Pysyvät pinnassa

Pakkasimme lauantaiaamuna evästä reppuihin ja lähdimme päivännäöllä katsomaan, miltä sydäntalvi näyttää Nurmeksen suunnalla.

Tyynessä pakkasilmassa tuntui jo aavistus auringon lämpöä. Metsä oli vielä linnuista hiljainen - tiaisten tiiskahduksia, käpytikan koputus, kaksi kiireistä tilheä pihakatajaa pöllyttämässä, siinä kaikki.

Karvainen puolustusministeri hyppi hangessa kolmella käpälällä, kunnes sai siirron sisäministeriksi saunamökkiin, kaminan kupeeseen. Etelän leuto alkutalvi ei juuri kylmään karaissut.

Jostakin niitä aina putkahtaa, urosvahvistuksemme Pielisestä nousseita, rantalouhikossa kasvaneita sukulaisia. Tällä kertaa liikettä oli jäällä: täti ja tädin mies. Talviverkot olivat antaneet kaksi haukea, mateen, kuhan ja siian.
- Ottakaa nyt jotakin, jää meille vähemmän perattavaa, sitten kolmen viikon päästä syntymäpäiväkahville, tulettehan?

Lauantai-iltana takaisin pieneen kaupunkiin, sunnuntaina suureen, toiselle planeetalle, kiirettä kohisevaan keinosuonistoon.

Elää täälläkin, elää toki. Mutta juuret pysyvät pinnassa, idän väljään maahan tottuneet, eivät osaa kaivautua asfaltin halkeamiin.

- - -

Matilta löytyi asiaa sivuava miete: "Elämä Savossa on samanlaista kuin elämä Kalevassa, Kalliossa tai New Yorkissa. Kulttuurierot ovat vain luksusta, josta voi lätistä blogissa kun elämän rakenneosat ovat kunnossa."

Asuttuani maaseuduilla, pienissä kaupungeissa, keskikokoisissa kaupungeissa, suuressa kaupungissa ja miljoonakaupungissa olen samaa mieltä. Ihminen on ihminen, tekee pesän melkein minne vain, elää sytkyttelee lajinmukaista elämäänsä päivä kerrallaan, rapsuttelee ja torailee, syö, nukkuu, kukaties lisääntyy, kuolee pois. Mutta elämisen kehykset voivat olla puusta, kivestä, hiekasta tai betonista.

Ja joku valitsee raaminsa itse, joku joutuu ottamaan annettua, joku luulee joutuvansa, vaikkei olisi pakko.

Yhteistä kaikille on kai se, että omista poikkeavia elämänpuitteita on helppoa romantisoida ja kuvitella niissä elämistä jotenkin oleellisesti toisenlaiseksi, vaikkei se sitä itse koettuna lopulta olisikaan. Kenties kyseessä on myös toiveikas - ja kovin inhimillinen - harha siitä, että itse muuttuisi toisenlaiseksi olemisensa kehyksiä vaihtamalla? Onnellisuus ja tasapainoisuus voivat tuntua odottavan aina toisaalla, siellä metsämökissä järven rannalla tai metropolin kalliissa kattohuoneistossa.

En malta olla siteeraamatta mainittua lastua vielä pätkän verran, kun samoja asioita olen tuumaillut taas tahollani minäkin: "Onnellisuus itse ei ole mikään valinnan objekti, eikä sitä ole olemassa erillään rakenneosistaan. Siksi inhimillisen toiminnan päämäärä ei ole onnellisuus, vaan päämääriä ovat osat joista onnellisuus koostuu. Kun osat saa jotenkin paikalleen, onnellisuus ei ole jokin erillinen asia joka tulisi niiden lisäksi, vaan ainoastaan sitä että palikat ovat kutakuinkin kohdallaan."

Hmm. Tätä pitää mietiskellä lisää.