Rautateiden solmukohtaan noussut Riihimäkihän on yksi niistä harvoista suomalaisista kaupungeista, joita ei ole rakennettu veden äärelle. Pienempiä lammikoitakaan täällä ei juuri ole. Sitä yllättyneempi olin, kun iltana muutamana angervonalusta peratessani esiin hyppäsi suuri sammakonrontti. Onneksi en ollut osunut siihen lapiollani! Sammakko löysi pensaikon vierestä sammaleisen painauman, johon se asettui häirityn ja loukkaantuneen näköisenä.Jätettyäni väitöskirjatekstin ohjaajalleni luettavaksi olen yrittänyt kehitellä jos jonkinlaista sijaistoimintaa välttääkseni ylenmääräisen hermoilun, ympyrän kulkemisen ja seinille hyppimisen. Olen viilannut paria artikkelia ja koettanut ideoida ja pohjustaa mahdollisia tulevia työkuvioita (yritän valaa itseeni kenties katteetonta uskoa elämään väitöskirjan jälkeen). Myös keittiö on maalattu ja pihalla siirrelty kasveja paikasta toiseen sammakoiden ja muiden maanrajassa elävien harmiksi.
On onni, että torppamme kaltaisessa paikassa neuroottisen energiansa voi suunnata edes jossain määrin hyödylliseen toimintaan. Kerrostalossa saattaisin päätyä hakkaamaan pikku vasaralla lovia seinään tai kokoamaan kattiloista rumpupatteriston.
Siipalla on omat työpaineensa, joita hän purki viikonloppuna tyhjentämällä tulevan snickarboan - entisen autotallin - muuton aikana sinne kasatusta roinasta ja maalaamalla sen. Herkkä yhdistelmä sinapinkeltaista ja tummaa turkoosia vaihtui askeettiseen valkoiseen, joka suurensi ja valaisi tilan aivan toiseksi. Siellä mahtuu värkkäilemään niin lennokkeja, linnunpönttöjä kuin vanhoja huonekalujakin.
Vielä kun sen käytetyn höyläpenkin löytäisi jostakin. Grafiikkaprässistä ei edes tohdi puhua ääneen; se on hyvin kaukainen haave, jonka toteutuminen edellyttäisi sekä riittävää varallisuutta että "kerran elämässä"-tilaisuutta.
Ja näinkin on hyvä. Enemmän kuin hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti