keskiviikkona, lokakuuta 31, 2007

Vapaana juossutta

Joissakin asioissa sitä on tupannut ajattelemaan kovin mustavalkoisesti vuodesta toiseen. Ei niinkään muiden kohdalla, mutta omallaan. Yksi sellainen on kasvissyönti. Ihailen kovasti niitä, joiden ruokapöytä on ekologisesti ja eettisesti moitteeton. Etenkin, kun lihansyönnin vähentäminen länsimaissa olisi oikeasti tärkeä ja kiireellinenkin asia.

Olen kuitenkin ajatellut, etten halua sulkea lihaa - muista eläinkunnan tuotteista puhumattakaan - jyrkästi pois ruokavaliostani jo siitä syystä, etten tahdo matkoilla ja kyläillessä syömisistäni tehtävän ylimääräistä numeroa. En halua hämmennyttää vaatimuksillani parastaan pöytään pistäviä venäläismummoja sen enempää kuin oman lähipiirin sota-ajan eläneitä senioreitakaan. Olen ollut kiitollinen siitä, etten kärsi allergioista tai yliherkkyyksistä ja siitä, että edessäni ylipäänsä on ruokaa.

Ja sanottakoon nyt puolustukseksi tämäkin: olen kiusallisen herkkävatsainen, joten en tohdi ottaa edes oikeaoppisesti valmistettuja papuja ja palkokasveja tärkeimmäksi proteiininlähteekseni, vaikka niistä kovasti pidänkin ja käytän viikoittain sen, minkä kroppa kestää.

Koska - tässä tulee vastaan ontuva päättelyni - en ole halunnut ryhtyä kokonaan vegetaristiksi, saati vegaaniksi, olen kantanut kiltisti ja kustannustietoisena kotiin kaikkea, mitä kaupassa on tarjolla. Samalla olen aina vain tuskaisemmin ajatellut tehdasmaista eläintuotantoa, valmistiskien muovikaukaloita ja sitä oranssia palsamointilientä, jossa kelmeät lihanpalat tavataan uittaa. Olen kuitenkin pitänyt itseäni jotakuinkin eettisesti tiedostavana kuluttajana, toisin sanoen asianmukaisesti ahdistunut ajatellessani niputettuja broilereita ja stressaantuneita sikoja. Olen kerännyt kauppakoppaani kinkkusuikaleiden lisäksi pussikaupalla porkkanoita ja laatikoittain luomumunia.

Mutta nyt mittani tuli täyteen. Heräsin tajuamaan, että myös sekasyöjäkuluttajana voin tosiaan tehdä tietoisen valinnan joka ikisen ostokseni kohdalla. Minähän se päätän, mitä syön, eivät pörsseihin listautuneet "ruokatalot"! Voin edelleen ottaa kyläpaikassa sitä, mitä tarjotaan kiittäen kauniisti, mutta oman jääkaappini sisältö on vain ja ainoastaan omista hankinnoistani kiinni (ottaen tässä tietysti huomioon sen, etten itse ole huushollin ainoa jääkaapin täyttäjä ja ruoanlaittaja).

Loppujen lopuksi talouteemme ostetaan lihaa sen verran vähän - käytännössä vain viikonloppuisin, eikä aina silloinkaan - ettei ole mitään syytä olla valitsematta sekä eettisempää että maukkaampaa vaihtoehtoa; joko luomua, riistaa tai muuten vapaana juossutta lihaa. Budjettimme ei kaadu tehotuotetun lihan välttelyyn semminkään, kun arkena etätyöläisen lounaslista koostuu lähinnä kasviskeitoista, laatikoista ja puuroista. En edes erityisemmin pidä peruspossusta tai -naudasta; ne tuntuvat kovin pliisuilta, kun lapsena tottui hirven vahvaan makuun.

Kana on kyllä hyvää, myönnetään. Sitä vain ei tahdo saada luomuna mistään. Mutta jos broileriin tai bratwurstiin lankeaa silloin tällöin, on se jo pienempi paha kuin rakentaa viikkoruokailunsa niiden varaan.

Mitä kalaan tulee, sen osalta on aina ollut helppoa tehdä viisaampia valintoja (mainio vinkkisivu, kannattaa katsoa). Vietän mielelläni aikaa keittiössä, joten ruoan pikainen valmistuvuuskaan on harvoin lisäarvo.

Ei minun tarvitse yrittää pelastaa yksin koko maailmaa. Vaikken elämässäni voisi tai haluaisi tehdä aina kaikkein eettisimpiä ja ekologisimpia valintoja, ei ketään hyödytä sekään, jos toisessa ääripäässä ahdistun ja syyllistyn sekaruokasyntisäkkini alle, tai vaihtoehtoisesti suljen silmäni koko kysymyksiltä. Jotenkin noin olen asiaa nimittäin ajatellut, niin nurinkurista kuin se onkin. Joko tai.

Voi olla, että järkeilyni tuntuu kovin ohuelta niistä, jotka eivät halua olla missään tekemisissä eläinkunnan tuotteiden kanssa. Voi hyvin olla, että suomalainen sianlihantuottaja katsoisi valintojani yhtä lailla karsaasti. Mutta mitä väliä sillä on? Ne ovat minun tapojani tasapainotella kiperien kysymysten kanssa, yhdenlainen yritys yhdistää ekologinen kestävyys, sosiaalisen elämän sujuvuus ja jonkinlainen mielenrauha valinnoistaan - kulinarismia unohtamatta.

9 kommenttia:

sokea kana kirjoitti...

Onneksi on aika eettiset makumieltymykset! Tehotuotettuja lajitovereita pyrin välttämään, mutta pakastealtaista löytyy joskus patavalmista kanaa ja katson tekeväni viimeisen palveluksen näille kaikkensa antaneille munakoneille, kun loppusijoitan ne herkulliseen pataan. Luomukanaa olen joskus saanut Hakaniemen hallista Reinin takaa oikealta, viimeksi ei kyllä ollut.

Marinadi kirjoitti...

Minulla on ollut samansuuntaisia muutoksia. Sen jälkeen, kun muutin uuteen asuntoon, en ole ostanut jääkaappiin lihatuotteita. Mutta syön kyllä lihaa, jos sitä jossain tarjotaan, ja yhtä lailla voin joskus herkutella laatulihalla kotosallakin.

Minua ei tosin niin paljon ahdista lihan tuotanto kuin lihan käytön kokonaisvaikutukset ympäristön kannalta.

Veloena kirjoitti...

Eivät ne ohuilta kuulosta, alkuunkaan. Ei missään eettisessä toiminnassa voi olla kyse mustasta ja valkoisesta, koska sillä lailla mitattuna meistä jokainen saa taatusti huomata olevansa patamusta ;)

Tai ehkä jossain on ihmeihmisiä, jotka ovat täysin virheettömiä, mutta huh, he vasta pelottavilta kuulostavatkin...

En usko, että kovin moni kasvisruokavaliolla eläjä kuvittelee, että maailma siirtyy täyteen kasvisruokavalioon muuten kuin pakon edessä ja itse ainakin suhtaudun tuollaisiin pakkoihin varsin negatiivisesti. (Mikä on kyllä jollakin tapaa ristiriidassa sen kanssa, kuinka vastenmielisenä pidän koko eläinten tappamisen ajatusta, mutta olkoon.)

Kati Parppei kirjoitti...

Sokea kana, kiitos vinkistä! Pitääkin piipahtaa Hakaniemen hallissa, kun siellä päin liikkuu.

Marinadi, näinpä juuri. Hullua, mutta itselleni oli todella jonkinlainen oivallus, että voin olla jonkinlainen tietoinen sekasyöjä ja välttää lihaa suurimman osan ajasta, vaikken siitä kokonaan luopuisikaan. Luulisi, että asian tajuaminen olisi itsestään selvää jokaiselle aivojaan käyttävälle - mutta ehkä en sitten käytä niitä kovin tehokkaasti :D. Ehkä tässäkin näkyy luontainen taipumus perfektionismiin ja eräänlaiseen ehdottomuuteen, josta olen pienen ikäni pyrkinyt eroon...?

Kati Parppei kirjoitti...

Veloena, jotain tuollaista olen koettanut itselleni tolkuttaa... Vaikka olen aina ollut hirveän kiinnostunut luonnosta ja ympäristöasioista, ovat omakohtaiset yritykseni vaikuttaa esimerkiksi järjestöissä johtaneet aina kasvavaan toivottomuuteen ja ahdistukseen, kun koen, etten koskaan voi kuitenkaan tehdä tarpeeksi, ja että kaikki, mitä ylipäänsä voi tehdä, on niin pientä. Kuin laastaria löisi syövän päälle. Maailman synkät puolet ikään kuin vyöryvät päälle koko painollaan, jos niille raottaa ovea. Sitten valvotaan öitä ja iso pyörä pyörii, teen ja touhuan riittämättömyyttä tuntien, kunnes tulee loppuunpalaminen ja stoppi.

Siispä valitsen helposti sen siedettävämmän ja itsekeskeisemmän tien yrittäen olla ajattelematta liikaa. Mutta kieltäminenkään ei tunnu hyvältä. Ei todellakaan.

Juuri tuollaisesta ehdottomasta, mustavalkoisesta ahdistusajattelusta olisi hyvä päästä eroon. Jossain määrin olen kai jo päässytkin...

Taviokuurna kirjoitti...

Samaa mieltä kuin kaikki muutkin. Ei tietenkään voi olla niin, että on pahikset lihansyöjät (=sekasyöjät) ja hyvikset kasvissyöjät, ja jos syöt lihaa, voit samantien unohtaa kaikki siihen liittyvät huonot puolet. Eihän laihduttajakaan lopeta rasvan syömistä, vaan nimenomaan vähentää sitä. Lihan syöminen/ostaminen on hienopiirteinen jatkumo, ja mitä vähemmän tehotuotettua lihaa ostaa, sen parempi. Ei siinä pitäisi olla mitään selittelemisen velvollisuutta kenellekään, että kuinka usein ostoskorissani on lihatuotteita ja miten paljon siellä on kasviksia.

Pointti on, että pienikin liike sinne kasvispainotteisempaan suuntaan on hyvä asia. (Itsekin yritän koko ajan liikkua siihen suuntaan hitaasti, mutta varmasti :)

Anonyymi kirjoitti...

Mä olin monta vuotta Vegaaniliiton jäsen vaikka olin melkein koko ajan kasvispainotteisesti syövä sekasyöjä... Kannatuksen vuoksi ja kiva lehti ja sillai. - Näin teinin äitinä sydäntä lämmittää kun teinipoika sanoo linssipinaattikeitosta että voisit äiti tehdä useamminkin :)

Hanna G

Anonyymi kirjoitti...

Hei! Innostauduinpa ihan kommentoimaan (ensimmäinen kommenttini ikinä!), kun teksti oli kuin omasta suustani. Meillä on pitkään harrastettu kasvispainoitteista sekasyöntiä. Mieheni päätti lopettaa tehotuotetun lihan syönnin, kun Suomi liittyi EU:hun. Hän on kuitenkin karjatilalta kotoisin, ja olisi kai tuntunut julmalta sanoa äidille, ettei enää koske tämän pöperöihin. Heidän kotonaan kun luonnollisesti syödään paljon nautaa ja itse kasvatettuja kesäpossuja. Nykyään Tuomas siis syö sellaisia eläimiä, jotka on itse tavannut elävinä tai jotka ovat saaneet vapaana juosta metsissä (tämä on oikein hyvä kun oma vaarini on metsämiehiä...). Itse syön kaikenlaista lihaa, mutta aika vähän kaupallista, kun ei sitä kotiin osteta. Olen pohtinut kasvissyömistä ja tullut juurikin siihen tulokseen, että määrä merkitsee. Liha on ihmisen luontaista ravintoa (ymmärtääkseni), mutta sen syömisesta on tullut aivan turhan arkipäiväistä ja kasvotonta. Aikaisemmin liha oli harvinaista herkkua, eikä olisi tullut mielenkään heittää sitä pois. Peräänkuuluttaisin ruuan -sekä kasvisten että lihan -kunnioittamista. Mieheni kotona lehmiä hoitaneena ja karjatilan arkea sivusta seuranneena voin sanoa, että myös (ainakin jotkut) tuottajat kunnioittavat eläimiään.

Katri

Kati Parppei kirjoitti...

Katri, tuo arkipäiväistyminen onkin hyvä pointti. Ehkä ruoasta on tullut nykyihmiselle liian usein pelkkää "mättöä", jolloin tietty arkinen syömisen hartaus ja ruoan - sekä eläin- että kasviperäisen - kunnioitus on kadonnut yltäkylläisyyden myötä? Niinpä sitten mätetään silmät kiinni mitä vain nopeasti tarjolla on, sivutuotteena lihotaan ja voidaan kaikin puolin huonosti... Kiire sosiaalisesti kiitettävänä status quona, markkinatalouden pyhä koskemattomuus (tässä tulee mieleen Animalian lyhyeen päättynyt katumainoskampanja ja spekuloinnit hyllytyksen todellisista syistä), ihmisten fyysinen ja psyykkinen pahoinvointi - kaipa ne kaikki ovat viime kädessä yhtä ja samaa pohjavirtaa, joka kuljettaa ihmisiä muovikuplissaan yhä kauemmas elämän ja kuoleman realiteeteista... tai jotakin sellaista.

Taviokuurna, järjen ääni kuuluu taas kerran pihlajanoksalta :).

Hanna, monia vegaanireseptejä olen kyllä vesi kielellä katsellut ja kokeillutkin, etenkin palkokasvien käyttöä olen paljolti oppinut niistä. Ja esimerkiksi kauramaito on leivonnassa oikein jees, ja muutenkin, kun sattuu olemaan laktoosivammainen...