torstaina, maaliskuuta 29, 2007

Kolkkoja paikkoja

Olenko maininnut, että kollegojen ja muiden kanssaihmisten kummastukseksi kammoan arkistoja ja välttelen niitä viimeiseen asti?

Luultavasti olen, mutta toistanhan itseäni muutenkin. Sitä paitsi nyt tulevat perustelut.

Ensimmäinen syy on vasemmalla*. Kuvan nimi voisi olla "miksi minusta tuli painettuja lähteitä käyttävä aatehistorioitsija".

Toisekseen olen laiska, epäjärjestelmällinen, mukavuudenhaluinen ja vieroksun virallisia asiakirjoja, liittyivätpä ne 1500-luvun rajakysymyksiin tai omiin verotusasioihini.

Kolmanneksi arkistot ovat kaikkinensa kolkkoja paikkoja. Niiden painavat liukuhyllyt voivat - aivan varmasti voivat! - lähteä itsestään liikkeelle ja rusentaa varomattoman vieraan väliinsä kuin hyönteisen. En halua päätyä selittämättömien katoamistapausten tilastoihin (tutkimusaiheeni huomioon ottaen ei ole sanottua, että kukaan eksyisi samojen hyllyjen väliin seuraavaan kymmeneen vuoteen).

Neljäs syy on neuroottinen pelko, että onnistun tollouksissani tärvelemään kallisarvoista aineistoa. Jos vaikka nokastani alkaa valua solkenaan verta ollessani kumartuneena ainoalaatuisen dokumentin puoleen?

Viidenneksi, mistä sitä tietää, mitä muinaisia ruttoitiöitä tai tuperkkeleja vanhojen sivujen välistä pölähtää ilmoille. Ainakin paperit haisevat ja niissä on läiskiä. Miettikää nyt! Langenneen igumenin kirous sille, joka erehtyy tutkimaan, minne ikonostaasin kultaamiseen tarkoitetut varat oikein katosivat! Sitä paitsi yksikin päivä arkistojen kuivassa ilmassa saa aivastelemaan ja ärryttää kurkun, mikä lisää hypokondrisia epäilyksiä.

Niinpä. Huh.

Syvä kumarrukseni kaikille arkistoalan ammattilaisille. Saatte varauksettoman kunnioitukseni.

*Kuriositeettina mainittakoon, että kuvan teksti on osa Valamon luostarin saapuneiden kirjeiden diaaria joltakin 1800-luvun alkuvuodelta.

2 kommenttia:

Veloena kirjoitti...

Anonyymit kirjastoneurootikot tunnustavat - yhdyn täysin tähän: "Niiden painavat liukuhyllyt voivat - aivan varmasti voivat! - lähteä itsestään liikkeelle ja rusentaa varomattoman vieraan väliinsä kuin hyönteisen."

Voi sitä asiakasta, joka tahtoo lehden kellarista. Täti jäykistyy ja köpittää portaita alas aivan tikkusuorana, lasittunut katse silmissään, ja palaa pari minuuttia myöhemmin hikevänä ja hengästyneenä.

Edelleen hengissä.

pagisija kirjoitti...

Huh.

Kirjasto- ja arkistoalat taitavat edustaa sitä todellista extremeä ja jatkuvaa selviytymistaistelua. Tulevatko asiakkaat ajatelleeksi, millaisia vaaroja kirjastotädit (ja -sedät) kohtaavat heitä palvellakseen?

Todennäköisesti eivät.