There is a time in life when you expect the world to be always full of new things. And then comes a day when you realise that is not how it will be at all. You see that life will become a thing made of holes. Absences. Losses. Things that were there and are no longer. And you realise, too, that you have to grow around and between the gaps... (Helen Macdonald)
Vapaasti ja kömpelösti käännettynä tuo brittikirjailijan lainaus menee näin: "Elämässä on aika, jolloin ihminen odottaa maailman olevan aina täynnä uusia asioita. Ja sitten tulee päivä, jolloin hän ymmärtää, ettei se mene ollenkaan niin. Hän huomaa elämän muuttuvan joksikin joka on tehty aukoista. Poissaoloista. Menetyksistä. Asioista, jotka olivat, mutteivät ole enää. Ja hän ymmärtää, että on pystyttävä kasvamaan aukkojen ympärille ja niiden väliin..."
Norwichissa on hieno kauppiaan talo 1500-luvulta, eräänlainen kotimuseo. Siellä näin seinällä memento mori-hengessä tehdyn taulun, jossa oli esitetty ihmisen eri ikäkaudet kaaren muodossa. Ensin kasvetaan lapsesta nuoreksi ja noustaan mäkeä voimainsa tunnossa, kunnes keski-iässä alkaa alamäki ja kulkijan selkä painuu pikku hiljaa kumaraan. Mäen juurella odottaa arkku.
Minusta tuntuu, että seison nyt mäen harjalla, tai oikeastaan olen alkanut luisua jo alaspäin. En tarkoita niinkään - tai pelkästään - ikävuosia, vaan jonkinlaista tunnetta, että olen tullut tähänastisen elämäni suurimmalle vedenjakajalle. Tähän saakka olen ollut elämässä reilusti saamapuolella ja nyt alkaa väistämätön velanmaksu suurten ja pienten luopumisten muodossa. Olen saattanut hautaan jo yhden vanhempani, ja katson avuttomana vierestä, miten edeltävä sukupolvi pikku hiljaa hiipuu ja tekee lähtöä kuka milläkin tavoin. Oma keho muistuttaa niin ikään alamäen alkaneen, vielä loivana, mutta kuitenkin.
Elämänuran osalta olen niin ikään luopumisten ja valintojen edessä - siltä osin kuin jälkimmäiset edes ovat omiani näinä kovenevan kilpailun ja niin kutsuttujen poisvalintojen* aikana - enkä tiedä ollenkaan, mitä minun pitäisi tehdä ja mihin suuntaan lähteä. Tunnen itseni lähinnä autonvaloihin jähmettyneeksi jänikseksi.
Juoksemiseen väsyneeksi jänikseksi, joka haluaisi vain laittaa korvat päätä myöten, sulkea silmät ja jäädä odottamaan törmäystä - tai ihmettä.
Kumpaakaan ei luultavasti tule, tiedän. Tiedän myös, tai uskon, tai haluan uskoa, että suunta löytyy. Löytyy, vaikka polun pää vaatisi etsimistä, se viettäisi alamäkeen ja kaikkein parhaat alppimaisemat olisivat jo takanapäin. Matkatovereiden hyvästelyynkin ja heidän jättämiinsä aukkoihin kai tottuu, kun on pakko (sitä, kuka on milloinkin hyvästelyvuorossa, ei onneksi kukaan ennalta tiedä).
*Pagistaan pahoittelee tavallistakin puistattavamman uudissanan käyttöä. Tuollaisia ei pitäisi toistella ja siten vakiinnuttaa niitä kielenkäyttöön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti