Halu ymmärtää

Aika ajoin mieleeni hiipii epäilys, olenko ulkomaailman mielestä sietämätön besserwisser, jonka pitää päästä sanomaan ja pätemään joka välissä. Besserwissereille tyypillistä kun lienee, että he ovat itse autuaan tietämättömiä aiheuttamastaan ärsytyksestä ja vastentahtoisen yleisönsä kiusaantuneesta liikehdinnästä.

Niin ikään lähestyvä tohtoroituminen saa joskus pelkäämään, että ihmiset luulisivat "asiantuntijan" roolin kihahtaneen allekirjoittaneelle hattuun. Etenkin, kun usein innostun paasaamaan asioista, jotka itse koen mielenkiintoisiksi ja tärkeiksi.

Ei, kuulkaa. Niin kuluneelta kuin se kuulostaakin, viime vuosina olen oppinut ennen muuta sen, miten vähän mistään mitään tiedän. Saati ymmärrän. Samalla on kuitenkin kasvanut sietokykyni omaa tietämättömyyttäni kohtaan. Ennen ajattelin, että jos minulta kysytään jotain, minun on tiedettävä vastaus. Ainakin, jos se liittyi asiaan, josta minun periaatteessa pitäisi tietää jotakin.

Koska minulla kuitenkin on tolkuttoman huono muisti nimien ja vuosilukujen suhteen, jouduin - ja joudun - jatkuvasti tilanteisiin, joissa niin sanottu maallikko tietää tai muistaa jotkut koulussa opetellut perusasiat tutkijaa paremmin (tosin aika usein ihmiset tuntuvat ajattelevan, että historiaa opiskellaan opettelemalla vuosilukuja ja tapahtumia ulkoa, jolloin tutkijan tulisi tietää kaikesta kaikki: "sinä kun olet historiantutkija, niin kerropa...").

Perusopiskeluaikoina se häiritsi ja sai nolostumaan, muttei juuri enää. Oikein vastaamisen neuroottisen tarpeen tilalle on tullut jotakin muuta, nimittäin alati kasvava halu ymmärtää asioita, kuten sitä, miten historiaa luodaan ja miten ihmismieli toimii pyrkiessään hahmottamaan menneisyyttä. Ajoittainen paasaamiseni on tuskin koskaan pyrkimystä päteä tai pyrkiä opettamaan muita, saati itsensä asettamista muiden yläpuolelle oman, orastavan asiantuntijuutensa varjolla.

Ennemminkin se on ääneen ajattelua, asioiden pyörittelyä ja silkkaa innostusta. Ja vilpitöntä pyrkimystä yrittää nähdä asiat mahdollisimman monelta kantilta.

Joskus kuitenkin tuntuu, että varsinkin kansalliseen historiaan ja sen tulkintoihin suhtautuvat vakavimmin ne, jotka eivät niitä työkseen perkaa. Vaihtoehtoisten näkökulmien esiin nostaminen saa monen puolustuskannalle, vaikka tutkijan kannalta harva asia on historiassa kiveen hakattu tai mustavalkoinen. Vaikka sitä ei aina ääneen lausutakaan, epämääräisen "epäisänmaallisuuden" ja asiantuntemattomuuden leimat - mitkä Suomessa usein näyttävät sekoittuvan epäilyksiin tutkijan poliittisesta punertavuudesta, aihetta tai ei - tuntuvat seuraavan yrityksiä katsoa asioita muistakin kuin totutuista kulmista.

Esimerkiksi tämä Karjala-aiheinen kirjoitus näyttää kirvoittaneen kovasti kannanottoja. Kuten eräässä nettikeskustelussa tuli ilmi, samaa tekstiä voi lukea ja tulkita hyvin eri tavoin. Yksi lukee sitä virkistävänä ja näkökulmien yhdistämiseen pyrkivänä päänavauksena, jossa ei näe mitään sinällään loukkaavaa - vaikka itse ehkä käyttäisi hieman eri ilmaisuja - kun taas toinen ärsyyntyy ja keskittyy poimimaan tekstistä aivan erilaisia asioita kuin ensin mainittu (tässä en malta olla toteamatta, että itsekin lehtiartikkeleita kirjoittaneena olen monesti turhautunut lyhytsanaisuuden vaatimukseen - jos esimerkiksi käyttämänsä käsitteet voisi avata paremmin, moni väärinkäsitys voisi jäädä syntymättä).

Eikä kumpikaan ole sen enempää "oikeassa" tai "väärässä" kuin toinen. Onkin tavallaan sääli, että tunteita nostattavia aiheita seuraavissa keskusteluissa juututaan inttämään, rettelöimään ja osoittelemaan sormella, kun maltillisempi ajatustenvaihto saattaisi olla avartavampaa kaikille osapuolille.

En tällä vähättele ollenkaan ihmisten kovia kokemuksia esimerkiksi sodan tai totalitarististen valtarakenteiden kourissa, eikä mieleeni tulisi ryhtyä luennoimaan menneisyyden tulkinnoista jollekin, joka on tapahtumat itse kokenut ja jolla ne nostavat tunteet pintaan. Sen sijaan kuuntelisin mielelläni, mitä hänellä on kerrottavanaan. On helppoa pyrkiä olemaan ulkopuolinen tarkkailija, jos ei itse ole tuntenut historian vähemmän hivelevää kosketusta selkänahassaan ("pyrkiä" lienee tässä oikea sana; aikaa sitten on haudattu ajatus tutkijan objektiivisuudesta - jokainen katsoo asioita aina oman pääkoppansa sisältä, oppimiensa ja omaksumiensa arvojen ja aatteiden läpi).

Mutta jos historiantutkijat(kin) tyytyvät toistamaan valmiita kaanoneita, kuka haastaa ihmiset katsomaan asioita uusista näkökulmista? Voi tietysti kysyä, miksi kerran opittuja ja omaksuttuja asioita ylipäänsä pitäisi katsoa uusista näkökulmista. Historiaa on kuitenkin kautta aikojen käytetty valtapolitiikan välineenä, mikä ei liene kenellekään uutta. Naapurin historiakomissio on siitä erityisen räikeä nykyesimerkki, vaikka lähempääkin niitä löytyy.

Niin läheltä, että niitä on vaikeaa edes huomata.

Noiden rakenteiden ja omien, opittujen asenteiden tunnistaminen ja pohtiminen ei olisi pahitteeksi kenellekään. Siivoamista kun voi harvoin aloittaa muualta kuin omista nurkista. Jos siihen pyrkisivät kaikki, tai edes nuorempi polvi - mitä ei tietenkään tapahdu kuin ideaalimaailmassa - sodan lietsominen ja totalitarististen järjestelmien nousu kävisi huomattavasti vaikeammaksi.

Silloin myös yhä harvemman tarvitsisi katsoa taakseen kyynelet silmissä jouduttuaan ihmistä suurempien voimien vietäväksi. Eikö siinä ole tarpeeksi syytä?