Kun palaa kotiin muutaman päivän poissaolon jälkeen, siellä haisee aina jotenkin omituiselle. Vieraalle. Sitten sitä miettii, että haiseeko siellä aina muiden mielestä oudolle, mutta ominaishajua ei vain itse huomaa?
Asuntoni edellinen vuokralainen tupakoi kuulemma sisällä, minkä huomaan tympeänä hajunhäivähdyksenä vain oltuani jonkin aikaa poissa. Tai sitten kotikummitukseni kessuttelee salaa.
- - -
Juhannusilta on perinteisistä perinteisin; saunan lämmitystä, vastantuoksua, syömistä nautiskellen pitkän kaavan mukaan, sadoittain hyttysiä. Ja järvi, jonka pinnalla kuikkapari lipuu kuin japanilaisen tussisiveltimen vedot. Linnut silmäilevät uimareita huolestuneina; niillä on välissään poikanen, vielä aivan pieni. Lähdepohjaisen järven vesi on kirkasta ja kylmää, jalat tunnistavat pehmeän hiekan jo kesältä, jolloin ottivat ensimmäiset askelensa.
Kesäyönä aurinko laskee vain noustakseen saman tien uudestaan ja nukkuminen tuntuu tuhlaukselta. Harmittelenkin aikaista väsymistäni ystävälleni, josta vappu-, helluntai- ja yleisheilahtelun lisäksi sain mitä parhainta juhannusseuraa. Öinen melontaretki jää tällä kertaa tekemättä.
Kameran olemassaolon muistan vasta sunnuntaiaamuna tavaroita pakatessani.
- - -
Idyllistä huolimatta on taas helpottavaa palata lapsuuden kesäkodista ja lihapatojen äärestä omaan rauhaan. Matkalla tuumin asiaa ja tajuan, että vanhemmistaan voi kyllä pitää ja heidän kanssaan viihtyä, mutta silti ei välttämättä pidä siitä, millaiseksi itse tuntee muuttuvansa heidän seurassaan. Siinä on selvä ero. Kun kasvinkotinsa nurkissa pyörii pidempään kuin pari päivää, alkaa ikään kuin taantua. Sitä käy kireämmäksi, varovaisemmaksi, reviiritietoisemmaksi, pitää selkäkarvat jatkuvasti pörhössä.
Joskus ihmettelen, kokevatko kaikki samaa mutkistelua omien vanhempiensa kanssa, vai onnistuvatko ihmiset suhtautumaan rakkaisiin tekijöihinsä kuin keihin tahansa iäkkäämpiin sukulaisiin, ilman tahtojen törmäilyä ja sukupolvien takaa kantautuvien käytösmallien kärjistymisiä? Pääsevätkö jotkut niin terveesti irti lapsuudenkodistaan, että heidän ei tarvitse todistaa irtaantumistaan kerta toisensa jälkeen? Vieläpä asioissa, jotka mittasuhteiltaan ovat järkevästi - aikuismaisesti - ajatellen naurettavia?
Mutta eiväthän linnunpojatkaan palaa pesään sieltä kerran lähdettyään, eivätkä vierotetut hirvenvasat liity uudestaan emonsa seuraan. Kenties välimatkan tarve on luonnon oma keino potkia jälkeläiset pesästä täyttämään vuorollaan oman olemassaolonsa tehtävää, mikä se sitten ihmisolennolle onkin. Eikä tarpeen kai tarvitse sinällään välejä huonontaa, ainakaan jos sen ymmärtää ja hyväksyy elämään kuuluvaksi.
No. Se tämänkertaisesta mouruamisesta, nyt teekannun ja viikonlopun blogikertymän kimppuun.
(Mouruaminen, näin olen ymmärtänyt, on eräiden tahojen käyttämä sana kaikenlaisesta elämän mutkikkuuden ja etenkin ihmissuhteiden pähkäilystä, joka ei johda mihinkään tulokseen, mutta saattaa kanssaihmiset hämmennyksen ja turhautumisen tilaan heidän miettiessään, liittyykö mouruamiseen ääneenlausumaton vaatimus ottaa aiheeseen henkevästi kantaa [toisinaan, toim. huom.], tai odotetaanko heidän peräti keksivän mouruttavaan asiaan jonkinlaisen ratkaisun [äärimmäisen harvoin, toim. huom.].)
8 kommenttia:
Taantumisesta tai käytösmallien kärjistymisestä en tiedä, mutta jotain outoa ja häkellyttävää olen viime vuosina pannut merkille. Toisinaan kun puhun, pääni luissa kaikuu isäni ääni. Joskus joku vartalon liike, tapa liikahtaa, ottaa tilansa avaruudessa, on kuin suoraan isältäni kopioitu. Ehkä onkin. Aika varmasti.
Tiedän sen päänsisäisen puheen, lauseet ja ajattelutavat, jotka ovat omia eivätkä kuitenkaan ole, vaan opittu muilta ties miten pienenä. Kiinnostavaa on sekin, että iän karttuessa noita edellis(t)en sukupolv(i)en ääniä oppii tunnistamaan aina vain paremmin, erottamaan oikeasti omastaan.
Onneksi.
Niinpä. Se vain on niin hämmentävää, ilahduttavaa, kaiken sen kapinoinnin ja vastaanpanemisen jälkeen. Tietää vihdoin mistä on tulossa. Aito pysähtymisen hetki, vaikkei sitä koskaan omakseen saakaan. Onneksi, vaan autuudeksi. Ja muuten, on tämä hieno jakamisen paikka!
Kyllä mulla ainakin tapahtuu ihan vastaava taantuma kuin sinullakin, ja mikä vielä hämmentävämpää: huomaan puhuvani äidilleni samaan sävyyn kuin hän minulle. Turha kai sanoakaan, että se on juuri se sama kaikkitietävä sävy, joka sai teinitytön, ja vähän vanhemmankin, aikanaan raivon partaalle. Saman katon alla ei siksi kestä olla juuri paria päivää pidempää.
Muutamana viime vuonna kotona käydessä olen tehnyt sopuratkaisun, ja hankkinut kortteerin muualta. Vanhemmat ovat onnellisia jo siitä, kun välillä hengittää saman kaupungin ilmaa, ja itse pääsee löysyttämään hermoja omaan rauhaan silloin, kun tunnelma uhkaa kiristyä liikaa. Uskon vakaasti, että juuri siksi välimme ovat tällä hetkellä paremmat kuin pitkään, pitkään aikaan.
Äitini kuoli, kun olin 26-vuotias. Mitään tuoreita kokemuksia äidin nurkissa pyörimisestä minulla ei siis ole. En tiedä, onko aika kullannut entiset muistot, mutten lainkaan muista kuvaamaasi tunnetta. Välillä raivotttiin ja räyhättiin, mutta kumpikaan ei koskaan joutunut antamaan periksi itseydestään.
Omien lasteni poismuutosta on vielä niin vähän aikaa, että täyttä siirtymää ei ehkä ole edes tapahtunut (pari nuorinta asuu vielä kotona). Eivät ne varmaan haluaisi enää palata kokonaan takaisin, mutta satunnaisten tulemisten ja menemisten en ole huomannut rasittavan sen paremmin heitä kuin minua.
Eli joko suvussamme ei ole ilmennyt pariin sukupolveen tuota vanhempi-lapsi -ongelmaa tai sitten olen vain huono aistimaan noita värinöitä!
Mielenkiintoista.
Ehkä kyse onkin juuri niistä opituista äänistä päässä, niiden vastaavuudesta ja voimakkuudesta? Isäni kanssa käymme toistemme hermoille kai juuri samanlaisuudessamme - nykyisin molemmat jo myöntävät sen. Kummallakin samat solmut itsensä kanssa, tietty yliherkkyys joissakin asioissa - eihän siihen muuta tarvita. Ehkä juuri sitä tarkoitan kärjistymisellä. Äidin kanssa taas olemme sen verran erilaisia, että tulemme hyvin toimeen. Joskus toki riidellään, mutta välillämme ei ole jatkuvasti ukkosta ilmassa, ei kokoaikaista rajojen hakemista.
Eräs naispuolinen tuttavani kertoi samaa omasta isästään. Heidän temperamenttinsa saavat kuulemma samalle kurssille joutuessaan aina myrskyn aikaan. Veljet taas ovat rauhallisia ja sivuuttavat ongelmitta niin isänsä kuin siskonsakin kiehahtamiset.
Myös minulla tapahtuu sitä taantumista. Ja omaksun äitini äänensävyjä ja käytösmalleja (tosin tein sitä jo kotona asuessani: jos vanhemmat olivat matkoilla ja minä veljieni kanssa kotona, niin aloin komentelemaankin kuin äitini). En pidä siitä henkilöstä, joka minusta lapsuudenkodissa tulee, joten siksi pyrin rajoittamaan vierailut parin päivän mittaisiki.
Toisaalta eipä äitinikään vielä suhtaudu minuun kuin aikuiseen: neuvoo pyytämättä kahvinkeitossa ja kyselee, onko siellä Helsingissä tarpeeksi ruokaa.
Meillä myös äiti suhtautuu minuun kuin kananpoikaseen. Tipu tip, tulepa ottamaan ruokaa. No mitä sinä nyt siitä ymmärtäisit, siksipä hellin sinut kuoliaaksi saakka.
Ja itse ärtyy sellaiseksi hirviöksi, joka dissaa sitten niiden kodissa sitä ja tätä ja tuota. Ryhtyy asiantuntijaksi. "Äiti ei sitä NOIN tehdä!"
Joo, hirvittävää. Joskus tosin aktivoituu jokin leppoisampi malli mutta useimmiten se olen-tullut-takaisin-englannista-ja-on -sika-ankeeta-muuttaa-takaisin-lapsuudenkotiin, aargh!
Toisinaan mietin niitä ihmisiä, jotka asuvat pitkään lapsuudenkodissaan. Yhden kolmikymppisenkin tiedän. "Ei mulla ole kiirettä minnekään", hän sanoo. En ymmärrä, luulen kuulleeni väärin.
Ja kuitenkin, äiti on parhaita ystäviäni. Hämmentävää.
Lähetä kommentti