Gargoyleja katselemassa Elyn katedraalin korkeuksista. |
Siippa lähti varhain eilisaamuna koti-Suomeen: "Nähdään joskus marraskuussa". Niinpä. Nyt seuranani ovat vain runsaslukuiset hämähäkit, jotka eivät ehkä aivan korvaa kumppania ja koiria. Mutta kuten todettua, elämä on valintoja, eikä kaikkea voi saada.
Surullinen uutinen on niin ikään vetänyt vähän siipeä maahan hiljaisempina hetkinä: Selma-koiruus lähti Sandy-siskonsa luo heti Englantiin saapumistamme seuranneena yönä. Eihän sekään kesken ikiään kuollut; joulukuussa sille olisi tullut 14 vuotta täyteen. Se oli myös loppuun asti varsin virkeä ja hyväkuntoinen. Siksi lähtö tulikin jonkinmoisena yllätyksenä kaikille. Varsinkin, kun Sandystakin jouduimme luopumaan vasta muutama kuukausi sitten.
Selman osalta olen vielä kantanut lievää huonoa omaatuntoa aina siitä asti, kun luovuin siitä kuusi vuotta sitten. Tokihan sillä oli vanhempieni luona mainiot oltavat, mutta silti koin jollain tapaa toimineeni periaatteitani vastaan - vaikka ratkaisu varmasti oikea olikin. Tietysti luopumisen tuska on vanhemmille nyt kahta kovempi, mutta niinhän se menee.
Kolmitaso-Fokker eli Punaisen Paronin kone oli ulkoilemassa naapurikentältä. |
Lauantain vietimme Duxfordissa, eli museoksi muutetulla sotilaslentokentällä, jossa kävimme lentonäytöksessä pari kesää sitten. Nähtäväähän siellä riitti, ja riittää edelleen. Loistavan sään riehakoittamina heittäydyimme peräti hurjiksi ja maksoimme itsemme 30-luvun kahdeksanpaikkaisen, kaksitasoisen matkustajakoneen kyytiin*.
Sunnuntaina suuntasimme fillarimme pohjoiseen, eli Elyn kaupunkiin, jossa pällistelimme kuuluisaa katedraalia kelpo turistien tavoin ja mietiskelimme sitä puuhakasta 1500-luvun piispaa, joka reformaatioinnossaan käski särkeä kirkostaan niin pyhimysten patsaat kuin lasimaalauksetkin. Noin 30 kilometrin menomatka oli sukkela polkea myötätuuleen, mutta takaisin tullessa peltojen yli Pohjanmereltä tohottava tuuli pisti pohkeet töihin.
Ja nyt on siis palattu arkeen - kumpikin tahoillaan. Tänään oli ohjelmassa muun muassa tutustuminen yliopiston kirjaston käsittämättömän sekavaan luokitusjärjestelmään. En enää ihmettele yhtään, miksi laitoksen johtaja kehotti ottamaan yhteyttä slaavilaisen osaston vastaavaan ja pyytämään tältä kokoelmien ja tietokantojen henkilökohtaista esittelyä.
Jotenkin systeemi toi mieleen omat tiedostoni ja sen sumean logiikan, jolla niitä kulloinkin on kansioihin tallenneltu. Tosin luulen, että tietokoneeltani on aavistuksen verran helpompaa löytää etsimänsä kuin - kirjastonhoitajan sanoin - "varsin omaperäisestä" kirjastojärjestelmästä.
*de Havilland Dragon Rapide
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti