Laumaeläimiä

Jotenkin sitä aina luulee, että seuraavalla viikolla hoppu helpottaa. Ei se helpota. Sitä kutsutaan kai aikuiselämäksi.

Tai huonoksi organisointikyvyksi.

Järkevän sanomisen puutteessa poimittakoon YLE:n tiedeuutisista jokunen laumaeläinten käyttäytymistä koskeva uutislinkki. Koirien kyky kadehtia ei kyllä ole uutinen kellekään, jolla on ollut kaksi tai useampi koira kerrallaan. Kyllä meillä ainakin koirat ovat tarkkoja oikeuksistaan myös suhteessa toisiin lauman jäseniin.

Sen sijaan se, että hevoset tuntevat toisensa äänestä oli allekirjoittaneelle uutta, joskaan ei yllättävää. Hevosten suhteet voivat olla varsin läheisiä, ja kuten ihmisilläkin, joidenkin kanssa kemiat kohtaavat ja toisten kanssa eivät. Esimerkiksi ensimmäinen hevoseni Picasso ja ystäväni suomenhevonen Rike (joka muuten tänä vuonna täytti 35 vuotta) olivat ensi tapaamisesta lähtien melkein erottamattomat. Molemmat olivat ruunia, ja pomottamiseen taipuvainen Rike yleensä varsin tarkka seurastaan. Kun Picasso jouduttiin lopettamaan, Rike ilmiselvästi ikävöi sitä. Ja kun monia vuosia myöhemmin vein Picasson entisen loimen Riken vanhenevia luita lämmittämään, sitä nuuhkittiin hyvin pitkään, hartaasti ja mietteliään näköisenä.

Picasso ja Rike keväällä 1989 (juuri kurassa piehtaroineina ja huonosti skannattuina).

Kerrottakoon vielä se, että parvikalat valitsevat johtajansa konsensuksella ja että Homo Sapiens pääsee Mount Everestillä hengestään yleensä onnettomuuden vuoksi. Jälkimmäisessä tapauksessa olisin veikannut listaykköseksi vuoristotautia, mutta eipäs vain. Toki alkava aivoödeema heikentää kykyä tehdä järkeviä päätöksiä, mikä puolestaan edesauttaa vaikeuksiin joutumista.

Joku voisi tietysti kysyä, eikö mainitun kyvyn heikentyminen ole ollut havaittavissa jo aiemmin, jos henkilö ylipäänsä päättää päivänsä jäärailossa Mount Everestillä.