Vaikka lihaskoordinaationi on kuin kumiankalla ja varteni notkea kuin kelopuu, olen itsepintaisesti ängennyt harrastamaan asioita, jotka kysyvät juuri koordinaatiota ja notkeutta. Ratsastusta ja tanssia esimerkiksi.
Kai siitä saa jotain masokistista iloa.
Säännöllinen hevostelu pääkaupunkiseudulla ei kuitenkaan ole pienipalkkaisia humanisteja varten. Tanssitunneille taas pitäisi kyöräytyä Helsinkiin tai Espoon keskustaan, mikä saa sisäisen laiskurini kapinaan. Niinpä nuo huvitukset ovat, harmittavaa kyllä, jääneet toistaiseksi telakalle.
Vaan eipä hätiä mitiä. Mahdollisuudet ansaita päähänsä atleetin aasinhattu ovat rajattomat. Pari kalliokiipeilykokeilua jättivät jälkeensä kydyn, joka materialisoitui eilen seinäkiipeilykurssille osallistumisena.
Eikä kyty siitä ainakaan laantunut. Semminkään, kun jatko-opastusta ja kiipeilyseuraa löytyy samasta taloudesta. Puuhassa on samankaltaista viehätystä kuin shakissa tai suunnistuksessa: seuraavien siirtojen miettiminen työllistää pääkopan perusteellisesti saaden muut myllyämiset unohtumaan.
Eivätkä haasteet lopu kovin pian kesken. Näillä eväillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti