sunnuntaina, huhtikuuta 06, 2008

Kriisinhallintaa karjalaisittain

En ole oikein koskaan osannut innostua karjalaisuudestani samanlaisella antaumuksella kuin esimerkiksi rakas siskoni, joka tekee hienoa työtä karjalaista kulttuuria vaalivana seura-aktiivina. Hän osallistuu piirakkatalkoisiin, harrastaa perinnekäsitöitä ja on mukana järjestämässä tapahtumia jos jonkinlaisia. Osaltaan passiivisuus johtunee kroonisesta konstruktivismitartunnasta, jonka olen saanut erikoistuessani pohtimaan kysymyksiä, miten esimerkiksi historiankirjoituksen - etenkin niin sanottujen "suurten kertomusten" - avulla luodaan ja ylläpidetään kansallis- ja kulttuuri-identiteettejä.

Niinpä omasta kulttuuriperinnöstäni nauttimisen sijaan käyn kyselemään ja saivartelemaan, mitä karjalaisuus oikein on. Eihän sitä ollut käsitteenä olemassakaan ennen kuin viime sodat oli sodittu ja luovutetun alueen asukkaat asutettu ympäri Suomea. Sitä ennen oli suistamolaisia, suojärveläisiä, kirvulaisia, viipurilaisia... Entä ketkä ovat karjalaisia? Siirtolaiset? Olemmeko me evakkojen jälkeläiset enemmän karjalaisia kuin ikänsä vaikkapa Lieksassa, Joensuussa tai Lappeenrannassa asuneet? Ja karjalainen kulttuuri - onko sitä? Esimerkiksi luterilaisissa kannakselaispitäjissä tai Ylä-Karjalassa on eletty aikanaan aika lailla eri tapaan kuin Raja-Karjalan ortodoksipitäjissä.

Varsin mielenkiintoisen keskustelun aiheesta kävin muuten kerran erään saamelaistaustaisen tutkijan kanssa. Hän kun pohti työkseen samoja kysymyksiä saamelaiskulttuuriin liittyen.

Mutta onhan se siellä, karjalaisuus, kaikkien kysymysten ja tinkaamisten alla. Mistä löytyykään ratkaisu eksistentiaaliahdistukseen, kun asuinympäristössä tapahtuu kamalia, olo on haikeanvaikea ja ikävä itäiseen väljyyteen ja luonnonrauhaan nostaa palan kurkkuun?

Surut sivuun ja piirakoita leipomaan!

Hinku piirakantekoon oli niin pakottava, että arvelin geenistössäni napsahtaneen päälle karjalaisen kriisinhallintaohjelman, joka aktivoituu elinympäristön muutosten myötä ja on saanut esiäidit sukupolvien takaa tarttumaan pualikkaan patenttiratkaisuna pulmaan jos toiseenkin - tai jos ei ratkaisuna, niin lievittäjänä ainakin. Englantilaisilla on teensä, karjalaisilla piirakat?

Niinpä väsäsin lauantain ratoksi kasan rukiisia karjalanpiirakoita, joista Intian-työreissulta sopivasti palannut urosvahvistuskin ilahtui kovin. Harmillista vain, että asuntomme uunin maksimilämpötila on 250 astetta, kun piirakat vaatisivat 300 asteen lämmön parahultaisiksi paistuakseen. Muuten maukkaista piirakoista jäi tällä kertaa puuttumaan se viimeisen silauksen antava rapsakkuus (uunin rajoitteisuus tiedoksi vastaisen varalle myös kanssakarjalaiselle Marille, jonka kanssa kaavailimme piirakkaleipojaisille jatko-osaa kenties Pagistaanin keittiössä). Toimenpiteen terapia-arvo oli kuitenkin kiistaton.

3 kommenttia:

Päivi H-K kirjoitti...

Hip. Oli pakko tarkistaa, mitä meidän uuni näyttää: 300 on max asteet. Sushia ja piirakoita? ;) Oli muuten mennä teet väärään kurkkuun, kun tänään Strömsössä Stefan Lindfors leikkasi & haarukoi sushia! :o

Niin, ketkä ovat karjalaisia? Olen Savossa syntynyt, mutta isoisä on rajan takaa evakkoon lähtenyt.

Terveiset Joensuusta, täällä on +7.

Päivi :)

Marinadi kirjoitti...

Aaah, piirakoita, paistolämmöistä piittaamatta :)

Kati Parppei kirjoitti...

Päivi, sushi ja piirakat kuulostaisivat hyvältä - jospa joskus saisimme jonkinlaiset talkoot aikaan :)?

Marinadi, joo, mutta kun tietää, millaisia piirakat parhaimmillaan ovat... Tuo alhaisempi lämpötila jättää ne näemmä jotenkin kumimaisiksi, vaikka maku onkin jees :P.