On petollisen helppoa osoitella ja paheksua muiden tekemisiä, etenkin tietämättä tapausten tarkempia taustoja. Talven viides flunssa on kuitenkin hyvä tekosyy olla tavallista äreämpi ja kärkkäämpi, onhan?
Niinpä tietoonne saatan, että allekirjoittanutta ottavat ankarasti kupoliin eläintenmyynti-ilmoitukset, joissa aikuista eläintä - yleensä koiraa - kaupataan uuteen kotiin pitovaikeuksien, ajanpuutteen tai perheenlisäyksen vuoksi. Niitä on nimittäin paljon, ja määrä tuntuu vuosien myötä vain kasvavan. Itse asiassa juuri tänään kaupunkilehden palstalta silmiin osui ilmoitus, jossa vuoden ikäistä rottweileria tarjottiin kiertoon kahden jälkimmäisen syyn perusteella.
Pahalle allergialle tai muulle yllättäen puhkeavalle sairaudelle ei tietenkään voi mitään, ja elämä voi tehdä muitakin arvaamattomia käännöksiä itse kunkin kohdalla. Mutta eivätkö ihmiset ota ajanpuutteen ja mahdollisen perheenlisäyksen kaltaisia asioita huomioon jo ennen kuin lähtevät kasvattajan luokse katsomaan vastustamattomia pentuja, joista vääjäämättä kasvaa aikuisia koiria, jotka puolestaan elävät parhaimmillaan pitkän, kenties viisitoistakin vuotta kestävän elämän?
Vai onko viisitoista vuotta liian pitkä aikajakso ajateltavaksi, kun eletään nykyhetkessä ja toteutetaan tämän päivän mielihaluja?
Käydessäni taannoin lemmikkikaupassa silmäilin koiratarvikkeiden nykytarjontaa. Vaatetuspuolella ei tarvitse enää tyytyä mustiin ja askeettisiin sadeloimiin, vaan pikkuhauvansa voi pukea juuri niin somaksi ja röyhelöiseksi kuin huvittaa. Pennuille tarkoitetut lelut ja pannat ovat vaaleanpunaisia ja -sinisiä imellyksiä, ja koirille on tarjolla jopa lastenrattaiden näköisiä työntörattaita.
Jos olisin oikein ilkeä ja vielä vähän nuhaisempi, voisin kysyä, olisiko lemmikkien inhimillistämisilmiön ja perheenlisäyksen vuoksi uuteen kotiin tarjoteltavien koirien väliltä löydettävissä jonkinlainen yhteys.
Voisin vaikka heittää ilmaan sanan harjoituskappale.
No, kyllähän äitinikin naureskelee, että allekirjoittanut saa kiittää omasta olemassaolostaan koiraa, joka hankittiin perheeseemme vuotta ennen syntymääni. Liekö kyse ollut jonkinlaisista hoivahormoneista, mutta kymmenen vuoden yrityksen jälkeen kuopuskin ilmoitti itsestään koiranpennun tultua taloon (ei tosin puhettakaan, että koirasta olisi takiani luovuttu; en usko ajatuksen edes etäisesti juolahtaneen vanhempieni mieleen).
Ja on malka myös omassa silmässäni. Olenhan itsekin antanut toisen koirani pois, tosin vanhemmilleni; vieraalle en olisi voinut kuvitella sitä luovuttavani ilman todella pakottavaa syytä, mitä ei tässä tapauksessa edes ollut. Tilapäisestä pysyväksi muuttuneeseen järjestelyyn ovat olleet tyytyväisiä kaikki, ennen muuta vanhempani sekä ainoan koiran lokoisaa ja huomiopitoista elämää viettävä Selma. Mutta silti.
4 kommenttia:
Aiheesta jurputat. Tuntuu siltä että tänä päivänä otetaan lemmikki usein mielijohteesta, eikä mietitä ollenkaan tulevaisuutta. Missä vastuuntunto?
Nimim. Kohta 17 vuotta kissan kanssa.
Niinpä. Olen käynyt perheessä, jossa oli kilttiluonteinen, vuoden ikäinen Skotlannin paimenkoira. Myöhemmin kuulin, että koira oli viety lopetettavaksi. Syy: siitä lähti karvoja. (Allergiasta ei ollut mitään puhetta, vain siisteydestä.)
Itsekin jouduin vastaanottopääksi. Silloinen työnantajani tarjosi Jack Russell -terrieriään, jonka hän mutuen joutuis lopettamaan. Vauva oli saanut pahan allergian. Otin koiran vastaan aivan ex tempore. Sitten sain selville, että todellinen syy oli avioero; arvon rouva halusi tehdä jäynää miehelleen. Soitin miehelle, joka haki koiran - minusta se oli oikea teko. En pidä siitä, että minsuta tehdään välikappale, ja koiran ja miehen jälleennäkeminen oli sydäntäliikuttava. Miehelleen vaimo oli ilmoittanut, että koira on nukutettu.
Rouvalta sain karmivan puhelun enkä sen jälkeen enää koskaan mitään. Onneksi työsuhde (kyseessä oli lähinnä tällainen, jossa työntekijät joutuivat olemaan "yksityisyrittäjiä") päättyi samaan aikaan jo senkin vuoksi, että rouvan firma meni konttusilleen.
Asiaa taas. Onhan Vänestäkin ollut kroonisine mahavaivoineen ja atooppisine ihoineen paljon vaivaa ja kustannuksia. Joskus olin romuna, ja ajattelin, että pitääkö tässä tehdä viimeinen päätös, kun kallein eläinlääkärinsafkakaan ei pysynyt sisällä ei kuivana eikä liotettuna eikä piimän kanssa. Ihanaa, että löysin Yrjölän ja kaikki ongelmat ovat taakse jäänyttä elämää.
Väinö on seurakoira. Se on personal trainer ja selänlämmitin. Vauvankorvike se ei ole, koska vauva olisi jo paljon pahempi rasti:D
Totta on, että se tuli meille hetken mielijohteesta, Hiski kissan jättämään tyhjiöön. Toisaalta kohtaamisessa voisi nähdä jopa jonkinlaista ensisilmäyksen raxtumista. Väinö on kuitenkin ennen kaikkea koira. Sillä on perheessämme koiran virka.
Sukulainen joutui antamaan pois kahdeksavuotiaan rotikan, joka oli alkanut murista perheen lapselle. He maksoivat koiraa hakemaan tulleen matkakulut, seuraavat rokotukset ja antoivat vielä jotakin päälle hoitokuluihin. Minusta se oli vastuuntuntoista. Varsinkin kun uusi omistaja tuli hyvin Pohjoisesta.
No, ajatustenvirtaa tässä. Mutta asiaa kirjoitat taas.
Hetken mielijohteitakin on monenlaisia... minusta on eri asia tehdä nopea päätös, jos on ennestään kokemusta pitkäikäisistä lemmikeistä ja niiden mukanaan tuomasta vastuusta, kuin silloin, jos kerta on ensimmäinen ja koko eläimenpito aivan uutta. On meillekin koiria tullut lauman jatkeeksi aika lyhyellä varoitusajalla, mutta toisaalta harkintaprosessi on vähän toisenlainen, kun koiria on ennestään.
Meten tarinasta tuli mieleen vaikutelma, joka mm. netin keskustelupalstoilta on välittynyt. Nykyään yhteen ja erilleen muuton kynnys tuntuu madaltuneen, ja varsinkin nuoret ja rakastuneet parit ottavat innolla - ja näyttää siltä, että monissa tapauksissa aika vähäisellä harkinnalla - yhteisiä lemmikkejä. Kun sitten ero tulee, koiraa tai kissaa ei halua kumpikaan tai siitä tulee tolkuton kiistakapula (pahimmillaan niitä tosiaan annetaan pois tai lopetetaan, jopa toisen selän takana). Varmaan näitäkin tarinoita löytyy noiden "pitovaikeuksien" takaa. Surullista kaiken kaikkiaan.
Koirat ja lapset taas... ymmärrän hyvin, ettei turhia riskejä haluta ottaa ainakaan isojen ja vahvojen koirien kanssa. Toisaalta joskus tuntuu, että hieman syvällisempi koirapsykologinen tietämys auttaisi jo paljon, ja parhaimmillaan estäisi koko ongelmien synnyn. Ei koira pahuuttaan tai sattumanvaraisesti murise. Mutta nämä jos mitkä ovat niitä tapauskohtaisia juttuja, joissa kannattanee välttää turhaa besserwisserointia ;).
On koirankasvattajia, jotka eivät luovuta koiria koteihin, joissa on alle kouluikäisiä lapsia. Siitä tulee tietysti sanomista ja loukkaantumisia, mutta minusta se on aika vastuuntuntoista touhua. Tietysti eri asia on, jos koira on talossa ensin ja lapsi tulee sitten. Vanhempani ovat kertoneet, että pienimuotoinen kriisi tuli meillä silloin, kun minä nousin kahdelle jalalle kävelemään. Koiraparka hämääntyi täysin ja yritti vähän muristakin. Sellainen kiellettiin napakasti heti alussa ja - mikä tärkeintä! - samalla minulle opetettiin yhtä napakasti, ettei koira ole lelu, eikä esimerkiksi nukkuvaa koiraa saa mennä häiritsemään. Hyvin sujui.
Lähetä kommentti