Kunhan ette sano

Kotikonstit vähentävät väsymystä, sanotaan. Mutta mitä tehdä, kun syö ihan terveellisesti ja kasvispainotteisesti, ulkoilee päivittäin ja pitää kiinni säännöllisestä vuorokausirytmistä, ja silti päivät tuntuvat kuluvan puolihorteessa, joka vaimentaa ja hidastaa kaiken kuin paksu kerros harmaata villaa? Aivan samalla arkireseptillä pysyn keväällä ja kesällä pirteänä kuin kahvinpapuja pähkinöinä syönyt oravanpoika. Herään aamuisin kuudelta ja juoksen vaikka rinkiä, jollen muuta keksi.

En tosiaan tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun jo työtuolista nouseminen ja keittiöön laahustaminen tuntuvat hetkittäin ylivoimaisilta ponnistuksilta. Koko päivän nukuttaa, mutta illalla ei uni tule silmään, vaikka olisi asianmukaisesti pidättäytynyt päivänokosista. Aamuista en edes sano mitään.

Jostain syystä tämä syksy näyttää olevan erityisen tahmea. Ja nyt on vasta lokakuu.

Kaikki hyvät vinkit otetaan ilolla ja kiitollisuudella vastaan (tyyristä kirkasvalolamppua en ole hirvinnyt hankkia, koska kuulemma tunti päivänvaloa ulkona ajaa saman asian ja ylikin, ja kuulun niihin etuoikeutettuihin, joille jälkimmäinen on mahdollista). Kunhan ette sano, että kaamoshorros on pelkkä asennekysymys. Sitä kun yritin itsekin itselleni tolkuttaa vuosikaudet. Tuloksena oli vain sama uupumus yhdistettynä syyllisyyteen ja ahdistukseen, kun ei saanut otettua itseään niskasta kiinni. Meni pitkään, ennen kuin vihdoin myönsin kuuluvani niihin, joille vuodenkierto on mäkisempi kuin toisille, ja jotka elävät valon mukaan kuin kasvit. En enää varannut lääkäriaikaa lokakuussa varmana siitä, että minua kalvoi jokin selittämätön, kaikki voimat imevä sairaus.

Ongelmaahan ei olisi, jos entisajan ihmisen tapaan voisi syyskyntöjen jälkeen tehdä vain välttämättömät ylläpitotyöt ja kuhkia hiljakseen hämärässä pirtissä talvea pitämässä. Ruokkia elikot ja perheen, hakea puut ja köllähtää sitten uuninpankolle miettimään pylkkäsmäiseen tapaan maailman menoa.

Pulma pysyi niin ikään hallinnassa opiskeluaikoina, jolloin riitti, kun piti opintotukilautakunnan tyytyväisenä vuoden pimeimmän ajan. Sitä hoksasi ottavansa kyllä kiinni syksyllä menettämänsä opintoviikot ja tekevänsä kevään edetessä parhaimmillaan maanisen hurjaa tulosta. Toimittajantöissä taas vuoden pimeimmät päivätkin olivat sen verran tiukkakäänteisiä, että vasta kotiin palattuani vajosin loppuillaksi koomantapaiseen tilaan.

Mutta koetapa väsätä väitöskirjaa oman kodin hiljaisuudessa. Deadlinet ovat satunnaisia ja tiedossa hyvissä ajoin. Työ on enimmäkseen lukemista, kirjoittamista, asioiden järjestelemistä koneella ja päässä, palojen pyörittelyä, verkkaista pähkäilemistä. Ei soi puhelin, kukaan ei koputa ovelle. Työrauhalla on totta vieköön kääntöpuolensa silloin, kun mieli ja ruumis ovat säästöliekillä ja ajatukset vorrivat kankeina kuin muurahaiset marraskuussa. Mutta minkäpä teet: virkasuhde tarkoittaa etätyöläisenkin osalta paitsi kuukausipalkkaa, myös tiettyjä velvollisuuksia ja työaikaa, jota ei torkkumalla lyhennetä. Tulosta on tehtävä, saatava kirjaimia näytölle, lauseita jonoon ja paperia maailmalle.

Tyhjännaukumistahan tämä, koska vuodenkiertoa ei voi miksikään muuttaa. Sitä paitsi allekirjoittaneen arkivelvollisuudet ovat työn ja koirien lisäksi aika vähäisiä. Mutta valittaminen kannattaa aina, koska ikinä ei tiedä, kuka sen viisastenkiven heittää. Tulkoon kuhmu otsaan, en välitä, jos tälli saa sisäisen voimalaitokseni taas käyntiin.