Kannattaako antaa nälälle periksi, ennen kuin tavallista tuhdimpi puudutus on ehtinyt haihtua hammaslääkärikäynnin jälkeen? Ei kannata, kertoo peilikuva ja araksi turvonnut alahuuli. Luulin jälkimmäistä borssikeiton nakinpalaksi ja puraisin kunnolla. Parikin kertaa jäljistä päätellen.
Nolo tapaus voi toki olla jonkin kosmisen tietoisuuden hienovarainen vihjaus kasvissyöntiin siirtymisestä. Tosin kävisi huuli soijanakistakin, tai tofunpalasta.
- - -
Tämän aamun Helsingin Sanomien haastattelussa emeritusapulaisprofessori Esko Salminen kritisoi tapaa, jolla vuoden 1918 tapahtumia on käsitelty historiantutkimuksessa ja kirjallisuudessa: "Valkoisia teloittajia on taas alettu jahdata punaisen totuuden merkeissä". Hän kaipaa vastapainoksi muun muassa suurta romaania, jossa kuvattaisiin sotaa valkoisten näkökulmasta: "Vaikka kuvaus menisi liiankin valkoiseksi, se auttaisi pääsemään traumasta eroon."
Allekirjoittanutta - jolla ei ole aatteen tai verenperinnön puolesta erityisiä tunnesiteitä sodan kumpaankaan osapuoleen - kummastutti kovasti moinen paatos. Eikö haastateltava itse katso niin tieteen kuin taiteenkin kenttää varsin valikoiden, kun tuollaista väittää? Ja mitä ihmeen hyötyä olisi vanhojen kärjistysten nostamisesta esiin - semminkin, kun hän itse toteaa toivovansa, ettei sisällissodan tapahtumia enää käytettäisi "poliittiseen kiihotukseen"?
Perin omituisia lausuntoja historiantutkijalta ovat sellaisetkin, joissa perätään "lopullista totuutta" sisällissodasta.
Kokeneempi kollega Sedis kirjoitti aiheesta viisaasti. Lukekaahan.
"Nykyajan historiantutkija on kiinnostunut myös siitä, mistä ei kerrota, mistä vaietaan tai mikä jää epäselväksi. Se tarkoittaa myös vaikeiden asioiden setvimistä. Ratkaisevaa on hyvien kysymysten keksiminen ja niihin pätevästi vastaaminen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti