Kävin eilen kaupassa kaupunkiasioilta palatessani. Astuttuani ovesta ulos alkoi sataa. Kovasti. Koska en halunnut laskea painavia kangaskasseja märkään maahan, en saanut vedettyä huppua päähäni. Tarpoessani ylämäkeen kotia kohti nenä alkoi vuotaa - tietysti - joten päädyin niiskuttamaan tauotta. Märästä tukasta tippui vettä silmiin, mutta kolmatta kättä vailla en voinut sillekään mitään. Viime keväänä ostamani kengät ratkeilevat jo saumoista, mikä aiheutti hilpeää litskahtelua varpaanväleissä. Se säesti korvissa soivaa, kaupassa kuultua joululaulua riemuin helkkäilevistä kulkusista ja talven valkohiutaleista.
Tuntia aiemmin olin istunut Oulusta Helsinkiin muuttaneen vanhemman kollegan kanssa lounaalla. Etelärannikon märkää pimeyttä päivitellessämme hän katsahti ulos ja ilahtui aidosti:
- Hei, siellähän sataa räntää!
Se, että minäkin suorastaan riemastuin, kertoo paljon ihmiseläimen sopeutumiskyvystä. Samoin kuin se, että kolmantena espoolaissyksynäni huomasin odottavani suoraan kevättä, en talvea, kuten ennen. Eipähän pety.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti