Isänmaan lauluja

Hyvää itsenäisyyspäivää! Kuuntelimme aamukahvilla Isänmaan lauluja-kuorolevyä ja pohdiskelimme sinänsä komeiden kappaleiden uhrimieltä ja kansakunnan jaloutta korostavia sanoituksia. Monet niistä olivat tuttuja jo koulun musiikkitunneilta. Muistan, miten verisimmät kohdat - "vainolaisen hurmehella peittää maan" ja "isät, veljet verellään vihki sinut viiriksi vapaan maan" tuntuivat yhtä aikaa hämmentäviltä ja jännittäviltä.

Hämmennys ei ole kadonnut vuosien myötä minnekään. Päin vastoin. Metahistorialliseen lähestymistapaan mieltyneenä tutkijanalkuna olen joutunut pohdiskelemaan kansallisia myyttejä sekä isänmaallisuuden juuria ja ilmentymiä näkökulmista, jotka jatkuvasti pakottavat myös eräänlaiseen itsereflektioon ja opitun kyseenalaistamiseen. Tieto lisää tuskaa; puhdasotsaiseen koti, uskonto ja isänmaa-ajatteluun ei ole enää paluuta. En silti pidä itseäni epäisänmaallisena saati suhtaudu vähättelevästi itsenäisyyteen tai sodan läpikäyneiden ihmisten kokemuksiin, vaikka joskus tuntuu, että osoittaakseen asianmukaista kunnioitusta synnyinmaataan ja sotaveteraaneja kohtaan koko paketti pitäisi ottaa vastaan sen kummempia kyselemättä tai kyseenalaistamatta.

Mustavalkoisuus on kuitenkin näistä(kin) asioista kaukana.

Osallistuin kuukausi sitten Nation, Myth and Science-seminaariin, jossa vierailevana puhujana oli professori Patrick J. Geary (UCLA). Hän pohti puheenvuorossaan nationalismia ja historian hyväksikäyttöä nostaen esiin noita minuakin askarruttaneita kysymyksiä.

Professori Geary muistutti, että historiantutkijat ovat jo usean vuosikymmenen ajan tuoneet esille kansallisen historiankirjoituksen poliittista ja ideologista tarkoitushakuisuutta; historiantutkimushan vakiintui tieteenalaksi 1800-luvulla osana kansallisvaltioiden rakennusta. Tuolloin kokoon kehrätyt, vasta luotujen kansakuntien "suuret kertomukset" muodostivat tärkeän peruskiven kansallistunnon luomiselle ja ylläpitämiselle.

Eikä siinä mitään, jollei näennäisen viattomasta kansallisylpeydestä olisi niin petollisen lyhyt matka niiden toisten pitämiseen vähempiarvoisina, mikä puolestaan äärimmillään johtaa vainoamiseen, verisiin sotiin ja mittaamattomaan inhimilliseen kärsimykseen. Esimerkkejä nationalismin synkistä puolista tuskin tarvitsee tässä esittää.

Noita kansallisia, väkivallan siemenen sisältäviä myyttejä tutkijat ovatkin koettaneet osaltaan purkaa - mutta millaisin tuloksin? Ovatko esimerkiksi alan konkareiden Benedict Andersonin ja Eric Hobsbawmin nimet laajalti tuttuja muille kuin akateemiselle yleisölle? Eivät. Sen sijaan myytit ja kertomukset pitävät sitkeästi pintansa nykypäivänäkin. Tunteisiin vetoavissa, kansallista yhteenkuuluvuutta luovissa ja ylläpitävissä sankaritarinoissa on universaalia viehätystä, jota ei kuivalla rationalisoinnilla hevin häivytetä.

Toisaalta, Geary pohti, mitä siitä seuraisi, jos ihmisiltä otettaisiin pois nuo kansallista itsetuntoa pönkittävät tarinat? Mikä on vaihtoehto? Euroopassa patriotismin vaihtoehdoksi on tarjoteltu eurooppalaista identiteettiä, mutta kuten professori totesi, siihen on sisäänrakennettu samat potentiaaliset ongelmat kuin kansallismielisyyteenkin: me vastaan muut, rajojen taakse jäävät toiset ja suhtautuminen heihin.

Kovin houkutteleva ei ole Gearyn mcdonaldisaatioksi kutsuma vaihtoehtokaan, joka häivyttäisi kansalliset ja kulttuuriset erot - vaikka osin keinotekoisesti rakennetut ja ylläpidetyt - markkinatalouden pyörittämän massakulttuurin alle. Siitäkin on saatu jo riittävästi esimakua.

Oliko professorilla vastauksia kuvailemaansa dilemmaan? Ei tietenkään. Mutta on hyvä, että kysymyksiä esitetään ja pohditaan kerta toisensa jälkeen. Ideaalimaailmassa joka ikinen lapsi ja nuori saisikin kotoa ja koulusta eväät samaan kyselemiseen, kyseenalaistamiseen ja oman maailmankäsityksensä tietoiseen rakentamiseen. Omilla aivoilla ajattelu on - niin uskon - jokaisen kynnelle kykenevän ihmisyksilön oikeus ja velvollisuus. Ehkä siitä löytyisi ratkaisu terveeseen kansallistuntoonkin, johon ei liity tarvetta vähätellä tai polkea muita.