Se on tämä lokakuun kosteankylmä haikeus. Ja hiljaiset päivät aikaa sitten kuolleiden seurassa. Ja tuo januksenkasvoinen naamakirja, joka vanhojen, rakkaiden tuttujen myötä saa muistelemaan olleita ja menneitä; ihmisiä, kohtaamisia, tapahtumia ja tunnelmia. Miten nopeasti vuodet ovat kuluneet! Eikä oman polkunsa suuntaa ennalta tiedä - onneksi - vaan vasta jälkikäteen voi pohtia sen moniaita mutkia ja niiden merkitystä. Mitä on vuosillaan tehnyt ja minkä vuoksi, millaiset valinnat kuljettivat mihinkin suuntaan, millaisiin kiviin on varpaansa lyönyt ja mitä siitä ehkä oppinut.
Taas kerran huomaan, miten nuorempana monet asiat olivat niin selviä, tai sellaisiksi niitä luuli. Aika ja kolhut hiovat mustan ja valkoisen rajan pehmeämmäksi, tuovat mukanaan harmaan eri sävyt.
Hyvä, että tuovat. Toisivat vielä viisauttakin. Ja mielenrauhaa. Aika kuluu, enkä vieläkään tiedä mistään mitään. Saati ymmärrä.
Tämä kasariklassikko sopii sentimentaalisen apeaan olotilaani kuin nuo tukat ja haalarit Alphavillen pojille.
"let us die young or let us live forever
we don't have the power but we never say never
sitting in a sandpit, life is a short trip
the music's for the sad men"
- - -
Kuten tunnettua, proosa toimii insuliinin tavoin veren nostalgiapitoisuuden noustessa hälyttävälle tasolle. Niinpä ilouutisena kerrottakoon, että Maasikas julkisti uunirahkan ohjeen, jota olen kissain koirain kanssa etsiskellyt. Paistettuun rahkaan olen toistuvasti törmännyt idänreissuillani ja saanut suullisia, summittaisia ohjeita, jotka olen saman tien unohtanut. Vain horjumaton työmoraalini* estää minua säntäämästä sukat sutien keittiöön ja kaivamasta rahkatölkkiä esiin saman tien.
Loppuun vielä hiljainen manaus flexi-talutushihnojen vuoksi. Turha ja huolettomasti käytettynä vaarallinen keksintö, sanon minä, vaikka niiden suosio näyttää olevan valtaisa.
*Blogimerkinnän ajankohdasta ei tarvitse kuitenkaan esittää tarkentavia kysymyksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti