Kevät etenee, mutta sen päällä on asfaltinpölyinen kalvo ja lintujen laulua säestää koneiden kolkko ääni. Vaikka miten tolkuttaisin itselleni, että kyseessä on asennekysymys (onko todella; en kai usko siihen itsekään), en taida tottua pellinvälkkeiseen, kovaan puuttomuuteen, työmaa-aitoihin ja möyriviin kaivureihin. Pala, joka juuttui kurkkuun palatessani muutama viikko sitten kotiin ja nähdessäni hävityksen, ei katoa minnekään. En enää halua katsoa ulos ikkunoista. En edes tahdo pestä niistä armeliasta pölykerrosta pois. En halua käydä parvekkeella, saati siivota sitä tai laittaa sinne kasveja. Olen väsynyt - ne möyrivät välillä öisinkin - kireä ja alakuloinen.Ei uskoisi, mitä pieni pihametsikkö ja taloa ympäröivä viherkaistale voivat asumisviihtyvyydelle tehdä. Niiden ansiosta kehän vieressä asuminen oli siedettävää, varsinkin kesällä, kun puissa oli lehdet.
Mies myönsi tuntevansa samoin ja epäilevänsä, ettemme jaksa katsella ja kuunnella tätä karnevaalia kovin pitkään. Ja tämä on sentään vasta alkua. Emme tiedä, mitä tuleman pitää, ja sekin kiristää hermoja.
Yksissä tuumin totesimme, että taitaa olla aika ryhtyä harkitsemaan jurtan siirtämistä inhimillisempiin maisemiin, vaikka ajatus uuden kodin etsimisestä ja muuttolaatikoista on uuvuttava, sekin. Mutta työmaa kestää neljä vuotta!
Onneksi asumme vuokralla. Kukahan tämänkin asunnon ostaisi, ja millä hinnalla?
- - -
Pidin tänään Aleksanteri-instituutin maisterikoululaisille elämäni ensimmäisen täysimittaisen luennon. En ole mikään hyvä puhuja, mutta on mukavaa kertoa asiasta, jota pitää tärkeänä ja innostavana. En myöskään jännitä enää yleisön edessä puhumista, kiitos kaiken maailman kinkereiden antaman siedätyshoidon. Mutta jos saan valita, mieluummin kirjoitan. Aina. Onkohan ihmisiä, joille puhuminen ja kirjoittaminen on luonnostaan aivan yhtä helppoa, vai tapaavatko kaikki olla kallellaan jompaan kumpaan suuntaan?
3 kommenttia:
Minulle puhuminen ja kirjoittaminen ovat aika samanarvoisia. Tai siis sillä tasolla, että pidän molemmista ja ne tuntuvat yhtä helpoilta tai vaikeilta.
Puhuminen, siis tuollainen luennointityyppinen, tuntuu tosin vielä vaativan aika paljon etukäteistyötä, että se sujuu niin kuin itse haluaa, joten siksi siihen ehkä menee enemmän energiaa eikä sitä välttämättä sen vuoksi jaksaisikaan niin paljon. Siinä kai tunnen olevani koko ajan tietyn arvostelun alla: tekstit ovat jo kauempana minusta itsestäni.
Tuo asuntoasia kuulostaa kyllä ikävältä. Kieltämättä yllättävän paljon tekee se vähäinenkin luonto, joka nykyisellä takapihallani on.
Neljä vuotta, mamma mia! Eikö tuo nyt ole liikaa hyvähermoisellekin. Muuttaminen ei ole varsinaista herkkua, mutta kun se parantaa oleellisesti asuinympäristön laatua, sehän maksaa vaivan moninkertaisesti. Mikä teitä estää vaihtamasta maisemaa, kun ei ole asunnon myyntihuolia? Vuokrasopimusta ei liene tehty loppuelämäksi.
Tsemppiä uuden osoitteen etsintään!
Marinadi, tuo etukäteisvalmistelu tuntuu minustakin työläältä verrattuna kirjoittamiseen, vaikka itse esityksen pitäminen kävisikin nopeasti ja suhteellisen vaivattomasti (sillä edellytyksellä, että se on tosiaan valmisteltu etukäteen). Varmaan rutiinin lisääntyminen auttaisi asiaa. Tekstiä voi myös viilata kaikessa rauhassa mieleisekseen, kun suullinen esitys on kiinni hetkessä, eikä sitä voi korjailla.
Ellinoora, eihän meitä mikään varsinaisesti estäkään, muu kuin yleinen kehtuutus: asetuimme tähän vasta puolitoista vuotta sitten, ja sitä ennenhän minä olin muuttanut lähes vuosittain ties miten pitkään. Puuh. Pitää myös pähkäillä, minne päin tästä lähtisimme, omaan vai vuokralle, miten kauas, entä miehen työmatka, koirat ja niin edelleen. On se kuitenkin ihan oma projektinsa semminkin, kun haluaisin keskittyä nyt vuoden sisällä viemään loppuun tuon väikkärihomman... toisaalta eipä kotonakaan työrauhaa nyt ole, että sikäli sama :P.
Lähetä kommentti