Älkää peljätkö, te uskolliset, ketkä vielä täällä käytte. Ei Pagistaanista mitään surussavellomisblogia tule. Mutta jonkin aikaa saatan uida tavallista syvemmissä vesissä; olen aina kirjoittanut siitä, mitä milloinkin mielessä on, ja nyt mielessä on menetys. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. On mentävä läpi.
Meidän pientä sukuamme harvennetaankin nyt kovalla kädellä. Isän hautajaisia seuraavana yönä lähti äidin kymmenen vuotta nuorempi sisko. Viime viikolla tuonilmaisiin muutti äidin serkku. Molemmat melko yllättäen, alle 70-vuotiaina kumpikin. Ikuinen muisto, kuten ortodoksisessa perinteessä kauniisti toivotetaan.
Kirjoitan tätä Kuopiossa, jossa käyn kerran kuussa opiskelemassa graafista viestintää (palaan tähän joskus myöhemmin). Kuopio on synnyinkaupunkini; olin 11-vuotias, kun perheeni paluumuutti täältä Joensuuhun. Vanhemmat ja siskoni olivat muuttaneet Kuopioon vain noin vuosi ennen syntymääni.
Kuopio on aina ollut minulle merkillinen aikakapseli. Palaan täällä elämässäni kolme vuosikymmentä taaksepäin. Olen ihmetellyt, miten läpeensä tuttuja keskustan ja sen ympäristön talot, kadut ja puistot ovat, mutta kun asiaa mietin, lapsuudessani kymmenkesäiset saivat kulkea kotikulmillaan ja niiden ulkopuolellakin melko vapaasti (kunhan kertoivat menemisistään ja olivat ruoka-aikaan kotona syömässä perunaa ja kastiketta).
Jotenkin luulen, että ajat ovat siinä suhteessa muuttuneet.
Mutta palatakseni asiaan: huomaan, että täällä isän ikävä on jotenkin kipeämpi ja akuutimpi kuin omassa kotiarjessa, vaikka sielläkin se on koko ajan läsnä. Lapsuusmaisemissa painaa aivan erityisen raskaana tietoisuus siitä, että maailmasta on lähtenyt lopullisesti ainoalaatuinen ihminen ja korvaamaton persoona, joka on minun elämässäni ollut läsnä aina. Tunnen itseni hylätyksi ja avuttomaksi, en aikuiseksi ollenkaan, vaan kymmenvuotiaaksi joka on menettänyt toisen vanhempansa ja harhailee pimeillä kaduilla tietämättä, mitä tehdä ja ajatella.
Lapsuuden painajaisista ja peloista tämä on sellainen, joka käy toteen ennemmin tai myöhemmin. Ajan kulku - niin julmaa ja kuitenkin armeliasta!
Isä oli monilahjakkuus, herkkä eläytyjä, mainio ja pidetty seuramies ja armoitettu jutunkertoja. Mutta hänelläkin oli synkkä puolensa, omat haavansa. Niillä oli osansa siinä, ettei meillä isän kanssa ollut mikään helpoin suhde. Lapsena olin aina tuntosarvet ojossa isän mielialoja luodaten ja ennakoiden, koettaen olla mieliksi. Aikuiseksi kasvettuani käsitimme toisemme toistuvasti väärin ja jännitimme toistemme seuraa. Viime aikoina solmut tuntuivat vain kiristyvän - me asuimme kesän vanhempien nurkissa ja olimme umpiväsyneitä töistä ja remontista, isä taas oli jo sairaampi kuin omilta kiireiltämme tajusimmekaan (tai jälkikäteen mietittynä ainakin minä tajusin sen jollain tasolla, mikä huomattavasti ruokki omaa ahdistustani). Pelkäsin uusia väärinkäsityksiä ja menin liki täysin lukkoon; väistelin isää ja hänen keskustelualoitteitaan ajatellen, että kunhan elämä rauhoittuu, asiat pitää jutella selviksi.
Sitä aikaa ei ehtinyt tulla. Kaksi päivää sen jälkeen, kun olin jättänyt kirjakäsikirjoitukseni kustantajalle, olinkin jo jättämässä isälle jäähyväisiä sairaalassa - jäähyväisiä, joista lähtijä ei itse enää tiennyt mitään.
Äiti totesi taannoin, että olimme isän kanssa pohjimmiltamme hyvin samankaltaisia tajuamatta sitä kunnolla itse, ja siitä ongelmamme kumpusivat. Luulen, että hän on oikeassa. Ja olihan meillä hyviäkin hetkiä, myös kuluneena kesänä. Onneksi.
Mutta nyt, yhtä kaikki, jäin yksin selvittelemään tätä savottaa (kielikuva, josta isä vanhana metsämiehenä olisi pitänyt). Joudun kohtaamaan oman syyllisyyteni ja riittämättömyyteni ilman mahdollisuutta anteeksipyyntöön ja tilinpäätökseen kasvokkain - ainakaan tässä elämässä, mahdollisesta tulevastahan ei kukaan tiedä. Muilla - etenkin äidillä, mutta myös siskolla ja siipoillamme - on omat surunsa surtavana. Tämä ei ole heidän urakkansa.
Onko vanhempiensa vääjäämätöntä maailmasta poistumista ylipäänsä mahdollista käsitellä sukeltamatta tavalla tai toisella syyllisyyden syvään suolampeen? Vai onko se merkki siitä, että ihminen on vältellyt aikuistumista ja vanhemmistaan irrottautumista, kunnes elämä - tai pikemminkin kuolema - tekee työn säälimättä hänen puolestaan?
Mutta joka tapauksessa "jokainen ihminen on syyllinen kaikkeen tekemättä jättämäänsä hyvään", sanoi tiemmä Voltairekin.
4 kommenttia:
On se mahdollista. Itseäni ihan tässä nykyisyydessä helpotti sen ajatuksen sisäistäminen, ettemme ole vanhemmillemme mitään velkaa, mistään. Kuolemassa syyllisyyskin menettää merkityksensä, mitä oli, on mennyttä. Jospa surun laannuttua osaisikin hyväksyä sen, että ihmissuhteet harvoin ovat täydellisiä.
Kuulostaa minunkin isä-suhteeltani. Olen ratkonut asiaa seuraavaan sukupolveen sijoitetulla analogialla: kun oma lapseni ei ehkä aina jaksa minun kanssani, minusta se on OK - enhän minäkään isän kanssa. Ja luulen, että näin isäkin oli ajatellut, hänen äitinsä oli tätä samaa jatkumoa.
Iankaikkinen muisto... luulen, että se syyllisyys tulee siinä samassa paketissa ellei ole aivan paatunut ja puutunut. Minäkin suren niin kovin sitä kaikkea mitä en tehnyt, en ollut riittävän hyvä tytär. Kun tänään kuulin kolmekymppisen pikkuserkkuni, pienen pojan äidin, kuolemasta (rintasyöpä), putosin sellaiseen kummaan kuoppaan että kaikki tuntui niin epätodelliselta ja varsinkin epäreilulta. Outoa senkin vuoksi kun en tätä serkun lasta niin hyvin tuntenut ja se, että hän halusi pitää sairautensa salaisuutena monta vuotta - niin että lähtö tuntui yllättävän nopealta vaikka minä tiesin siitä pari vuotta sitten jo. Suren sitä, mitä hänen perheensä suree, puoliso ja lapsi varsinkin - ja äiti, serkkuni! Se väärä järjestys, että joutuu hautaamaan lapsensa. Koko se käsittämätön vyyhti, joka selviää ja rauhoittuu vasta kun muutamat lumet on laskeutuneet hautaristille. Hautausmaalla katselen niitä kiviä ja ristejä ja tajuan että kaikki onkin ihan okei, sitten loppujen lopuksi. Mutta miksi sen pitää niin sattua, ja miksi aurinko nousee aina vaan, joka aamu?
"Hautausmaalla katselen niitä kiviä ja ristejä ja tajuan että kaikki onkin ihan okei, sitten loppujen lopuksi."
Niin. Tiedän tunteen, aika ajoin se häilähtää mielessä oudon lohdullisena. Mutta eihän näitä lähtöjärjestyksiä ja muuta järjellä ymmärtää voi. Eikä ehkä tarvitsekaan edes yrittää.
En tiedä, olisivatko vääjäämättömät luopumiset meidän osaltamme jotenkin helpompia, jos laumamme ei olisi jo ennestään niin pieni. Jos olisi se seuraava sukupolvi. En tiedä, toivoiko isä koskaan, että jompi kumpi meistä olisi ollut poika. Sen tiedän, että lapsenlapsia hän olisi halunnut (vaikkei meille koskaan asiasta mitään sanonut). Mutta ei minusta ja siskostani ollut sitä elämänpolkua kulkemaan; olimme ja olemme kaksi outoa ja jollain tapaa androgyynia tytärtä, miehen aivot naisen kropassa, äitiysohjelma jäänyt tehdasasetuksista kokonaan pois. Vielä jokin aika sitten kannoin tästäkin syyllisyyttä ja ahdistusta, mutta vähitellen tajusin, että on täysin hyödytöntä toivoa, että olisi ollut joku aivan toinen ihminen.
Lähetä kommentti