Pagistaanissa vietettiin eilen laskiaisen sijaan kiipiäistä.
On aina yhtä hämmästyttävää katsella kiipeileviä, ratsastavia tai mäkeä laskevia lapsia; he ovat luonnostaan rentoja ja pelottomia, kun taas jäykkä, kömpelö ja elämän varovaiseksi höykyttämä aikuinen joutuu etsimällä etsimään tuntuman omaan kehoonsa opetellessaan uusia tapoja käyttää sitä (tai pikemminkin kerratessaan unohtuneita tapoja; useimmat lienevät lapsena kiipeilleet puissa, kielletyillä tikapuilla ja ties missä).
Kaikkea muuta kuin esteettinen pyllistely, pungertaminen ja kurkottelu nivusistaan valjaisiin kiinnitettynä on syntymäsuorittajalle jälleen yksi hilpeä muistutus siitä, ettei itseään tarvitse ottaa kovin tosissaan.
Totisuus on kaukana myös hetkestä, jolloin köydellä varmistamani* urosvahvistus - jonka eteneminen on varsin varmaa ja kaunista katsottavaa - hyppää seinältä köyden varaan tavallista lennokkaammin. Viisitoista kiloa painavampi mies saa aikaan kellonpunnusilmiön: allekirjoittanut kohoaa vuorostaan valjaiden varassa keveästi ilmaan. Ei onneksi niin ylös, että köyden toisessa päässä keikkuva elämäni valo tärähtäisi kanveesiin.
Perinteisempää laskiaisenviettoa edustaa tänä vuonna runollisen muhkea setsuuripulla säärystimenneulonnan lomassa. Ihmisten - mukavien ja elävien ihmisten - seura on etätyöläiserakolle silkkaa ylellisyyttä pullalla tai ilman. Ja hyvin tarpeen, mistä todistaa hämmennykseni Hurinan kysäistessä iloisesti, mitä kuuluu.
Hyvää kuuluu, oikein hyvää, muttei paljoa puutu, etten hätäpäissäni sorvaa vastaustani muinaisvenäjäksi. Pian sentään vertyvät sekä kieli että mieli.
Kiitos.
*Turvallinen varmistaminen opetellaan pareittain heti alkeiskurssilla: toinen kiipeää ja toinen pitää huolen, ettei köysi pääse missään vaiheessa - varsinkaan mahdollisen putoamisen myötä - löystymään ja kaveri putoamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti