Suhteuttamista ja t(s)uumailua

Jos vielä piirakkaterapian jälkeenkin peilistä katsoa nuilottaa pitkä ja apea naama, eikä mitään varsinaista valituksen aihetta löydy, on otettava käyttöön kovemmat konstit.

Ensimmäisessä vaiheessa - tätä voidaan kutsua vaikkapa suhteuttamiseksi - annetaan periksi angstille ja melankolialle. Lopetetaan vastaan tappeleminen, irrotetaan jalat pohjasta ja heittäydytään hetkeksi maailmantuskaan kellumaan. Tämä käy kuuntelemalla vaikkapa CMX:ää ja lukemalla surullisia kirjoja, jopa sellaisia omaelämäkerrallisia tilityksiä, joihin ei juuri muulloin tule tarttuneeksi. Kirjaston palautushyllystä mukaan poimittu Reko ja Tina Lundánin Viikkoja, kuukausia oli karua kerrontaa varsinkin yhdeltä istumalta luettuna (Veikko Huovisen Pojan kuolema sai jäädä vielä yöpöydälle odottamaan, liika on liikaa). Olo viimeisen sivun jälkeen oli ontto ja oudon voimaton.

Tässä vaiheessa voidaan käydä päänsisäinen neuvottelu siitä, ovatko omat murheet kaikitenkaan ylitsepääsemättömiä.
- No, mietitäänpä. Olisko kiva tehdä varmaa kuolemaa jonkin kamalan taudin takia?
- Eiolis.
- Entä jos kumppani olisi heittämässä henkeään? Tai joku muu läheinen?
- Noeioliskiva sekään.
- Eläpä sitten vänötä joutavia! Eikös se nyt oo kaiken kaikkiaan mukavaa olla elossa ja terve?
- Joo. On.

Kun perusasioista on näin päästy yksimielisyyteen, aletaan uida määrätietoisesti kohti valoa. Mietitään, mitkä ovat omalla kohdalla ne asiat, jotka lähes poikkeuksetta nostavat ilon pintaan. Allekirjoittaneen itseterapoinnin kannalta Juurijuhla-kansanmusiikkitapahtuma osuikin täsmälleen oikeaan aikaan. Torstain konsertissa Sanna Kurki-Suonion karismaattiset kainuulaischansonit saivat jo suupielet kohoilemaan. Ne raivasivat pehmeästi tietä Tsuumi Sound System-ryhmän tarttuvalle riehakkuudelle ja elämänvoimalle, jolle ei ollut vastaan sanomista.

Vaikka olen pyrkinyt pysyttäytymään jotakuinkin jyvällä suomalaisen nykykansanmusiikin kehityksestä, mainittu poppoo oli jostain syystä jäänyt tsuumaamatta tarkemmin (tosin muistin oitis jututtaneeni yhtyeen harmonikansoittajan Hannu Kellan erään teatteriprojektin tiimoilta pari vuotta sitten). Se tarjoilee ekstaattisen energistä menoa, johon persoonallista lisämaustetta tuo pianon ja saksofonin kaltaisten, vähemmän "tyypillisten" instrumenttien käyttö.

Maistiaisia löytyy täältä, vaikka äänitteellä kuunneltuna kansanmusiikista jääkin aina uupumaan jotain olennaista. Välittömyys, into ja saumatta tunnelmasta toiseen siirtyilevä luova riemu pitää kokea livenä.

Kuva on lainattu yhtyeen kotisivuilta.