sunnuntaina, lokakuuta 14, 2007

Ajasta ja laiskuudesta


Bloggers Unite - Blog Action Day
Allaolevat pähkäilyt ovat osa Blog Action Day-tapahtumaa, jonka ajatuksena on, että mahdollisimman moni kirjoittaa tiettynä päivänä samasta teemasta, tällä kertaa ympäristöstä. Vielä ehtii mukaan!

Lauantain Megapolis 2022-tapahtumasta jäi mieleen monta kiinnostavaa puheenvuoroa. Ehkä eniten jälkipohdintaa allekirjoittaneessa aiheutti Osmo Soininvaaran esitys (josta Mari Koo kirjoittikin hyvän tiivistelmän).

Soininvaara muistutti, että vaikka rikkailla on periaatteessa "kivempaa kuin köyhillä", vaurastuminen ei tietyn rajan jälkeen enää nosta inhimillisen onnellisuuden tasoa. Ihmisen riesana on kuitenkin perikateus: omaa elintasoa verrataan muihin ja tehdään siitä päätelmät omasta kokonaishyvinvoinnista. Vaan mitä on hyvinvointi? Nyky-yhteiskunnassa tienataan ankarasti paiskien ylitöitä ja pitkää viikkoa, mutta jos tienatun lisärahan suhteuttaa vastaavaan määrään vapaa-aikaa, kumpi viime kädessä lisää yksilön onnellisuutta?

Pidin Soininvaaran puheenvuorossa ja ihmiskuvassa tietynlaisesta realistisuudesta vailla kyynisyyttä. Luulen, että hänen lähestymistavassaan piilee yksi ratkaisun avaimista, mitä kuluttamistottumusten muuttamiseen tulee.

Uskon nimittäin vakaasti, että keskivertoihmiseläimen suurin tavoite on juuri oma onnellisuus, vaikka käsitys sen luonteesta ja keinot sen saavuttamiseen olisivatkin hakusessa (kuten ne useimmilla meistä lienevät). Siitä ei päästä yli eikä ympäri, ei edes lyömällä pöytään altruismikorttia. Jos oman onnen koetaan lisääntyvän yhteisen hyvän edistämisen myötä, yhteiseen asiaan liitytään huomattavasti suuremmalla innolla, kuin jos yhteinen hyvä edellyttää onnellisuuden kokemusta ainakin lyhyellä aikavälillä vähentävää uhrausta. Se lienee itsestään selvää. Tietysti uhrauksen kokemus itsessään voi olla onnellisuutta lisäävä seikka, mutta se tuskin pätee valtaosaan ihmisistä. Vai päteekö? En tiedä.

Kun pohdimme asiaa edelleen miehen kanssa (sähkösaunan lauteilla), tuumasimme, että kyseessä on vähän sama juttu kuin koiran kouluttamisessa: pakkokeinoja tehokkaampaa on saada koira uskomaan, että se haluaa tehdä, mitä sinä haluat sen tekevän. Jos ihmismassojen halutaan siirtyvän kestävämpään elämänmenoon, luopumisten tilalle on annettava jotain muuta, mielellään parempaa kuin menetetty etu. Kestävä houkutin voisi hyvin olla - ainakin niin kutsutuissa länsimaissa - Soininvaaran esiin tuoma aika. Jos alkaisimme uskoa, että elämäntahdin hidastaminen seurauksineen lisää onnellisuuttamme enemmän kuin pullistuva tilipussi ja mahdollisuus ostaa rehkimisen vastapainoksi lisää lohtutavaraa, olisi muutos ison harppauksen lähempänä. Samaten jos halvan harrastuksen huomataan tuovan arkeen sisältöä ja hiljaista tyydytystä, ei tarvitse lähteä metsästämään meluisia elämyksiä hinnalla millä hyvänsä.

Se, että nykysysteemi kvartaalitalouksineen ja pörssikursseineen suosii yhä harvemman ihmisen yhä suurempaa työmäärää, on tietysti yksi ongelman kovista ytimistä. Niin kauan kuin ihminen on systeemiä eikä systeemi ihmistä varten, tuntuu yksilön onnellisuudesta puhuminen lähinnä pilkanteolta. Mutta kilpailuyhteiskunta voidaan kääntää myös eduksi: jos yhä useampi alkaakin haluta rahan sijasta aikaa, ei sitä ole varaa (sic!) jättää enää huomiotta. Sama myönteinen kierre pätee toki ylipäänsä eettisyyteen ja kestävyyteen yritysmaailman kilpailuvaltteina.

Toinen kulutuskeskusteluihin ahkerasti heitetty argumentti - ja realiteetti? - on mukavuudenhalu. Ihmiseläin lienee paitsi perikateellinen, myös perilaiska - tai kauniimmin sanottuna taipuvainen säästämään omia ponnistuksiaan siellä, missä se on mahdollista (asia, jossa on kaksi puolta: myönteisen laiskuuden rummuttaminenhan voisi saada aikaan juuri sen, että aikaa alettaisiin arvostaa rahaa enemmän). Niinpä kestävien valintojen tulisi olla ennen muuta helppoja, että niihin lähtevät mukaan tiedostavien, palvelujen äärellä asuvien cityvihreiden lisäksi myös varakkaat omakotiasujat, lähiöperheet, syrjäisempien seutujen asukkaat ja omiin tapoihinsa vuosikymmenten myötä piintyneet ikäpolvet (tätä pohditaan myös Esinetarinoissa).

Hyvä esimerkki on pääkaupunkiseudun liikenne. Jos naapurikunnassa asuvan, Helsingissä työssä käyvän perheenisän tai -äidin halutaan käyttävän joukkoliikennettä oman auton sijaan, pitää joukkoliikenteen tarjota ympäristöystävällisyyden lisäksi muitakin porkkanoita. Rahan säästyminen tuskin riittää, jos perheellä ei ole rahasta pulaa. Lyhentynyt matkustusaika - tässä tullaan taas ajan markkina-arvoon - sen sijaan saisi jo useimmat pohtimaan, kannattaako auto jättää kotiin. Omaa elämää hankaloittavat uhraukset taas jätetään, kuten tunnettua, mieluiten muiden tehtäväksi.

Aiheen myötä päädyimme puntaroimaan omaa mukavuudenhaluamme suhteessa kulutuskäyttäytymiseemme. Puntaroinnin yleistuloksena todettakoon, ettei Pagistaanissa ole varaa paasata suureen ääneen, saati irvistellä muille, mikä ei toki ole edellä esitettyjen tuumailujen tarkoituskaan.

Mies polkee pyörällä työmatkat. Miksi? Koska se on helpompaa ja nopeampaa kuin autoilu. Ostamme varsin vähän uutta tavaraa, koska kumpikaan ei välitä muodista, vieroksuu turhaa roinaa nurkissa ja inhoaa syvästi shoppailua. Käytämme päivittäin itse poimimiamme marjoja ja sieniä, koska ne ovat hyviä ja ilmaisia. Suurin osa harrastuksistamme alkaa kotiovelta ja kuluttaa lähinnä omaa liike-energiaa.

Toisaalta saunomme usein, koska asunnossamme sattuu olemaan sähkösauna, urheilemme paljon ja saunominen on mukavaa. Teemme autolla Itä-Suomen reissuja, koska maaseudulla liikkuminen tiukalla aikataululla (sic!) olisi autotta konstikasta, ellei mahdotonta. Käymme talvisin muutaman kerran laskettelemassa, koska mäenlasku on leikkivästä ihmisestä hauskaa. Syömme lihaa, koska sekaruokavalio on helppo ratkaisu joka tilanteessa, ja liha on hyvää. Mies on tottunut syömään banaanin aamiaisella, joten niitä löytyy aina hedelmäkorista.

Mukavuus, tottumukset ja henkilökohtaiset mieltymykset. Kyllä, ne tulevat usein ensin, vaikka pitäisikin itseään ekologisesti tiedostavana. Jos saunan lämmittäminen ei olisi niin helppoa, sitä ei tulisi tehtyä yhtä usein. Luomulihaa, riistaa ja järvikalaa käyttäisimme mieluusti enemmän, jos niitä olisi saatavilla helpommin ja halvemmalla*.

Itse asiassa tänään ilmestyneessä Luonnonsuojelija-lehdessä muistutettiin taas lihantuotannon vaativan mittavasti enemmän luonnonvaroja kuin kasvinviljelyn. Omaa lihansyöntiäni olen pyrkinyt hiljalleen vähentämään, mutta myönnän: kokonaan sitä tuskin koskaan lopetan. Toisaalta kaikki eivät koskaan tule ryhtymään vegaaneiksi. Kannattaako sitä suureen ääneen vaatiakaan? Saako jyrkkien joko-tai-vaihtoehtojen tarjoaminen vain ihmiset lannistumaan? Mutta jos jokainen innostuu tekemään oman elämäntapansa puitteissa edes kompromisseja ja yhä enemmän yhä viisaampia valintoja - vähemmän autoilua, vähemmän tehotuotettua tehdaslihaa, enemmän lähellä tuotettuja kausielintarvikkeita - noussee loppusaldo jossain vaiheessa plussan puolelle.

Vai yritänkö tässä vain oikeuttaa omat, puolivillaiset valintani idealistisella hyminällä?

Todettakoon vielä, että keskivertokulkijaa kiinnostaa kovasti, millaisen kuvan hän antaa itsestään ja toiminnastaan muille. Oma identiteetti ja imago ovat tiukasti sidoksissa toisiinsa. Tästä olikin taannoin yleisönosastokirjoitus Helsingin Sanomissa: jos vihreä kuluttaminen on trendi, oman ajanmukaisuuden halutaan myös näkyvän muille, jos siihen vain on varaa. Pihassa seisova hybridiauto kertoo naapureille, että meillä ajatellaan ympäristöä. Autottomuus on näkymättömämpää. Vihreän kuluttamisen paradoksina on, että kulutus näkyy, kuluttamattomuus ei.

Mutta ehkä Soininvaaran lanseeraama ajan arvonnousu purisi tähänkin? Jos oma elämä muuttuisi sisältäpäin seesteisemmäksi ja tahti rauhallisemmaksi, ei ehkä tarvitsisi vilkuilla koko ajan sivuilleen, saati peiliin, tai vahvistaa tavarapaljoudella omaa näkymistään ja olemistaan? Ehkä myös valintojen näennäinen helppous jäisi toisarvoiseksi, kun aika ei enää olisi kortilla?

*Minne muuten joutuvat lattiakanaloiden "onnelliset" kanat munintansa lopetettuaan; miksei niiden lihaa saa ostaa mistään?

Ei kommentteja: