On vaikeaa olla tulematta hyvälle tuulelle varislintuja katsellessaan. Äsken huomioni kiinnitti työhuoneen ikkunasta näkyvä liike. Varishan se siinä patsasteli vastapäätä olevan siiven katolla. Askel oli harkitsevan vakaa, suorastaan mietiskelevä. Silmän vilkkuluomi vilahteli linnun katsellessa ympärilleen ja vilkaistessa aika ajoin ylös taivaalle: haukkoja?
Saapuessaan katon reunalle varis pysähtyi hämmästyneen oloisena. Se kurkisti alas, katseli sivuilleen ja taas kerran ylös. Tuumaili hetken, kohensi sitten siipiään ja otti tukevan asennon.
- Kraa, kraa, kraa!
Kuin velvollisuutensa täyttäneenä lintu kyyristyi, ponkaisi siivilleen ja kohosi hieman keikkuen kohti kevättaivasta.
Allekirjoittanut ei kohoa kevättaivaalle, vaan lähtee kohta pakkaamaan koiria autoon, huokaa syvään ja kääntää nokan taas kerran kohti Ruuhka-Suomea.
2 kommenttia:
Siitä on mukava tämä urbaanikin asumismuoto, että variksia on täälläkin. On se kyllä viisas lintu ja jollain tapaa arvokas, toisin kuin harakka. Puhekin on niin kursailematonta; varis muuten onkin niitä harvoja lintuja, joilla lauluääntä ei tosiaankaan ole, mutta kraa on erittäinkin ilmeikäs. Miksi kaikkien lintujen pitäisi osata laulaa, kun ei kaikki ihmisetkään, muusta luomakunnasta puhumattakaan. - Muuten laulaako Koiranpoika?
Ilmeikäspä hyvinkin! Naakat ovat niin ikään kovia jutustelemaan erilaisilla äänillä, vaikka laulusta ei niidenkään osalta voi puhua. Eikä tarvitse.
Koiranpoika lauleskelee kyllä, hyräilee ainakin. Välillä sillä on kovastikin asiaa, mutta kunnon ulvontaa emme ole vielä kuulleet.
Lähetä kommentti