Vietettyäni mietteliään aamuhetken pakkasmittarin ääressä päätin siirtää ei niin kovin välttämättömän arkistoreissun tuonnemmaksi. Visio lainatun dieselauton väsähtämisestä keskelle pohjoissavokarjalaista maaseutua oli kirjaimellisesti hyytävä.
Sitä paitsi arkisto sijaitsee Uudessa Valamossa, jossa kuulemma oli juuri tänään vierailulla 150 italialaista (älkää kysykö, en tiedä). Ei siinä mitään, mutta kaikki sähkötolpat tarvittiin italialaisten autoille.
Etätyöläinen päätti siis nauttia kerrankin lähityöläisen elämästä oikealla työpaikalla omassa työhuoneessaan, jonka ovenpielessä lukee nimi tärkeän näköisillä kirjasimilla ja jonka ovi avataan eilen haltuun saadulla työhuoneen avaimella.
Irtolaisen ego pöhöttyi moisesta niin, että mainittu työhuone oli käydä ahtaaksi jo kättelyssä.
- - -
Jos ulkona pakkanen kiristyikin yötä kohden, oli ystävien luona sitä lämpimämpää. Iltahetki kynttilöiden, piirakan ja teemukin ääressä venyi useamman tunnin mittaiseksi. Kun seura on hyvää, aika loppuu aina kesken. Kiitos, olette tärkeämpiä kuin tiedättekään.
Sama pätee eiliseen, aina yhtä virkistävään lounasseuraani, jolle päädyin muun muassa vilauttamaan maanmainioita villakalsareitani* yliopiston ruokalassa. Sitäpä en kenelle tahansa tekisikään.
*Itse asiassa pöksyt ovat lainassa mieheltä, mikä antaa aihetta pohtia, tekeekö parisuhteen sisäiselle dynamiikalle hyvää lainata toistuvasti toisen villahousuja. Toisaalta se voi olla parempi vaihtoehto kuin pitää isänsä vanhoja, lököttäviä säämiskäkalsareita, kuten tein nuoruudenavioliittoni aikana (ne olivat verrattomat talvipakkasella ratsastushousujen alla). Liitto päättyi kyllä eroon, mutta keltaisten nahkakalsonkien osuus tapahtuneeseen jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.
2 kommenttia:
No jopas. Mehän melkein kohdattiin siellä! Kyllä, siellä oli todella leegio italialaisia ilahduttamassa energiallaan kohmeista kotimaiskansaa.
Hih, maailma on totta vieköön pieni!
Itä-Suomen tulipalopakkaset lienevät olleet italiaanoille kouriintuntuvan eksoottinen kokemus.
Lähetä kommentti