Joskus siskon kanssa naureskelimme, miten tahattoman lannistavia vanhempien sanavalinnat voivat olla. Esimerkiksi äidillä on ollut tapana tulla iloisesti kyselemään, "mitä sie täällä töterrät". Tötertäminen on saanut puuhan kuin puuhan - yleensä askarteluun tai käsillä tekemiseen liittyvän - tuntumaan toivottomalta, suttuiselta turaamiselta.
Leikatessani ja liimatessani alumiinifoliokuhia kalamiehen syntymäpäiväkorttiin tuumin, että rehellisyyden nimissä juuri sitä tekemiseni tapaavat olla; tötertämistä. En kerta kaikkiaan osaa askarrella, maalata tai tehdä ylipäänsä mitään potentiaalisesti tuhruista ilman sivutuotteena syntyvää eeppistä sotkua. Ongelmana on, että innostuessani en malta kiinnittää huomiota moisiin pikkuseikkoihin sekä se, etten inspiraation iskiessä malttaisi myöskään raivata tekemisilleni tilaa, levittää sanomalehtiä ja vaihtaa pois edustuskelpoisia vaatteita (puhdistin juuri liimatahroja hiirimatoltani ja parilta kirjalta, joita en siirtänyt foliokalaurakan tieltä pois).
Niinpä esimerkiksi öljyvärimaalauksen kokeileminen takavuosina oli pienimuotoinen ympäristökatastrofi, jonka jälkien korjaamiseen vaadittiin huomattavia määriä tärpättiä. Vahabatiikkia tehdessäni onnistuin sulattamaan vahaa mitä merkillisimpiin paikkoihin. Metalligrafiikka on jättänyt keltaisia rautakloriditahroja erinäisiin vaatekappaleisiin, eikä äiti ole vieläkään tainnut antaa anteeksi lennokkaita silkkimaaliroiskeita olohuoneen verhoissa.
Keramiikanteosta emme edes puhu.
Tarkoituksenkaan ei ole voinut sanoa pyhittävän keinoja. Lopputuloksen taiteellinen taso harvemmin on suhteessa kaikkeen sotkemiseen ja touhuun. Vanhempien taholta onkin kerran jos toisenkin kuulunut toinen, kannustavaksi tarkoitettu lausahdus.
- Mutta siinähän on käsityön leima.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti