Lauantain häät pidetään viileässä, keskiaikaisessa kivikirkossa. Seremonia on sympaattinen ja lyhyt, ja sitä säestää profeetta Jeremiaan selän takaa talitiaispoikue. Piipitys yltyy aina emon pujahtaessa ovenraosta kirkkoon matolasteineen.
Seuraavana päivänä löydän itseni roikkumasta valjaissa lähes pystysuoralta kallioseinämältä ja mietin, onko kyseessä divine justice, kosmisen oikeudenmukaisuuden vahingoniloinen toteutuma. Takaisinmaksun aika? Olenhan itse aikoinani vinssannut vapisevia miesparkoja hevosen selkään selittäen kepeästi, että alussa se on hankalaa, sitten siitä rupeaa nauttimaan. Ihan totta. Kaikkea pitää kokeilla, eikö niin? Rennosti vain!
Mutta kallio on vähemmän pelottava elementti kuin etukäteen oletin. Alan ymmärtää, mikä kiviä halailevaa ystävääni puuhassa viehättää. Ehkä kaikkea - tai melkein kaikkea - kannattaakin kokeilla tilaisuuden osuessa kohdalle? Ainakin ennen kovin jyrkkiä lausuntoja puolesta tai vastaan.
Palatessani elämäntäyteisen viikonlopun jälkeen kotiin huomaan, että osa pioneista on avannut kukkansa. Koko eteläseinusta tuoksuu auringon lämmittäessä kahden kämmenen kokoisia kukintoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti