ihmeessä katsomaan, mutta jättäkää Harry Potterista pitävät omat tai sukulaisten lapset kotiin. Viidentoista vuoden ikäraja ei ole yhtään liian vähän.

*Kuten arvoisa anonyymi ystävällisesti kommenteissa korjasi, kyse ei siis ollut enää virallisesta sisällisodasta, vaan sen jälkirettelöistä.