Sehän kävi nopeasti.
Kun tulin kotiin, puut ja pensaat olivat poissa.
Kaikki.
Myönteisesti ajateltuna ikkunoistamme avautuu nyt täysin esteetön, avaranilmava näkymä liikettä ja dynamiikkaa sykkivälle kehälle. Voimme kokea elävämme aivan talouskasvun valtasuonessa, kehityksen kuohuvassa ytimessä. Enää meidän ei tarvitse tyytyä rumaan ryteikköön ja järjettömien luontokappaleiden edesottamuksiin, vaan voimme ihailla edessämme soljuvaa, edustavaa otosta kotomaamme ajoneuvokannasta. Ah, sitä pellin välkettä ja metallivärien herkkää hohtoa! Jo ylevöityy ihmisrievun mieli pään painuessa nöyrään kumaraan mahtavan moottorivoiman edessä!
Mikä hienointa, myös liikenteen huumaavasta huminasta - tuosta jylhästä ja tauottomasta konsertosta moottoripyörä- ja ambulanssisooloineen - pääsemme nyt nauttimaan ilman häiritsevää vaimennusta. Tämä ylimääräinen ilonaihe kävi ilmeiseksi jo vartin kuluessa kotiinpaluusta, enkä ole pysyä nahoissani silkasta riemusta.
3 kommenttia:
Älä unohda city-maastureita, joita voit nyt tähtäillä esteettä...
Mutta vilpittömät onnittelut: kuvauksestasi päätellen minä olisin jo seonnut.
Voi ei :(
Lapsuudenkotini vieressä oli pieni metsikkö. Koska se oli kaavoituksessa määritelty puistoksi, sitä karsittiin ankaralla kädellä joka kevät. Oli aina järkytys tulla koulusta ja huomata neljäsosan puista kadonneen. Joskus kävin raaputtelemassakin niitä punaisia maaliläikkiä puista, en muista, säästyikö mikään sen ansiosta, tuskin.
Kun viime kesänä ajoimme lapsuudenkotini ohi, kyttäsin silmä kovana metsää. Ei se ollut enää mikään metsä vaan epämääräinen joutomaa, selvästi odottamassa kaavamuutosta pompöösiksi omakotitalorykelmäksi tai parkkipaikaksi.
Päivi, aiiiivan! Missähän isän piekkari on? Hehehehehe! Bang bang!
Seonnut? Kuka?
Lupiini, lähiluonnon repelointi tuntuu aina pahalta, sen pahemmalta varmasti, mitä vähemmän sitä on... Pihassa tuoksuu nyt vahvasti mahla, puun veri. Ja rastaat ja tiaiset pyörivät raiskiolla silmin nähden ihmeissään.
Lähetä kommentti